HIERONYMUS.
Unensa?
REGINA (on kuvan kaatuessa äkisti noussut ylös. Hitaasti, miettien.)
Rukoile… varro vaan…
siks kunnes huoneessas kuvani kumartaa!
(Äkisti, ylväänä ja unelmoiden.)
Te kansat nöyrtykää, tuless' on ilman pielet,
taivaalla merkki on ja kivet saavat kielet,
ja marmor' huutaa voi, ja huuto täyttää maan:
Se käsi kuihtukoon, mi koski Maariaan!
Rooma! Rooma! Rooma!
Oi, nouse! Myrkkyhän, kas, lohikäärme purskaa,
hän maata syleilee ja kaikki polttaa, murskaa.
Miss' on se Miikael, min jalka polkeva
on lohikäärmeen pään ja sukuns' surmaava?
Maaria!
Kas, miekka sydäntäs nyt tähtää vielä kerran
ja viel' ei järky maa ja seisoo taivas Herran.
Vihan mitta täysi on, pasuunat pauhatkaa!
Tule, kaikkivaltias! — Ma olen tuhka vaan.
(Hieronymus, Dorthe ja Kätchen polvillaan. Muut hämmästyksissään.)
(Esirippu laskee.)
Toinen näytös.
Piha Emmeritzin linnassa. Taustassa valli, joka peittää näköalan. Vallin vierellä portaat, jotka johtavat näyttämölle. Oikealla ovi linnankappeliin. Vasemmalla eräs linnan sivurakennus. Himmeä kuutamo ja aamuhämärä, joka vaikenee Reginan melodraaman aikana. Vallilla kävele vahtisotilas.
Ensimmäinen kohtaus.
Regina.
REGINA (yksin).
N:o 3. Melodraama.
Hiljaist' on, viileää. Niin äänetönnä yöhyt
yl' linnan lepäjää ja maill' on varjovyöhyt,
ja päällä riitain maan tyynesti paistaa kuu,
leponsa sydän saa ja rinta rauhoittuu.
(Lyhyt äänettömyys.)
Kun lasna ruususen ma jyrkänteeltä poimin,
sen osaa ylistin, kun voi se piikin voimin
jokaista vastahan itsensä varjella,
ken kukkaissydäntä sen tahtoi tahrata.
Ja ruskopilvyen kun näin mä suvi-illoin
taivaalla häilyvän, sen osaa kiitin silloin,
en siks, ett' oli se niin kaunis, kultainen,
vaan koska salama sylissä piili sen.
Nyt, itse ruusuna, kun mull' on piikin voima,
nyt, iltapilvenä, kun its' oon salamoiva,
mik' onpi ääni tää, mi toista kieltä soi
ja raukan sydämeen niin oudon tunnon toi?
On kuin se sanoisi: Miks riehut riehuvainen?
Oi, kukka, kukaks jää! Oi, nainen, ollos nainen!
Oi, iltapilvynen, pysy taivaan ilona!
Suo yölle ukkonen! Salamat unhoita!
(Lyhyt äänettömyys.)
Ken puhui! Puissako humisi kuiske tuulen?
Oi, pyhä neitsyt, ethän tuulta tyhjää kuule!
En minä puhunut, se oli kaiku vaan
yön synkän äänestä, mi uhmaa Jumalaa.
Sa olet vihkinyt mun pyhään kostotyöhön.
Kun muuris seisoo vaan, suo suistua mun yöhön!
Sa olet ijäinen, vain kukan tuoksu ma,
jot' eilen ollut ei ja tomu huomenna.
(Nousee hitaasti vallille.)
Pimeys vallitsee. Jos tietäisi sen valta,
kuink' istuimeltansa se suistuu korkealta,
kun päivä iskevi voimalla taivahan…
(Vallilla.)
Hän tänään saapuvi, oi kiitos Maarian!
Mik' kaukaa kimmellys käy puiden yläpuolla?
Josp' ois se miekkansa, mi meitä uhkaa tuolla!
Ei koskaan sulhoaan niin vuota morsian,
kuin sua ma halajan, sa poika pohjolan!
Miks viivyt? Saavu, sa voit kedot autioittaa!
Tule, voita väkemme! Mut Maaria sun voittaa.
Oi, että otsallas yön kaiken pimeys ois
ja käsi heikko tää koin uuden nostaa vois
taivaalle verisen!…
Yö väistyy. Kummat kuvat
rusosta aamunkoin, kas, kuinka kangastuvat.
Kuningas verinen ja väki hurmeinen…
Näköni hämmentyy. Ah, pitkään aikaan en
ma unta nauttinut!… Mun valtaa voipumusko?
Työ tekemättä on. Mua tue, pyhä usko!
Huomenna nukun ma. Huomenna rauhan saan.
(Häviää vallin huipulle.)
Toinen kohtaus.
Hieronymus, ynnä Anselm ja muita munkkeja.
Kiirettä ja levottomuutta.