HIERONYMUS.
Kas, rauhan lammasta, se määkyy virttä samaa viel' suussa sudenkin! Pyhimys, kiduttamaan käy kättäs voimatonta, vertas vanhaa. Me sen sijaan toimimme, on ajan tunnus se. Jo kyllin messuja! On itku ollut työmme. Käs' meitä kurittaa, me käden poikki lyömme; lohikäärme ilkkuvi, sen aik' on vaieta, ja maa, min saastutti, myös olkoon hautansa. Jalo herra, suvaitkaa mua hetkinen nyt kuulla, mut yksin!… Puhu en nyt suuren joukon suulla.
ATTILIO (Helmboldille).
Mene, kunnon ystävä. Sun sanas hurskahat
syvästi sydäntäin ne äsken koskivat.
On usko varmahan myös paras turvanamme.
Ma tahdon miettiä; me rauhaa rakastamme.
(Helmbold kumartaa ja menee. Attilio matalalla
äänellä Anselmille.)
Yks sana! katso, että Helmbold matkustaa.
Schweinfurthiin… asiat… mut kiiruhusti vaan.
Myös liika hurskaus voi olla esteheksi.
Sa häntä vartioi… kuin tahdot… keino keksi! (Ääneen.)
Pax tecum!
(Anselm menee, syvästi kumartaen.)
Toinen kohtaus.
Attilio Sforza. Hieronymus.