VIIDES KOHTAUS.
Briitta. Sitten Kaukonen ja Eero.
BRIITTA.
Niin on kuin suomut silmistäni lähtis. Kerjuulla Kaukonen! Ei, mahdotonta! Siunatkoon taivaan Herra heitä, jotka viiskymmenvuotisine arpineen nyt majoillamme horjuin kulkee; — hepä tulesta korjasivat kaiken kansan. Siis eikö ole heidän kaikki, mikä on kansan omaa? Eikö oikeus heill' ole sanoa jos minne tullen: Suo, pöytä, meille ruokas, vuode, lepos! Te vaatettakaa meitä, kangaspuut! Suo, liesi, lämpimäs, ja käsi, tukes, ja sydän, rakkautes meille suo! Sill' ilman meitä, ellei vuotanut veremme eestäs, nimes kunniaa jos emme suojanneet ja toivoa parempain päiväin — mitä oisit sa? — Ja Kaukonen — hän kerjää? Mahdotonta! Ei, kuninkaallist' on se, pystyin otsin, velvollisuuden tehdyn tunnossa, valittamatta, vaikka verta vuotaa povessa sydän, kiittämättömyyttä pelastamansa kansan katsella.
Katsoo ulos.
Hänt' eikö näy jo? — Kirkas talviyö, mut kylmä, kolkko — kolkko, kuin ol' äsken se ympärilläs, urho muinaispäiväin! Vaan kerran kevät koittaa sullekin maan rakkaudessa. — Hiljaa; tuoss' on hän!
Kaukonen astuu sisään nojaten Eeron käsivarteen.
KAUKONEN.
Ja koko Suomen kansa, sanot, on siis lähettänyt joululahjan meille?
EERO.
Niin lausui rovasti: nyt muistetaan, mi kauan unhoss' oli. Tänne tullut on rahaa, jota koko Suomen kansa on urhovanhuksilleen kiitokseksi ja kunniaksi koonnut. Kaukonenkin on saapa osansa, ja hyvin hän on sen ansainnutkin, sanoi rovasti.
KAUKONEN mietteissään.
Minulle moinen kunnia? — Ei mulle, vaan mennehelle — niille, jotka kauan jo haudass' ovat maanneet! Harvat korjaa nyt, mitä kaikki kylvi!
EERO.
Siin' ei kaikki, nyt kuulkaas vielä. Sano Kaukoselle, rovasti virkkoi, että sankarmuisto nyt väikkyy kautta kaiken Pohjolan. On vanha, mainehikas veljesmaamme muistoille sykähtänyt niinkuin me, ja urholaulut kukkasina kohoo haudoilla tuhansilla. Varjot elpyy, ja kivi puhuu. Kunnankokous tään pappilamme torpan Kaukoselle on kuolinpäivään saakka määrännyt. Rukiita kuusi tynnyriä vuoteen hän lisäks saapi, sanoi rovasti, ja kelle Suomen kunnia on kallis, hän Kaukostakin kunnioittakoon.
BRIITTA.
Nyt olen vieras, ja te isäntänä. Jos voitte anteeks antaa tylyt sanat, jotk' äsken teille lausuin nurjin mielin, niin ikäni mä teitä palvelen ja hoidan teitä vanhall' iällänne… Ja silloin, minä halpa, itseni tään maamme äidinsyliks aattelen, jok' unhovuoden viidenkymmenen perästä aukee pojalleen ja hänet kiitollisena painaa parmahilleen ja harmaan päänne päälle rakkahasti kätensä lämpöisen luo siunaten.
EERO.
Niin, vanha vaari, luoksenne me jäämme. Kuink' illat monet innoin kuunnella saan sitten muinaispäiväin tarinoita! Ja mieheksi te minut kasvatatte, itsenne laiseksi. Ja kevätpäivä kun sulattaa nää kolkot pohjankulmat, kas silloin Suomen aamun armautta ihailemaan me käymme, kuulemaan, kuin leivon laulu päällä hautain soipi, ja näkemään, kuin viljaa vihannoipi Lapuan laajat verivainiot. Se teille riemun tuo. Kun väsytte, niin tuen teitä. Silloin, halpa poika, ma haaveilen: tää heikko käsivarsi on Suomen nuoriso, mi saattonanne pojallisella kunnioituksella, rajattomalla rakkaudella seuraa tiet' urhouden, kunnon, kunnian.
KAUKONEN.
Ma kiitän teit', en jää siis enää yksin! Kaks mull' on sydämeeni katsojaa, viel' enemmän: — on koko kansani!
On raskas kyllä vanhan tie, kun suojaa ei, ei leipää lie, vaeltaa mieron rantaa. Vaan raskaamp' arpa kohtalon on olla outo, turvaton, miss' eestä muitten muinoin on kaikk' uhriks saanut antaa.
Sua kiitän, synnyinmaa, ett' on nyt leipä hoiva huoleton mull' armast' antamaasi. Vaan kiitos suuremp', että noin, kun hyljättynä hoippuroin, mua etsit, muistit kunnioin, — koroitit kunniaasi.
Sun kunniaas ei yllä yö, ei puute, halla haavaa lyö, ei mahdit mataluuden. Sen, Herra, aina nousta suo, ett' usvist' uuden aamun tuo se kirkkaan, kuin nyt loistoon luo se kummut muinaisuuden.
Esirippu laskee.
End of Project Gutenberg's Sotavanhuksen joulu, by Zacharias Topelius