HIERONYMUS.
Keretit kurjat!
BERTEL (tulisesti).
Munkki, varo kieltäsi!
Käteni, kiini nyt, voi tulla vapaaksi.
LARSSON (keskeyttäen).
Anteeksi arvon isä! Poik' on suomalainen, sielultaan ylpeä, mut suultaan supukkainen. Me, ruotsalaiset, — meill' on suu kuin kätemme, min kourin kaappaamme, sen hampain pidämme, ja luvallanne nyt suupalaks syödä me Saksan aiomme ja teidät särpimiksi. Mut munkki, apropos, nyt kuinka elellään tähän aikaan luostarissa? Mitä virttä vedellään? Mitä juodaan viiniä? Mitä nunnia suudellahan? Ma uskon puolestain rheinviiniin kuohuvahan, yks tynnyri tai kaks, niin voin kuin Jumala! Jos enemp' pidätte burgundilaisesta, niin juon ma sitäkin. Tytöistä taasen mulle mieleeni tummat on, mut vaaleat jos sulle, me väen tarkastamme, riitaa siitä ei, jakaen veljinä ja juoden, kippis hei! (Katselee marmorikuvaa.) Kas niin, siis tuossa yks on luostar'maun kukka… Très bien, se mukiin käy… mut kivest' on se rukka.
HIERONYMUS (hillityllä raivolla).
Jos henkes kallis on, polvilles herjaaja, anteeksi rikostas rukoile kuvalta!
BERTEL (Larssonille).
Uskolle kunniaa! Sen itse vaadit sinä.
LARSSON.
Kiviset jumalat nää piru vieköön! Minä luterilainen olen.
BERTEL.
Lakkaa! Saatathan kirouksen päällemme ja varman kuoleman.
HIERONYMUS (vahdille).
Tähdätkää! (Sotamiehet tähtäävät Larssonia.)
LARSSON.
Niinkö? Noh, mun henkein säästäkätte, rukoilen, ensin vaan käteni päästäkätte.