9. SAVONLINNA.
Keskellä tärkeää Kyrössalmea, pohjoisten ja eteläisten Saimaan vesien yhdistäjää, kohosi jo vuodesta 1475 saakka pienoinen Olavinlinna, jota viime aikoina on nimitetty Uudeksi linnaksi ja kansan kielellä Savonlinnaksi. Perustamisestaan se saa kiittää urhoollista, mutta julmaa ritari Erik Akselinpoikaa, Totten kuuluisan suvun jäsentä, samaa, joka varusti Viipurin kaupungin muureilla. Hän ei ollut mikään ujo herra, tuo Erik Akselinpoika: hän oli mielestään yhtä hyvä kuin kuka muu tahansa ja julisti omalla uhallaan sodan Venäjän tsaaria vastaan. On huomattava, että tsaari, joka ei ollut huonompi mies kuin Venäjän vapauttaja, Ivan III Vasilinpoika, taisteli juuri silloin elämästä ja kuolemasta mongolien keltajoukkoa vastaan ja ehkä arveli, ettei ole suurta lukua, saako yhden hyttysen pureman lisäksi vai ei; mutta Erik Akselinpoika ajatteli toisin. Todistaakseen, että niin oli laita, hän lähti vuonna 1479 pieni, mutta hurja joukko mukanaan Olavinlinnasta Venäjän alueelle ja pureskeli niin tuntuvasti ympärilleen, että hävitti kahden-, kolmenkymmenen penikulman alalta koko maan autioksi, tuhosi ja tappoi, mitä tapasi, miehet, vaimot ja karjaa monin tuhansin.
Se vieraissakäynti oli, kuten helposti saattaa käsittää, molemmin puolin yhtäläisen kohteliaisuuden vuorottelua, ja sitä seurasi kohta Venäjän vastavierailu. Tuskin oli tsaari etelässä saanut aikaa hengähtää, ennenkuin hän jo päätti kokonaan musertaa hyttysenpesän pohjoisessa, ja sen hän teki vuorostaan niin perinpohjin, että puoli Suomea savusi tuhkana ja tuhka sammutettiin verivirtoihin. Tuossa kauheassa hävityksessä oli vuonna 1495 maan itäosassa vain kaksi linnaa uhkaavina ja voittamattomina kuin kotkan pesät lumimyrskyssä, nimittäin etelässä "pamauksesta" kuuluisa Viipuri ja pohjoisessa Olavinlinna, t.s. Savonlinna. Aina siitä asti oli Savonlinna itäisen naapurin silmätikkuna, mutta pysyi uljaana monissa tukalissa vaiheissa ja monen suomalaisen, ruotsalaisen ja tanskalaisen herran vallitessa, kunnes venäläiset valloittivat tuon pienen linnan juhannuspäivänä vuonna 1714. Rauhanteossa vuonna 1721 annettiin Savonlinna takaisin, mutta moskovalainen anasti sen taas 1742 ja rauhanteossa hän sai pitääkin sen mainittuine särmäkartionmuotoisine raja-alueineen. Kolmine pyöreine torneineen ja järkähtämättömine harmaakivimuureineen, joita läpikuultavan kirkkaat vedet joka puolelta kuvastavat, se on nykyjään sievä, entis-aikain sotataitoa esittäväksi näytteeksi soveltuva ja kaunein, paraiten säilynyt linna, mitä Suomessa on jäljellä sen veriseltä keskiajalta. Linnoitusarvostansa sen on kuitenkin vähitellen yhä enemmän täytynyt luopua, ja vuonna 1849 vapautettiin sen viimeinenkin vartioväki, parikymmentä miestä, vaivalloisesta puolustautumisesta rottia vastaan, jotka tahtoivat anastaa Erik Akselinpojan muinaisen taistelupesän.
Mutta koska Savonlinna oli syvien luonnollisten vallihautojen ympäröimä ja vartioi tärkeätä kulkuväylää, pidettiin sitä vielä 18:nnella vuosisadallakin Savon avaimena. Sen olisi tosin vihollinen salmen itäpuolella olevilta mäiltä voinut ampua maan tasalle kuin lumilinnan, jos se olisi ottanut äärettömällä vaivalla kuljettaakseen sinne järeitä tykkejä. Mutta koska sitä ei suinkaan tarvinnut pelätä katsoen siihen, miten vaillinaisin varustuksin Ruotsi aloitti 1788:n vuoden sodan, seurasi vähäinen venäläinen vartioväki, kaksi jääkärikomppaniaa, jokseenkin rauhallisesti onnistumatonta äkkihyökkäystä, jolla prikaatin päällikkö, paroni Hastfehr toivoi voivansa linnan anastaa sodan alussa.
Silloinen Savon prikaati, noin 1600 miestä, oli heinäkuun 2. päivänä osittain vesitse, osittain maitse tullut Puumalasta ja Rantasalmelta sekä ilman erikoista vaivaa vallannut mitättömän ja varustamattoman Savonlinnan kaupungin, joka sijaitsee Malmisaarella, länsipuolella linnaa, mistä sen erottaa kolmen sadan kyynärän levyinen salmi. Muutamilla pienillä kenttätykeillä, niitä oli kymmenkunta ja joukossa ainoastaan yksi 16-naulainen, kysyttiin selvällä ruotsin kielellä, tahtoiko linna antautua, mutta vastaus tuli hieman karkeammasti venäjäksi, ettei mieli tee.
Hastfehr päätti silloin kääntää täytymyksen ansiokseen ja saartaa vihollisen, jota hän ei voinut piirittää, jakoi joukkonsa ja lähti itse loitommaksi itään päin estääkseen avuksi tulemisen, samalla kuin eversti Stedingk ja Brunow jäivät vain noin kuuden- tai kahdeksansadan miehen kanssa Savonlinnan muurien lähistölle. Etuvartijoita itäisillä saarilla ja niemillä, pieniä pattereita siellä täällä vihollisen "hauskuttamiseksi", vartijoita veneissä sieppaamassa viholliselle tulevia ruokavaroja, yöt ja päivät ne tarkkaavaisina tahtoivat täyttää virkansa, mutta korttia lyömässä ja linnustamassa ne, jotka eivät pitäneet lukua velvollisuuksistaan — muuten kielimistä ja kulkupuheita pääarmeijasta, laivastosta ja vihollisesta, poliittista viisastelua, lopulta alakuloisuutta, epävakaisuutta, tyytymättömyyttä ja epäluuloa päälliköiden kesken — sellainen oli lyhyesti tila Savonlinnan ulkopuolella siinä osastossa, joka ensin oli aloittanut sodan ja jonka ripeän eteenpäin tunkeutumisen avulla kuningas toivoi sekä Savonlinnan että Lappeenrannan, vieläpä ehkä lujan Viipurinkin kukistuvan.
Lyhyt kesäyö oli peittänyt hämyverhoonsa sekä ystävän että vihollisen, kun kersantti Croneld, kätkettyään varovasti Otavasta saadut paperinsa kiven alle metsään, ilmoittautui virantoimitukseen Pääskylahden kylässä neljännespenikulman päässä linnasta. Siellä oli sata tai puolentoistasataa miestä everstiluutnantti paroni Otto Ramsayn johdolla hoitamassa vartiointia järvien rantamilla Haapaveden pohjoispuolella; mutta koska kuului tykkien pauketta ja Lennartin komppania oli lähempänä vihollista, ratsasti hän edelleen ja lähestyi pitkän, kivisen, linnan vastassa olevan niemen kärkeä.
Jotakinhan piti tehdä tuon yksitoikkoisen saartamisen ajalla, josta Stedingk kirjoitti kuninkaalle, että kreikkalaiset eivät suinkaan olisi viipyneet kymmentä vuotta Troijan muurien edustalla, jos heillä olisi ollut puoleksikaan niin ikävä kuin hänellä Savonlinnassa. Silloin tällöin keskusteltiin tykkien laukauksilla, silloin tällöin tehtiin vaihteen vuoksi retki vihollisen sivuvarustuksia vastaan; mutta linnan päällikkö — "vanha turkkilainen", joksi häntä sanottiin, koska hän lienee ollut syntyisin tatarilainen — ei juuri suvainnut yöleponsa häiritsemistä, ja sentähden oli jotenkin tavatonta tänä yönä kuulla tykkien niin vilkkaasti paukkuvan. Jotakin erinomaista mahtoi olla tekeillä. Lennart hehkui halusta ensi kerran elämässään koetella ammattiaan ja vaaran viehätysvoimaa.
Hän nousi mäelle ja katseli sykkivin sydämin näytelmää, joka hänestä oli aivan uutta ja hurmaavaa. Alempana levisi kolmelle taholle hiljaisia, tummia vesiä, hänen edessään oli tuo vanha linna, jonka kolme tornia näytti kohoavan ja katoavan pilviin; kauempana näkyi suomalaisten vartiotulia ja sieltä täältä jokin yksinäinen valo puolittain poroksi ammutusta kaupungista; vasemmalla puolen oli metsätöyry, jonne päin viholliset tähtäsivät tykkejänsä. Salama toisensa jälkeen leimahti linnan mustista muureista, valaisi öisen, pilvisen taivaan ja kuvastui salmeen, joten jokainen tulisäihke välähti kahtena. Keskellä laukausten pauketta, jonka kallioisten rantain kaiku toisteli satakertaisena, voi selvästi erottaa kuulain räjähtelyt vasten kiviä, joista ne voimattomina ponnahtelivat takaisin, ja puiden ryskeen, joita nuo öiset rautalinnut karsivat. Metsätöyryltä pamahti vain silloin tällöin jokin kivääri, joka laukaistiin enemmän kohteliaisuudesta kuin minkään tosi vaikutuksen vuoksi ja joka kuului tykkien jyrinässä suututetun lapsen voimattoman uhkauksen kaltaiselta.
Lennart luuli joskus myös erottavansa pimeästä haavoittuneen maamiehen hillittyä valitusta. Hän joudutti käyntiänsä, hyppi halkeamien ja kantojen yli ja näki viimein varjontapaisia haamuja, jotka kyyristyivät kivien taa.
— Wer da? Ken siellä? kuului äkkiä ääni hänen edestänsä ja kiväärin piippu ojennettiin tuskin neljän askeleen päässä hänen otsastaan.
— Hyvä ystävä, oli vastaus.
— Tunnussana?
— Savonlinna.
— Saat mennä!
Ne olivat Savon jääkäreitä, hänen omaa osastoaan, jolla siinä oli koko joukko yötyötä. He olivat saaneet käskyn käyttää pilvistä yötä hyväksensä ja rakentaa niin hiljaa kuin mahdollista patterin kahta kolminaulaistykkiä varten sille mäelle, joka oli tuskin puolenkolmattasataa kyynärää lähimmästä linnan osasta ja josta käsin siis toivottiin voitavan ampua muurin yli ja siten, ellei juuri musertaa, niin ainakin melkoisesti huolestuttaa vihollista. Yö ei kuitenkaan ollut tarpeeksi pimeä, ja kun venäläiset olivat olleet siksi varovaisia, että olivat raivanneet metsän pois läheltä rantaa, keksittiin rohkeat jääkärit, ennenkuin he olivat ehtineet rakentaa rintasuojusta kukkulalle. Linnassa pärrytettiin hätärumpua, "trevogaa", ja luotia alkoi rakeiden tavoin sinkoilla rannalle. Turhaan olivat jääkärit, joiden lisäksi oli tullut muutamia tykkimiehiä ja vallinluojia, koettaneet vierittää kiviä ja hiekkasäkkejä suojaksi itsellensä ja tykeillensä. Heidät ajettiin takaisin verissä päin ja he näkyivät vartoilevan käskyä peräytyä mäen suojassa odotteleviin veneisiin.
— Eikö ole yhtään lempoa, joka tuoda lennättäisi tänne muutamia hietapusseja? kiljui Otto von Fieandt, siihen aikaan vain tavallinen kapteeni, mutta yhtä vakaa ja juro, yhtä mielistynyt patukkaan, tupakkaan ja haukkumasanoihin kuin kaksikymmentä vuotta myöhemmin, jolloin Vänrikki Stool oppi hänet tuntemaan.
Kuusi miestä ryömi esiin, laahaten säkkejä perässään, ja he pääsivät ensi törmälle, johon Fieandt itse kuulasateesta huolimatta oli pysähtynyt. Mutta kun oli astuttava kallion kulmalle, joka oli aivan suojatta ja rantaan päin kalteva, joten nekin kuulat, jotka sattuivat alemma, ponnahtivat siitä ylitse, silloin epäilivät miehet. Se yritys oli jo ennen vienyt neljä miestä ja kuitenkin oli täytynyt luopua siitä.
— Eteenpäin pusseinenne, tai vie teidät perkele, karjaisi päällikkö sivaltaen erästä uppiniskaista miekan lappeella selkään ja astuen itse muutaman askeleen edellä, näyttääkseen heille tietä.
Vihollinen oli sillä välin sytyttänyt muurille pikivanteita ja saattoi niiden valossa jokseenkin tarkkaan seurata kaikkia liikuntoja vastaisella rannalla. Ampuminen kiihtyi kahta vertaa kovemmaksi, kuulat repivät kolme miestä palasiksi, toiset pakenivat, ja Fieandt itse vetäytyi hiljalleen viimeisenä tappotantereelta.
Se suututti häntä.
— Eikö ole Savossa ainoatakaan pahusta, joka saattaisi tukkia suun noilta kaalinsyöjiltä? huusi hän.
— Jos saan neljä miestä, koetan aivan tuosta oikealta, vastasi pieni, hoikka kersantti, tullen esiin joukosta.
— Ettekö häpeä, vanhat roikaleet, antaa poikien noin tehdä pilkkaa itsestänne? Kuka sinä olet, enhän minä ole sinua ennen nähnyt?
— Kersantti Croneld, määrätty palvelukseen ensimmäiseen komppaniaan.
— No koeta, hiiden nulikka, saatko ketään kanssasi. Maltas…
Majurinko poika?
— Niin, herra kapteeni.
— Minä olen oppinut isältäsi kiroilemaan. Mutta häneltä olen myöskin oppinut seisomaan hämmästymättä vaikka perhanan isoäidin edessä… Jumala sinua siunatkoon, poika. Mene!
Lennartin valitsema paikka oli yhtä korkealla, mutta vielä aukeampi ja kaksikymmentä askelta lähempänä rantaa; sitä olikin ensin aiottu patterin paikaksi, mutta se oli sitten hylätty, koska se oli liian vaaranalainen. Sen, joka tuohon paikkaan pyrki, täytyi kulkea aukean kallion yli, mikä tuskin saattoi käydä vihollisten näkemättä. Sitä vastoin oli siinä se suuri etu, että täällä raunioissa oli suuri joukko irtonaisia kiviä, joita voitiin kohottaa varustuksiksi tai vallintapaisiksi.
Lennart sai neljä miestä, käski heidän panna pois hattunsa ja vetää harmaat sotaviitat korviin ja siten aivan hiljaa ryömiä yhdessä määräpaikalle. Koe onnistui paremmin kuin oli saatettu toivoakaan. Entisellä paikalla tehdyn valehyökkäyksen harhaanjohtamina venäläiset kohdistivat kaiken tarkkuutensa siihen eivätkä huomanneet kallionkarvaisiin viittoihin pukeutuneita uusia vapaaehtoisia, ennenkuin he jo olivat ehtineet kyhätä vallituksen, joka oli kylliksi luja suojelemaan heitä ensi iskusta. Kun muut jääkärit näkivät yrityksen onnistuvan, alkoi heitä yhä useampia hiipiä sinne samalla tavoin yksitellen. Hiekkasäkkejä ja risukimppuja pujautettiin sinne uuden kivimuurin suojaksi. Rotkosta löydettiin multaa ja sitä käytettiin samaan tarkoitukseen; kannot ja juuret, sammaleet ja katajapensaat, kaikki kelpasivat, ja sillä aikaa vihollinen ampui koivunrisuja, joita Fieandt puetti jääkäritakkeihin ja joita miehet ryömien työnsivät seipäillä edellänsä ensimmäiselle, yhä vieläkin venäläisten ampumatauluna olevalle kallionkielekkeelle. Yleinen riemu syntyi, kun tuontuostakin nähtiin jonkin koivunoksan tupsahtavan nurin ampumisesta.
— Ampukaa hiljaa, hyvät herrat! Varokaa kylpyvastojamme! huusivat jääkärit.
Vähitellen valkeni kesäaamu, ja silloin vihollinen huomasi ihmeekseen pienen varustuksen kallion harjalla, vähän matkaa oikealle edellisestä paikasta. Heti alkoi linnan tykistö jyristä sitä kohti kahta kiivaammin, mutta liian myöhään. Häthätää kyhätty muuri kesti kuulien tuiskeen, joista useimmat olivat kaksitoista- tai kuusitoista-naulaisia, eikä kestänyt kuin kotvan aikaa, ennenkuin nuo kaksi kolmenaulaista ruotsalaista tykkiä alkoivat rivakasti vastata. Harjun takana seisovien jääkärien iloinen eläköönhuuto yhtyi vastaukseen, ja aamuaurinko nousi valaisemaan vilkkainta ja hilpeintä sotakarkeloa, mitä siihen asti koko pitkän ja ikävän saartamisen aikana oli käyty Savonlinnan lähistöllä.
Fieandt ei ollut voinut olla löntystämättä itsekin varustukseen ollakseen läheltä johtamassa patterin säännöllistä rakentamista. Ilokseen hän sai tähdätä ensimmäisen tykin ja nähdä, miten hänen kuulansa tuolta korkealta paikalta ammuttuna lensi linnan muurin sisäpuolelle, kaatoi tykkimiehen ja räiskähti sivurakennuksen seinään, jota savuavan piipun vuoksi luultiin linnan päällikön ruokakeittiöksi.
— Ähäh! — huudahti hän jörömäisesti naurahtaen, mikä ei tapahtunut muissa kuin juhlatiloissa — nyt me kyllä suolaamme turkkilaisen hapankaalin!
Samassa hän huomasi Lennart Croneldin, joka seisoi ampumareiän vieressä, tomuisena ja poroisena patterityöstä.
— Ohoh — sanoi hän hyväntahtoisesti suutaan viuristaen — kuka sen vietävä on sinut, poika, opettanut ryömimään tarkoituksesi perille?
— Osaan minä seisoakin, kun tarvitaan, herra kapteeni! vastasi nuorukainen, oikaisten itseään käsi otsalla.
— Vaiti, mies! Niinkuin en olisi nähnyt, että olet isäsi poika! vastasi päällikkö.
Mutta Lennart ei vielä tuntenut miestä eikä ollut vielä oppinut ymmärtämään leikkiä. Heti kun Fieandt käänsi hänelle selkänsä, juoksi hän jääkärien luo mäen taa ja toi sieltä lipun, jota hän alkoi hyvin huolellisesti pystyttää muurin ylimmäiselle harjalle kivien ja mullan väliin. Juuri silloin sateli vihollisten luoteja sakeimmin patterin ympärille, ja ne paukuttelivat kuin väkivasarat sen laitaa, tekemättä kuitenkaan siihen juuri mitään jälkeä.
— Mitä nyt, lurjus? Korjaa heti luusi sieltä alas, taikka minä, tuhat tulimmaista sarvipäätä, opetan sinulle tapoja! ärjäisi tuikea kapteeni äkkipäätä kiivaammin suutahtaen kuin hänen muuten moneen aikaan oli nähty tulistuvan.
Lennart Croneld totteli, mutta hitaasti ja ensin vielä kerran aivan suorana asetuttuaan linnan kuusitoistanaulaisten ampumatauluksi. Hän oli vaiti, mutta hänen katseensa sanoi samaa kuin äsken hänen sanansa: kun tarvitaan, herra kapteeni, osaan minä seisoakin!
— Ellei sinun isäsi olisi opettanut minulle ihmistapoja, niin auttaisin totisesti sinua takkisi selkäpuolen tomuttamisessa, tiuskaisi uudestaan esimies kiukuissaan. — Kun pääsemme tulesta, menet sinä paikalla kolmeksi päiväksi arestiin. Kyllä minä opetan sinut, junkkari, käskemättä panemaan alttiiksi kuninkaan sukkelimman pojan hengen. Mene! Vänrikki Ros saa komentaa patteria ja luutnantti Törning laittautua kolmenkymmenen miehen kera tuonne mäelle, jos hapankaali nousisi liiaksi turkkilaisen päähän.
Niin sanoen palasi Fieandt metsämäelle kersantin seuraamana, joka ei oikein tiennyt, tuliko hänen iloita ylistyksiään harvoin tuhlailevan sotilaan epäsuorasta kiitoksesta, vaiko suuttua rangaistuksesta, hänen mielestään sitä kohtuuttomammasta, kun hänen ensimmäiset opinnäytteensä olivat hyvin onnistuneet. Nuo ajatukset katosivat kuitenkin pian luonnollisen uteliaisuuden tieltä, kun hän harjun takaa näki ylhäisemmän upseerin, joka oli äsken saapunut veneellä kaupungista, luultavasti tiedustelemaan patterin menestystä ja tavattoman vilkkaasti ja väsymättömästi kestäneen tykkitulen tuloksia.
Upseeri — tuskin neljääkymmentä vuotta vanhempi herra, joka ryhdiltään oli ylevän sotainen ja rohkea, mutta jonka kasvonpiirteet kuitenkin olivat niin älykkäät ja henkevät, ettei Lennart ennen ollut nähnyt muuta kuin yhdellä ainoalla miehellä yhtä puhuvan, vilkkaan ja ilmeikkään katseen, nimittäin kuninkaalla itsellään — oli silloinen mainio eversti ja Karjalan rakuunoiden päällikkö, joka sittemmin pääsi sotamarskiksi, kreivi Curt Bogislaus von Stedingk, eräs niitä harvoja kuolevaisia, joille onni oli tuhlannut kaikki lahjansa, luonto kaikki antimensa, sydän ja nero kaikki parhaimmat ominaisuutensa. Hän oli samalla kertaa sotilas ja valtiomies, hovimies ja tiedemies, koko maailman ja isänmaan ystävä, ja hänessä yhtyi siten kaikki, mitä hänen aikakaudessaan oli loistavinta, eivätkä ajan tummat varjotkaan häntä tuntuvasti himmentäneet. Ollen vakavampi ja syvällisempi kuin Kaarlo Kustaa Tessin, monipuolisempi, ylevämielisempi kuin Aksel Fersen, joita ennen häntä pidettiin ruotsalaisen ylimyskunnan kirkkaimpina tähtinä, pääsi Curt von Stedingk huomattavaan asemaan Kustaa III:n loistavalla aikakaudella. Mutta vaikka Stedingkin kuninkaallinen ystävä oli samanikäinen kuin hän, oli edellisen päivä jo vuonna 1788 laskemaisillaan, kun von Stedingk ei vielä ollut puolivälissäkään pitkää, koetuksista rikasta elämäänsä, joka vaihtuen, mutta himmenemättömänä kesti vielä lähes puoli vuosisataa kauemmaksi, kolmen seuraavan kuninkaan ajan, kunnes se sammui keskelle uusia sukupolvia, joista Kustaa III oli melkein vain jonkinmoinen Baldertaru — satu muinaisesta auringosta.
Fieandt ilmoitti everstille asiain menon. Kun nuo kaksi herraa puhuivat keskenään, oli se katsomisen arvoista — maailmanmies, joka oli kasvanut kuningatar Maria Antoinetten lähimmässä hoviseurassa Versaillessa, ja rinnalla takkukarvainen Savon metsien karhu. Mutta niin tuntuva, niin vaikuttava, ja toisaalta niin vähän pöyhkeilevä oli Stedingkin etevämmyys, että siitä ikäänkuin säteili jonkinlainen kiilto ja jalous itse Fieandtinkin parrakkaille poskille ja harvoin harjatulle sarkatakille. Kiroukset hävisivät itsestään, haukkumasanat muuttuivat jonkinlaiseksi jääkärien osoittaman urhoollisuuden kuivaksi kiitokseksi ja koko kapteenin käytös tuli tavallaan sivistyneeksi, mikä oli hyvin outoa niistä, jotka joka päivä kuulivat hänen omalla tavallaan mörisevän, sillä miestensä edessä katsoi hän liiaksi vaivaksi pidättää luontaista hillitsemättömyyttään.
Suulliseen kertomukseen pujahti pari sanaa kersantti Croneldistakin. Se nimi näkyi herättävän everstin huomiota. Hän rypisti otsaansa, kutsutti nuorukaisen luokseen ja silmäili häntä terävästi.
— Oletko sinä kala vai lintu, sanopas? kysyi hän.
Lennart oli seisonut Kustaa III:n edessä, mutta Stedingkin katsetta ja kysymystä oli miltei vaikeampi kestää. Hän punastui hieman, mutta katsoi everstiä silmiin ja oli vaiti.
— Tuolla rannalla näkyy riippuvan yksi sotilastakeistanne lehvällä. Mene noutamaan se tänne; meillä on niukalti vaatekappaleita, eikä saa tuhlata kruunun pukineita.
Lennart totteli, ääneti kuin ennenkin, ja astui vakavin askelin osoitetulle paikalle, jossa oli yöllä kaatunut seitsemän miestä ja joka päivänvalossa oli vielä alttiimpi vihollisten luodeille. Venäläiset olivat nyt asettaneet muurille pyssymiehiäkin, ja ne alkoivat heti, kun näkivät pienen jääkärin, ampua vilkkaasti kivääreillänsä, laukaisten, patterista suutuksissaan silloin tällöin jonkin tykinkin.
Lennart meni lehvän luo, joka oli liukunut alas rinnettä myöten, irroitti siitä puvun kuulain viuhinassa ja palasi sitten vahingoittumattomana, pikemmin hiljentäen kuin kiiruhtaen askeleitaan. Everstin luo tultuaan hän laski rikki ammutun puvun maahan ja odotti uusia käskyjä.
— Sinulla näkyy olevan hyvä omatunto, sanoi eversti hiukan leppeämmin kuin ensin. — Ei mennä tuolla tavoin kuulasateeseen, jos on mieli pettää kuningasta.
Lennart oli yhä vaiti. Mitäpä hän olisikaan vastannut.
— Seuraa minua, sanoi Stedingk.
— Minun on käsketty mennä arestiin kolmeksi vuorokaudeksi, herra eversti.
— Arestiinko? Ja mistä syystä?
Fieandt kertoi, miksi hän oli katsonut tarpeelliseksi kurittaa nuorukaista, vähän hämillään siitä aivan vastakkaisesta käskystä, minkä eversti juuri oli antanut hänen suojatilleen.
Stedingk hymyili.
— Kapteeni Fieandtin käskyä tulee noudattaa, virkkoi hän. Mutta kuitenkin saat seurata minua kaupunkiin. Minulla on hiukan sanottavaa sinulle, nuori herraseni.
Nähtyään patterin olevan kelvollisessa kunnossa ja kykenevän vastaamaan vihollisten tuleen eversti palasi veneellä kiertotietä kaupunkiin. Kersantti Croneld oli hänen mukanaan ja hänet vietiin, heidän saavuttuaan perille, päämajaan, entiseen kauppiaantaloon, jonka katon vihollisen kuulat kuitenkin olivat suurimmaksi osaksi särkeneet. Siellä eversti näki hyväksi jossakin määrin tutkistella seuralaistaan, aluksi hänen sukuansa ja elämänsä vaiheita.
— Minä tiedän — jatkoi päällikkö — että isäsi on suora sotilas ja kunnon kuningasmielinen. Toivoisin vain saattavani sanoa samaa veljestäsi, kapteeni Detlof Croneldista, joka palvelee uusmaalaisjoukossa. Mitä sinä arvelet siitä?
— Jos veljelläni on toiset mielipiteet, niin saatan vain sanoa, etteivät ne ole minun, vastasi Lennart ujostelematta.
— Sinun ikäisilläsi ei ole mitään mielipiteitä, silloin syöksytään sokeasti toisten mukana, oikaisi eversti. Sinä olet käynyt veljesi koulua, ja hän taas on Sprengtportenin parhaita oppilaita.
— Olen lukenut suuretiedettä ja opetellut rintamapalvelusta Viaporissa; mutta muuten olen käynyt isäni koulua, ja siinä olen oppinut, että Sprengtporten on valtionkavaltaja.
— Hyvä. Oletko oppinut samaa äidiltäsikin?
— Minun äitini on kuollut, vastasi nuorukainen rohkeasti.
— Hyvä, ystäväni, en tahdo loukata luonnollisia tunteitasi. Mutta katsos, minkä tähden katsoin tarpeelliseksi hankkia tietoja sinusta ja käytöksestäsi. Mitä arvelet tästä nimettömästä kirjeestä, jonka sain eilen illalla samalla lailla kuin jo monta muutakin ennen? Toisin sanoen, se oli kiinnitetty neulalla asuntoni portaisiin.
Niin sanoen hän ojensi Lennartille sievän ranskankielisen kirjeen, jonka sisällys oli seuraava:
"Hyvä herra, teitä koetetaan pettää ja teidän töitänne koetetaan vakoilla. Epäilkää jokaista, joka lähestyy teitä teeskennellyn yksinkertaisena tai lapsellisen avomielisenä. Epäilkää etenkin erästä nuorta miestä, joka nimittää itseään kersantti Croneldiksi ja jossa vilpittömän näköisen kuoren alla piilee hänen ikäiselleen harvinainen kavaluus. Hänet ovat viholliset vartavasten lähettäneet ilmoittamaan kaikki teidän yrityksenne, ja te teette siis viisaasti, jos lähetätte heti hänet tarkasti vartioituna johonkin kaukaiseen paikkaan, mistä hän ei voi vahingoittaa teitä. Ottakaa tämä neuvo
totiselta ystävältä."
Lennart antoi kirjeen takaisin. Hän luuli tuntevansa käsialan, jonka hän jonkin kerran oli nähnyt, vaikka harvoin ja sattumalta, kun monet eivät tienneet sen käden osaavankaan kirjoittaa. Käsiala oli Paraskoven, hänen emintimänsä venäläisen kamarineitsyen, jota hän jo kauan oli epäillyt äitipuolensa salaiseksi kirjuriksi. Hän vältti kuitenkin ilmaista epäluuloaan.
— Minä luulen — sanoi hän — ettei mikään todellinen ystävä ole kirjoittanut sitä, vaan joku salainen vihollinen.
— Niin minäkin, vastasi eversti. Mutta jokin syy täytyy olla, minkä tähden niin nuoren ja, anteeksi, niin vähäpätöisen henkilön kuin sinun osaksesi on tullut tällainen huomio. Mitä arvelet siitä?
— Kenties minä tiedän hiukan enemmän kuin muut niistä suunnitelmista, joita salaa laaditaan valtakunnan turmioksi, ja sentähden on tahdottu saattaa minut epäluulonalaiseksi, virkkoi Lennart, ollen ehkä hieman lapsellisesti hyvillään siitä, ettei ollutkaan aivan niin mitätön henkilö kuin eversti luuli.
— Mitä, ystäväiseni? Puhu vapaasti. Kerro minulle suoraan, mitä tiedät salaliitosta, jonka vyyhtien näen päivä päivältä yhä enemmän kietoutuvan ympärillemme, mutta jonka johtolangat vielä pysyvät pimeässä, ei tiedetä missä. Sinä olet nuori ja rohkea, sinussa on jotakin jaloa, quelque chose de gentilhomme, mikä sanoo minulle, että sinä arvelematta olet täyttävä velvollisuutesi. Ja kun puhut minulle, tiedät puhuvasi kuninkaan korvaan.
— Salliiko herra eversti minun jättää mainitsematta muutamia nimiä ja antaako herra eversti kunniasanansa, ettei niitä henkilöitä, jos nimet arvattaisiinkin, saateta mihinkään henkilökohtaisiin ikävyyksiin, vaan että heitä kohdellaan niin säälivästi kuin suinkin on mahdollista isänmaan parasta loukkaamatta?
— Voilà pourtant des conditions, mon ami! Mitä nyt? Ehtoja? Kaupitteletko velvollisuuttasi?
— Anteeksi; petos on niin vähän minun mieleistäni, etten tahdo pettää edes kuninkaan vihollisia. Minä en ole mikään ilmiantaja, herra eversti. Ellen edeltäkäsin saa pyytämääni lupausta, annan ennen hakata itseni palasiksi kuin ilmaisen mitään, mikä voisi saattaa eräät henkilöt tukalaan asemaan…
— No niin, eihän minulla ole mitään syytä evätä pyyntöäsi; paitsi siinä tapauksessa, että valtakunnan etu tekee kovuuden aivan välttämättömäksi.
— Siinä tapauksessa on raja lähellä, tarvitaan viittaus vain, niin nuo henkilöt ovat turvassa. Salliiko herra eversti välttämättömyyden vaatiessa minun antaa semmoisen viittauksen?
— Sinäpä hierot kovasti kauppaa, vaikka sanottavasi ei liene paljonkaan arvoista. Eh bien, olkoon menneeksi, minä pyydän kuninkaalliselta majesteetilta suostumusta siihen; muuta en voi luvata. Onko sinulla vielä ehtoja? Pyydätkö ehkä vielä upseerinvaltakirjaa taskuusi.
— Semmoisen kysymyksen jälkeen ei minulla ole mitään sanottavaa herra everstille. Kiitän muistutuksesta. Se on oikea, ja minä olen vaiti.
— Hyvä, nuori ystäväni. Très bien. Niin tulee sotamiehen vastata. Mutta usko minua, minä en ole tahtonut loukata kunniantuntoasi. Minä pidän arvossa sinun herkkätuntoisuuttasi ja ymmärrän täydellisesti vaikuttimesi. Siis, assez de querelles.[16]. Sinä saatat puhua pelkäämättä, että sinun tarvitsisi hävetä sitä.
— Siinä ei vielä kyllin, herra eversti. Muut saattaisivat ajatella tavalla, jota herra eversti ei hyväksy. Minun täytyy nyt asettaa vielä yksi ehto.
— Vieläkö yksi? Anna kuulua!
— Että minua ei nimitetä upseeriksi, ennenkuin sota on loppunut, tai ennenkuin ne henkilöt, joita saatan loukata, itse pyytävät sitä, siinä tapauksessa, että ansaitsisin jonkinmoisen päällikön aseman.
— Mutta ajattele, mitä pyydät! Nuorena, urhoollisena ja urotöitä himoitsevana tahdot tuomita itsesi alhaiseen ja huomaamattomaan paikkaan, jossa päästät käsistäsi kenties ainiaaksi palaamattoman tilaisuuden, tilaisuuden loistavaan uraan. Usko minua, nuori ystäväni! Olen matkustanut yli valtameren, olen Amerikan polttavan auringon alla, kuudensadan penikulman päässä isänmaastani, etsinyt sellaista tilaisuutta, jonka sinulle onni tarjoo kotipaikkasi kynnyksellä ja jonka sinä tahdot hylätä tunteesi viehättämänä, tunteen, jonka minä ymmärrän, mutta jota en voi hyväksyä. Minä tuhoaisin tulevaisuutesi, jos suostuisin pyyntöösi. Pidä ennemmin salaisuutesi, jollet luovu ehdostasi, sillä siitä hinnasta en tahdo sitä kuulla.
Lennart kalpeni. Hän huomasi kokeneen, jalomielisen soturin olevan oikeassa. Saattoihan hän olla vaiti, kukaan ei pakota häntä puhumaan, ja niin hän välttyisi saattamasta vaaraan kahden perheen kunniaa ja onnea. Mutta toiselta puolen sanoi hänelle sisäinen, kehoittava ääni, että nämä silmänräpäykset ovat mitä tärkeimmät, että huomenna kenties on kaikki liian myöhäistä ja että hänen sanoistaan tai vaitiolostaan ehkä riippuu niiden ilkeiden vehkeiden menestys, jotka uhkaavat koko isänmaata. Hän ei arvellut enää, hän heittäytyi everstin jalkoihin ja vaati häntä suostumaan; hän rukoili niin sydämensä pohjasta saada luopua kaikista palkinnoista ja suosionosoituksista, hän vakuutti niin innokkaasti sanottavansa tärkeyttä, että ylevämielisen Stedingkin viimein täytyi suostua.
— Olkoon menneeksi, sanoi eversti, kenties tulemme kumpikin katumaan lupaustani, mutta puhu! Lupaan kunniasanallani täyttää toivomuksesi.
Lennart kertoi sitten selvästi ja varmasti, kuitenkaan mainitsematta Sivertin tai emintimänsä nimeä, Sprengtportenille osoitetusta kirjeestä, jonka hän oli saanut käsiinsä, aiotusta Patasalon kokouksesta, Tupakka-Matin julistuksista ja lopuksi, mikä oli tärkeintä, Otavassa tekemistään löydöistä ja kamarineuvoksen kirjeenvaihdosta, jonka sisällyksestä hän oli hätimiten ottanut selkoa. Stedingk hämmästyi.
Hän tiesi osittain Sprengtportenin tuumista; hän pelkäsi niitä olevan enemmänkin, eikä armeijan tyytymättömyyskään ollut hänelle tuntematon. Mutta niin pitkälle mietittyä, niin kauan edeltäkäsin valmistettua ja niin laajalle levinnyttä petoksen ja valtiollisten vehkeiden verkkoa hän ei ollut aavistanut. Nyt selvisi hänelle monta seikkaa, jotka siihen saakka olivat olleet käsittämättömiä, asiain tila selvisi hänelle nostaen näkyviin lukemattomia mitä uhkaavimpia vaaroja.
— Nuori mies — sanoi hän ja puristi lämpimästi kalpean nuorukaisen kättä — sinä olet oikeassa; nämä ilmoitukset ovat niin arvokkaita, että ne kannattaa ostaa sinun onnesi ja tulevaisuutesi hinnalla. Minä kiitän sinua; se olkoon velvollisuuden täyttämisen ohella ainoa palkintosi. Mene heti noutamaan paperit ja tee arestissa ollessasi niistä ne jäljennökset, joita pidät tarpeellisina. Minä menen kirjoittamaan kuninkaalle.