HIERONYMUS.
Kuin? Paperinko alla? Kaks onpi vaalia tuoll' uskon pilkkaajalla: Jos Kustaa Aadolf kuolee, voitto kirkon on, mut jos hän kääntyvi katoolinuskohon, se viel' on enempi. Tahdotko kirjeen viedä tän' yönä jo?
REGINA (viipyen).
Sen tahdon. (Itsekseen). Aikeitaan en tiedä.
HIERONYMUS (kaksimielisesti).
Hyvästi. Kirjeessä on henki kuninkaan.
(Itsekseen pois mennessään).
En usko hänehen. Siell' itse olla saan. (Menee).
Viides kohtaus.
Regina yksin. Sitten Kätchen.
REGINA (katsellen arasti ympärilleen).
Kuningas Ranskanmaan, yhdeksäs Kaarle herra, sai lahjaks kaunihin rukouskirjan kerran, mi häntä miellytti monilla kuvillaan, somasti painetuilla, kirjokansillaan. Eräänä päivänä hän löyttiin kankeana tuo kirja kädessään, sen myrkyn murhaamana. Näin kuninkaita tapetaan. Sit' tarkoittaa myös tääkö vois?… (Kätkee kirjeen povelleen). Käy piiloos, lintu kuolon maan, siks kuin sun liekki syö, mi siipes mustan päästää? Elämä kuninkaan? Miks tahdon sitä säästää? Siks onko suur' hän niin, kun kantaa kruunua? Ma enkö uskaltais? Hän onko Jumala! Ei, häntä vihaan! Niin ma vihaan…
KÄTCHEN (laulaen puiden takana).
Ja jospa lehdon varjossa ma kohtaan armahain, niin tiedän, miksi laulan ma, miks kaikk' on kultaa vain. Ja illan kuu ja kaste yön ja kuiske puun ja tähtivyön, ne kertoo, miksi sykkii syön, kun saapuu armahain.
REGINA (joka haaveksien on kuunnellut laulua).
Silmäin kastuu!
Sydän, mi valkeus sun yöstäs hiljaa astuu
kuin iltatähtönen helmasta hämärän.
Ma häntä lemminkö?… Niin mulle sanoi hän.
KÄTCHEN (tullen esiin).
Noh, kiitos Maarian! Ma teidät löydän tässä.
Kuin hullu juossut oon ma teitä etsimässä!
Miss' ootte viipyneet? Mit' teette yksin näin?
Runoja teettekö tai muuta sinnepäin?
Kun minä yksin käyn kuun kanssa illan suussa,
niin mulle laulun luo jokainen lehvä puussa.
REGINA (häntä kuulematta).
Ma häntä lempisin!
KÄTCHEN.
Teit' itse kuningas on kaivannut.
REGINA (tarkkaavaisesti).
Hän? Mua?
KÄTCHEN.
Kun viinin kannoin, kas hän minut luoksensa suvaitsi viitata ja kysyi multa näin (matkien kuningasta): "Miss' onpi neitis?" Ma näin syvään niijasin ja virkoin vavistuksin (mut majesteetti mult' ei tullut sanotuksi): "En tiedä ollenkaan", ma sanoin. Synkälle hän silloin näytti; sanoin: "palvelijanne!" niin syvään niijaten matolle kirjatulle ett' aivan lyykistyin. Hän silloin nauraa mulle suvaitsi armossaan.
REGINA (hymyillen).
Mun Kätchen-rukkani!
KÄTCHEN.
Oh, niitä kestejä! Se vasta syöminki ja juominki! Ja kuink' upseereja ol' monta uljasta, sulkapäätä — aivan sarvetonta!… Yks heistä varsinkin… En muuta sano ma, mut sokko oon, jos hän ei teitä rakasta.
REGINA (nopeasti ja haaveksivasti).
Oi, sano, rakkaus se onko ihanaa?
KÄTCHEN.
On kyllä, kun vaan saa sen, jota rakastaa.
REGINA (kuin edellä).
Edestä lemmittynsä, sano, voiko kuolla?
KÄTCHEN.
Tietysti. Mutta niin ei usein tarvis huolla.
(Itsekseen.)
Luutnantti Bertelkö noin häll' on mielessään?
REGINA (epäillen).
Mut toista uskoa jos lemmitty on tää?
KÄTCHEN (itsekseen).
Se onpi luutnantti. (Ääneen.) Niin hänet kääntää täytyy oikeesen uskohon. Mut ilta hämärtäytyy. Pois tulkaa, myöhäist' on. Tuo valo, katsokaa, kuninkaan huoneest' on. Kun eilen tarkastaa sit' tahdoin hiipien, niin arvatkaa, min kumman ma siellä löysinkään. Niin, salaoven tumman!
REGINA (kääntyneenä kuninkaan ikkunoiden puoleen).
Pala tähti yössäni! Nyt lempeen uskon ma.
Nyt häntä rakastan, jota vannoin vihata.
KÄTCHEN (käyden edellä).
Pois neiti tulkatte!
REGINA (alttiuden innolla).
Kaikk', kaikki tieltäs haihtuu, Sa yöni aurinko!… Mut vaikka kaikki vaihtuu, yks pysyy, uskoni. En tahdo taivaassa sun tähtes punastua… sinut käännän ma!…
(Poistuu hitaasti Kätchenin kanssa.)
(Esirippu alas).
Neljäs näytös.
Yö. Kuninkaan vastaanottohuone Emmeritzin linnassa. Keskellä taustaa ovi, jonka auetessa nähdään vartio, Bertelin johtamana, esihuoneessa. Taustassa oven molemminpuolin kaksi alkovia punaisine esivaatteineen. Vasemmalla etualalla kuninkaan kirjoituspöytä, täynnä karttoja ja papereita. Korkeita hopeisia kynttiläjalkoja. Upea kalustus.
Ensimmäinen kohtaus.
Kuningas. Akseli Lilje. Lähetti. Ruotsalaisia upseereja.
KUNINGAS (lähetilleen).
On juhla loppunut. Vie levolle bojaari.
Hän kestittävä on kuin ois hän itse tsaari.
Ei kalpaa ole nyt kalliimpaa päällä maan
kuin miekka miehen tään, lepäävä huotrassaan.
Vieraamme Moskova on tänä yönä. Alla
hän Ruotsin lippuin maatkoon. Vaan jo yö on vallan.
Ken tietää huomenen, mit' on sen helmassa?
Bojaarin kunniaks sa vahdit aseta!
Hyvästi.
(Upseerit ja lähetti menevät.)
Toinen kohtaus.
Kuningas. Akseli Lilje.
KUNINGAS (nousee miettiväisenä. Seuraava sanotaan enemmän itsekseen kuin Liljelle).
Ma oikein arvostaa voin, naapurini, teitä. Yhteinen vihamies ja etu liittää meitä. Hän joukon tarjoo, jolla Sigismundin ma musertaa voisin, kun on keisar' murskana. Näin kummat hedelmät voi itää voitoistamme. Kanssamme Novgorod, Moskova puolellamme ja vait on Warssova… vai murtunut jo lie? Idän salpa seista saat! Mun tieni Wieniin vie ja sieltä Roomaan… jos ei sitä ennen viene jo holviin Riddarholmin… se ei teidän tienne, bojaarit Moskovan! Bosporon rannoille, sydämeen Asian kuin Aleksander, se tie myöskin laatuun käy, ken halaa maailmoita. Te käykää itähän, ma tahdon länttä hoitaa. Suo lentää kotkan vaan ja juosta leijonan; maailma suuri on, kateelle ahdas vaan. Jos koska päivä saa, jot' tuskin aavistamme, kun jättivalta uus lähestyy rantojamme, niin syy ei ihmisten, jos vyöry armoton tuo meidät hautaiskin… se syy maantieteen on. (Äänettömyys. Sitten Liljelle.) Bojaarin näitkö?
LILJE.
Näin.