7. ENSI RAKKAUS.
Vuoden 1743:n raja, joka kävi Rautasaaren länsipuolitse ja antoi majuri Croneldin kiistämättä nauttia ruotsalaista kansalaisoikeuttaan, ei ollut suonut Otavan omistajalle, kamarineuvos Sivertille, yhtä varmaa asemaa. Turussa piirustettu lyijykynäviiva meni niin suoraan hänen talonsa ja tilustensa halki, että kun talli ja navettarakennukset kartan mukaan kuuluivat Ruotsiin, näytti sama paperi vaunuvajan ja heinäladon olevan Venäjän puolella. Lehmät lypsettiin Ruotsin alueella, mutta kerma kuorittiin Venäjän puolella; toisella ojan reunalla kukki ruotsalaisia ketoneilikoita, toisella reunalla kukoisti venäläisiä ruiskaunokkeja. Kun metsästäjän pyssy pamahti Venäjän puolella, putosi pyy siipirikkona Ruotsin puolelle, ja kun seudun nuoret leikkivät nurmikolla, tapahtui, että venäläistä suuteloa seurasi oitis ruotsalainen korvapuusti.
Kamarineuvos Sivert oli ennen ollut venäläinen virkamies Viipurissa, mutta oli sitten mielistynyt tuohon "kiistanalaiseen alueeseen", ottanut Otavan velasta eräältä rappiolle joutuneelta maalaisherralta ja muuttanut sinne molempine tyttärineen. Vaikka häntä siitä syystä pidettiinkin Ruotsin alamaisena ja hän oli tehnyt valankin, oli hän kuitenkin niin viisas toimimies, että hän katsoi hyväksi aina asianhaarain mukaan lukeutua milloin toiseen milloin toiseen kansakuntaan. Kaikki tiesivät, miten julkeata viinan, tupakan ja siirtomaatavaroiden salakauppaa käytiin rajaseuduilla; mutta tavallisesti sattui niin kummallisesti, että kun ruotsalainen rajaviskaali tapasi epäilyttäviä kuormia Otavan tienoilla, huomattiin tavarain olevan venäläisiä ja muutaman kyynärän päässä rajasta, samoin kuin ne yhtä kieltämättä olivat ruotsalaisia ja Ruotsin alueella, jos tullimies oli venäläinen. Rajaseuduilla täytyy vielä usein vaihtaa rahaakin toisen maan rahaan, ja Otavassa oli aina sitä lajia, mitä haluttiin, vain se oli vikana, että Ruotsin vaihtoarvo oli aina kovin huono, kun ruplia tarvittiin ja ruplain arvo taas ihmeellisesti alentunut, kun oli riksien tarve.
Kun lisäksi vielä Otavan varakas ja avulias herra toimitti yhtä mielellään runsaita muonavaroja venäläiselle linnaväelle kuin ruotsalaiselle rajan lähistöllä olevalle sotajoukollekin, tuli hänestä hyvin pian upporikas pohatta, joka saattoi nauraa itse panettelullekin ja saavutti vuosi vuodelta yhä enemmän sekä omaisuutta että arvoa seudullansa. Niin älykkään keinottelijaneron hedelmät eivät voineet olla kypsymättä. Ei aikaakaan niin olivat useimmat tuon köyhän seudun maatiloista ja monista perintötiloista joutuneet Otavan kamarineuvokselle kiinnityksinä velasta, tapahtuipa se sitten ehdoin tahdoin tai liikeasioiden tähden. Ja koska hän yleensä oli myöntyväinen ja taipuisa herra, hätyytti hän harvoin velallisiaan kohtuuttoman ankarasti; mitä lempeimmin ja ystävällisimmin hän pyysi, että he tulisivat keskustelemaan hänen kanssaan heidän yhteisistä asioistaan ja kuulemaan hänen ajatustaan maan yleistä hyvää tarkoittavista kysymyksistä.
Kun siis sota alkoi, oli kamarineuvos Sivert varma siitä, että useimmat seudun asukkaat noudattaisivat hänen viisaita neuvojaan, eikä kukaan ihmetellyt, että niin rauhaa rakastava mies kehoitti savolaisia olemaan kokonaan ottamatta osaa sotaan ja etenkin kaikkeen sellaiseen, mistä voisi koitua paikkakunnalle ikävyyksiä venäläisten viranomaisten puolelta. Hän selitti heille, miten jumalatonta olisi ruveta vihollisuuksiin paraita ystäviään ja naapureitaan vastaan, kun taas sovussa elämisestä on mitä suurin hyöty; hän selitteli, miten heidän hevosensa vaivaantuisivat ruotsalaisten kuormain kuljetuksesta, miten heidän nuoret miehensä voisivat saada luodin otsaansa, jos he menisivät sotaan, ja miten kaikille lopultakin olisi parasta, että koko maa olisi voimakkaamman vallassa. Ja kun noista puheista tuli jotakin ruotsalaisen päällikkökunnan korviin, osasi kamarineuvos niin taitavasti kuvailla, mitä kaikkea hän oli saanut kärsiä sodasta, ja oivallisilla aamiaisillansa hän jutteli paroni Hastfehrin upseereille niin liikuttavan innokkaasti isänmaan menestyksestä, että vieraat aivan unohtivat kysyä, mitä Otavan puolta hän oikeastaan tarkoitti noilla isänmaallisilla toivotuksillaan.
Olipa kuitenkin eräs velallinen, jota ei haluttanut hakea neuvoa Otavasta, nimittäin vanha, itsepäinen Rautasaaren herra. Häntä eivät kamarineuvoksen kaunopuheisuus eikä valtioviisas taito saaneet uskomaan kahden isänmaan palvelemista mahdolliseksi. Ja kun epäonnistuneen ruukin rakennuskustannukset suurimmaksi osaksi olivat lähteneet kamarineuvoksen laatikosta, mutta eivät vielä olleet ottaneet palatakseen sinne takaisin, oli saarnamies mitä kohteliaimmalla tavalla ilmoittanut muutamien velkakirjojen joutuvan elokuussa lunastettaviksi ja hänen suurien, sodan tuottamain vahinkojensa valitettavasti pakottavan häntä perimään saatavansa.
Mielessä nuo asiat sekä epäselvä aavistus siitä, että isän ja kenties hänenkin kohtalonsa riippuvat hänen neuvokkuudestaan, lähestyi Lennart Croneld Otavan veräjää, kun hän huomasi nuoren tytön, valkea kesähilkka päässä, tulevan läheiseltä niityltä. Impi oli kamarineuvoksen nuorempi tytär, sievä, sinisilmä Betta Sivert.
Hän ei näyttänyt tuntevan nuorta ratsastajaa ja kiiruhti astuntaansa.
— No, pysähdyhän toki, Betta! huusi hän. Etkö enää tunne minua?
Tyttö seisahtui, varjosti kädellä silmiään, koska aurinko kimalteli puiden välitse, tuli sitten muutamilla keveillä hyppäyksillä ratsastajan viereen ja ojensi hänelle luottavasti pienen kätösensä ruskeine, silkkisine puolisormikkaineen.
— Miten sinä olet tullut suureksi! Ja miten koreaksi! huudahti hän lapsellisesti ihmetellen ja silmäillen mielihyvällä nuorta jääkäriä kiireestä kantapäähän.
— Ja miten sinä olet tullut pitkäksi! Ja miten sinä olet kaunistunut sen jälkeen, kun viimeksi soutelimme Puruvedellä! vastasi Lennart yhtä avomielisesti ja laskeutui maahan hevosen selästä. — Muistatko, sanoin aina, että sinusta tulee Otavan kaunein tähti.
Vastauksessa oli kenties jotakin, joka muistutti nuorelle tytölle, etteivät he olleet enää aivan samanlaisia lapsia kuin ennen ollessaan yksissä iloissa ja vaaroissa järven sinilaineilla, sillä hän veti kätensä pois nuorukaisen kädestä ja kysyi vähän hämillään, mihin toinen oli matkalla.
— Ja sitäkö kysyy Betta Otavan veräjällä? Minä aion ensin katsoa, oletko unohtanut minut, ja sitten on minun puhuttava muutama sana isällesi.
— Ei, Jumalan tähden, ei nyt! Sinä olet jo nytkin liian lähellä; minä rukoilen sinua, ratsasta pois täältä, muuten saattavat nähdä ikkunoista sinut.
— Ja miksi pelkäisin, vaikka minut nähtäisiinkin?
— Vihreitä on täällä.
— Mutta eilenhän oli harmaita.
— Ja minä sanon sinulle, että tänään on täällä vihreitä. Huomenna on kenties taas harmaita tai sinisiä.[10] Eihän meillä milloinkaan tiedä, ken on vihollinen, ken ystävä. Isä on kaikkien ystävä ja kestitsee heitä kaikkia.
— Miten on mahdollista, että vihollisjoukko on voinut tunkeutua meidän vartijaimme välitse? Hastfehr ja Ramsay ovat sitäpaitsi miehittäneet kaikki venäläisestä Suomesta tulevat tiet.
— Ja miksi sanot tuota suurta sinistä tietä tuolla, missä vain lohet vartioivat ja hauet ovat vahteina? Vihreät tulivat tänne puolenpäivän jälkeen kahdella suurella veneellä Patasalosta. He olivat saaneet jonkin merkin ja olivat hyvin suuttuneita, en tiedä kehen, joka on ilmaissut jonkin salaisen tuuman. Kapteeni Ladov luuli täällä tapaavansa suomalaisia upseereita Savonlinnasta; minä kuulin hänen sanovan, että kaikki oli niin hyvin edeltäpäin mietitty ja että hän heitättäisi sen, joka on tehnyt tuuman tyhjäksi, käsistä ja jaloista sidottuna järveen, jos hän vain saisi hänet käsiinsä.
— Sano minulle, Betta, sinäkö eilisiltana ilmoitit rakuunoille nähneesi luutnantti Sharpin.
— Oletko siitä suutuksissasi minulle?
— En suinkaan, sinä olet tuottanut minulle sydänsurun, mutta tehnyt samalla myöskin suuren hyväntyön, josta en taida sinua kyllin kiittää. Sanopas, miksi ilmaisit luutnantin?
— Sentähden, että hän on ilkeä mies ja on usein ollut meillä, enkä minä voi sietää häntä. Minä pelkään hänen viimein viettelevän isäni johonkin pahaan, joka saattaa meidät turmioon.
— Tässä, missä nyt olemme, on hevoseni etujalat Ruotsin, takajalat Venäjän alueella. Sano, jos sinä nyt asetut tuolle keisarinnan maalle ja minä seison täällä kuninkaan maalla: tahdotko tulla tälle puolelle minun luokseni, vai vaaditko minua tulemaan sinne.
Tyttö punastui ja meni Lennartin puolelle. Vastaus oli selvä; se ei kaivannut sanoja.
— Kiitos, Betta, kiitos, sitä minä sinusta uskoinkin, sanoi nuorukainen, mieli lämpöisenä ja kevyenä. — Nyt saatan sanoa sinulle, että se, joka teki tänään Ladovin kokouksen tyhjäksi ja jonka hän tahtoisi upottaa järveen, olen minä.
— Sinä! Tiedätkö, melkein aavistinkin sen.
— Älä ole milläsikään, en minä vielä ole hänen käsissään, ja tuskinpa hän minua saaneekaan. Betta, lupaa minulle, että me molemmat olemme yhtä puolta. Isäsi on semmoisilla teillä, jotka voivat viedä hänet turmioon, ja minun isäni laita on jokseenkin yhtä huonosti. Tahdotko auttaa minua pelastamaan heidät molemmat, jos se on mahdollista?
— Tahdon, mielelläni, mielelläni, Lennart! Miten hyvä sinä olet! Ja miten sinä näytät ylväältä noin puhuessasi!
— Ja sitten autat samalla minua kuninkaani ja maani palvelemisessa.
Tahdotko, sano?
— Sinun kuninkaasi, Lennart, on minunkin kuninkaani. Sinun maasi on minunkin maani.
Hänen sanoissaan oli jotakin, mikä pelästytti häntä. Vaikka hän olikin vielä vain lapsi, kuiskasi kuitenkin jokin ääni hänen povessaan, että hän siinä oli valinnut koko elämänsä suunnan. Hän vaikeni aivan kesken ja koetti hymyillä, mutta entisen raikkaan naurun asemasta tulivatkin kyyneleet hänen ihaniin sinisilmiinsä.
Ei ollut Lennart Croneldillakaan enää mitään vastaukseksi.
Monella eri tavalla voi kaksi nuorta sydäntä ymmärtää toisiaan, mutta ei ole suinkaan vähimmin liikuttava se kaino rakkaus, jonka ensimmäinen liekki syttyy lapsellisen kiintymyksen ja isänmaan pyhän alttarin ääressä.
— Hyvä Jumala, minä ihan unohdan, että meidän vihollisemme saattavat milloin hyvänsä keksiä sinut ja sinä voit joutua kostonhimoisen Ladovin käsiin! huudahti tyttö, muistaen äkkiä, missä asemassa he olivat, ja lausuen sanan meidän erikoisella äänenpainolla. — Minä rukoilen sinua, Lennart, ratsasta hetkiseksi tuonne riihen taakse, niin menen minä kotiin kuulemaan, kuinka kauan viheriät viipyvät täällä, ja sitten tuon tai lähetän sinulle vastauksen.
Neuvo oli hyvä ja Lennart noudatti sitä heti. Onneksi oli veräjän ja asuinhuoneiden välillä pitkä raitakuja, ja se esti muita huomaamasta ratsastajaa paitsi erästä renkiä, joka oli pantu vahdiksi, mutta joka ei ollut millänsäkään, kun näki talon nuoren neidin puhuvan vieraalle.
Lennart oli odottanut noin tunnin ajan riihen luona, kun hän näki kahden Aflechtin rakuunan, jotka oli luultavasti lähetetty tekemään tavallisia tilauksia sotaväen tarpeeksi, lähestyvän taloa. Rohkea tuuma johtui Lennartin kekseliääseen mieleen. Hän viittasi rakuunat luokseen, ja kaikki kolme ratsastajaa pysyttelivät hiljaa raitojen kätkössä.
Koivujen varjot pitenivät pitenemistään läheisellä mäellä. Paimentyttö, jolla oli pukuna lyhyt, juovikas villahame ja ruskea liivi ja käsivarret puoleksi paljaina, tuli laulellen pitkin polkua. Sanat ja sävel olivat samat kuin ne, jotka vasta paljon myöhemmin kirjoitettiin muistiin, kun paimentytön ruskeat hiukset olivat jo aikaa sitten iästä lumivalkoiset ja hänen raikas, soinnukas äänensä vapisi kuin syksyn tuuli kuihtuneissa lehdissä, mutta Savon saloilla syntynyt laulu yhä vielä oli yhtä kevätnuori ja yhtä surumielisen viehättävä:
Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla
Kuninkaan kultaisen kartanon puolla,
Voi minun lintuni, voi minun kultani.
Kun et tule jo!
Linnut ne laulavat sorealla suulla,
Soreampi kultani ääni on kuulla.
Voi minun lintuni, voi minun kultani,
Kun et tule jo!
Laulu kaikui kirkkaasti viileänä kesäiltana; ja vihreä, auringon valaisema kunnas heijasti leikitsevin kaiuin takaisin sanat ja säveleet kuin kalliosta kimmahtavat höyhenpallot, ja ne satoivat kuin kukkaset nuorukaisen sydämeen. Vihamielisten intohimojen, vihan ja kavaluuden keskellä kaikui siinä hänen korviinsa rauhanrukous luonnon omasta, vilpittömästä, rakastavasta rinnasta, ja silloin hän käsitti sen tarkoituksen. Silloin vasta selvisi hänelle täydelleen, miksi hän tahtoo elää ja taistella ja miksi hän saattaa, jos kohtalo niin määrää, ilomielin kuolla. Täällä, tässä ihanassa maassa, välkkyvän järven rannalla, täällä vihreiden koivujen varjossa ja vaipuvan auringon iltaloisteessa sykki hänelle nuori sydän, joka lähetti hänelle tervehdyksensä paimentytön laulussa. Isänmaa oli nyt saanut sielun, se oli saanut elävän muodon, se katsoi häneen tytön silmistä, ja hän tunsi sen piirteet Betta Sivertin valkoisen päähineen alta. Nuo kuvat, ylevä ihanne ja lämmin, kukoistava todellisuus sulivat yhdeksi, ja silloin oli kaikki niinkuin pitikin olla. Taistella, taistella aina kuoloon saakka rakastetun maan ja jalosydämisen tytön puolesta, sen lupauksen teki Lennart Croneld ensi nuoruuden puhtaassa ihastuksessa, ja se lupaus teki hänet onnelliseksi ja uljaaksi.
Seuraavana silmänräpäyksenä hänen käytännöllinen luonteensa sai taas voiton haaveksivista ajatuksista, ja hän astui muutaman askeleen paimentyttöä kohden, joka hänet nähtyään lakkasi laulamasta. Kun tyttö oli tarkoin katsonut, ettei kukaan näe heitä, antoi hän hänelle pienen, kokoonkäännetyn paperin ja meni sitten äänetönnä menojaan edelleen, salaa kuitenkin katsahtaen taaksensa kauniiseen, jääkäripukuiseen nuorukaiseen.
Paperissa oli vain sanat:
"V:ät lähtivät juuri veneillänsä rannasta. Saatat tulla, mutta ole varovainen, älä ilmaise itseäsi äläkä minua. Minua pidetään silmällä, mutta olen aina sinun B:si."