1. MAANTIELLÄ.
Pilvisenä, lumisena iltapäivänä joulukuussa vuonna 185— lähestyivät Aulangon[9] pitäjän kirkkoa sellaiset leveät ja kevyet ajoneuvot, jotka Etelä-Suomessa tunnetaan Uskelan rekien nimellä. Pitäjä on maamme länsiosan suurimpia. Lakkaamattomasta lumisateesta ja pyryilmasta olivat tiet jo toista viikkoa olleet melkein mahdottomat kulkea, ja lumireet olivat turhaan koettaneet tasoitella yhä uudelleen kasaantuvia kinoksia. Hitaasti ja vaivalloisesti taivalsi pieni, avonainen reki toivottomalta näyttävää tietä, sillä lumi täytti täyttämistään vieläkin kaikki niiden harvojen matkustavaisten jäljet, jotka ennen pyryn alkamista olivat uskaltautuneet hankalan kelin varaan. Lyhyt talvipäivä alkoi jo pimetä eikä vieläkään ruvennut tuossa metsäisessä seudussa näköala avartumaan kirkon viereiselle tasangolle lumipukuisten kuusien ja koivujen välitse.
Reen etuistuimella istui vanha kyytimies, jolla oli yllään lammasnahkainen, muinoin valkoinen turkki ja päässään ruskea, koirannahkainen lakki, ja joka lakkaamatta maiskautti suullaan hoputtaakseen hevosta ja lyödä sivalsi näön vuoksi silloin tällöin lyhytvartisella ruoskallaan kinoksia. Reen peräpuolella istui yksinään mies, joka mustasta kalmukkilaisturkista ja sisustetusta hylkeennahkalakistaan päättäen oli jonkinlainen herrasmies, vaikka vain halpa-arvoista tai vaatimatonta lajia, koska hän ulkoasunsa puolesta hyvin vähän erosi kyytimiehestänsä. Pyryisen ilman halki tunkeutui ajoittain heikko kuun säde valaisten nuoren, noin kolmikymmenvuotiaan miehen kalvaita kasvoja ja kuvastuen hänen suuriin, kirkkaisiin silmiinsä. Matkustaja kumartui tuon tuostakin vähän malttamattoman näköisenä katsomaan sivulle, eikö jo metsä kenties loppuisi, ja aloitti, saadakseen ajan paremmin kulumaan, suomeksi seuraavan keskustelun kyytimiehen kanssa.
— Onko vielä pitkältikin pappilaan?
— Kaksi tai kolme Venäjän virstaa; ja nekin ovat jo menossa, kuului kyytimiehen vastaus.
— Tunsitteko rovasti Ödmark-vainajan? kysyi matkustaja taas hetkisen perästä.
— Jotakuinkin. Minä olin hänellä renkinä seitsemän vuotta.
— Oliko hän jumalaapelkääväinen mies.
— Olihan hän pappi, vastasi kyytimies välinpitämättömästi.
— Kuulkaas, hyvä ystävä — jatkoi matkustaja taas hetkisen vaiettuaan — minä en pyydä teitä puhumaan mitään pahaa entisestä isännästänne. Mutta tahtoisin mielelläni tietää, miten hän on hoitanut seurakuntaa ja missä kunnossa minä saan ottaa sen vastaan, sillä tuomiokapituli on määrännyt minut väliaikaisesti sitä hoitamaan.
Kyytimies käännähti ja katsoi nuorta matkustajaa puolittain uteliaasti, puolittain epäilevästi.
— Minä luulin — vastasi hän — että pastori olisi lähin mies siihen virkaan.
— Pastori Idegran on seurakunnan kappalainen, vanhempi ja ansiokkaampi minua, mutta luultavasti hänellä on kylliksi tekemistä omassa virassaan.
— Kaiketi niin lienee, vastasi kyytimies astua tallustellen reen vieressä lumessa ja koettaen viisailla, harmailla silmillään saada matkustajan katseesta selville, olisiko parasta puhua vaiko olla vaiti.
Tutkimuksen tulos oli varmaankin tyydyttävä, sillä kun mies oli hetkisen epäröinyt, alkoi sanasäkki hiljakseen purkautua, vaikka oikea suomalainen vieraan seurassa tavallisesti sen sulkee jurosti vaieten.
— Vai niin, sanoi mies, maisteri on pappi ja tulee nyt hoitamaan meidän seurakuntaamme? Antakaa anteeksi, että olen rohkea ja kysyn nimeänne ja arvoanne.
— Nimeni on Erland Stjernkors ja arvoltani olen maisteri enkä mitään muuta. Te voitte puhua minulle aivan suoraan, sillä seurakunnan parasta minä vain tarkoitan.
Mies astui astumistaan lumessa eikä vastannut. Hetkisen kuluttua hän rykäisi ja sanoi:
— Ei kaikki valkeata ole, mikä lumen alla näyttää valkoiselta.
— No, täydellisyyttä ei meidän sovi missään vaatiakaan. Toivoakseni pastori Idegran on hyvä sielunpaimen. Mutta Aulanko on suuri seurakunta; hän tarvitsee apulaisen.
— Niinpä niin, sanoi mies, pastori on toimekas maanviljelijä, ja paitsi kappalaisen virkataloa on hänellä kolme omaa taloa. Minä kuulin hänen sanovan sunnuntaina pitäjänkokouksessa, että hän hoitaisi koko seurakunnan, koska on niin puute papeista tähän aikaan. Pastorin täytyy parantaa asioitaan armovuosilla; hänellä on vain kaksi aittaa täynnä ruista, paitsi viinapannua ja sitä, mitä hän on lainannut puolelle pitäjälle.
— Te ette puhu hyvää pastorista, ystäväiseni. Ehkä hän auttaa montakin köyhää jyvälainoilla.
— Miksei? Jyviä ja rahaa. Kuusi markkaa sadalta korkoa vain ja tynnyri kahdeksan kappaa vajaaksi annettaessa, mutta jos lainataan rahaa, kirjoituttaa neljä ruplaa, vaikka köyhälle lähimmäiselleen antaa kolme, Sentähden pitää hänestä tulla rovastivainajan seuraaja.
— Se on varmaankin väärinkäsitystä — virkkoi matkustaja vakavasti — ja minä olen varma siitä, että te ette tunne pastori Idegrania läheskään niin hyvin kuin tunsitte rovasti Ödmark vainajan. Olihan hän toisenlainen mies, vai kuinka?
— Oli kyllä. Rovasti ei koskaan surrut kopekoita. Hän antoi mennä tuhat tynnyriä vuodessa kuin seulasta. Hän kävi metsästämässä kuin prinssi, ja yöt päivät oli vieraita pappilassa, ja yöt päivät pelattiin korttia ja lautapeliä, ja rengit, jotka vartoivat ulkona pakkasessa, saivat aina lasin herrojen totia. Kuusi juottovasikkaa tapettiin keväisin ja kuusi syksyisin, mutta eiväthän ne pitkälti riittäneet, paljon enemmän ostettiin niitä vielä lisäksi, puhumattakaan häristä, lampaista ja sioista. Kerran viikossa lähetettiin minut kaupunkiin hakemaan kahvia, sokeria, arakkia ja rommia, ja joka kerta minä palasin kuorma täynnä. Vierasvarainen mies oli rovasti vainaja, ja sentähden hän joutuikin suurista tuloistaan huolimatta korviaan myöten velkoihin.
Matkustaja näytti olevan epätietoinen, tuliko hänen jatkaa keskustelua vai eikö, mutta uteliaisuus tai ehkä jokin parempi vaikutin pääsi vihdoin voitolle ja hän virkahti taas:
— Ylenmääräiset hyveet saattavat helposti muuttua vioiksi. Rovasti Ödmark oli ehkä vierasvarainen, hyväluontoinen mies ja joutui köyhäksi petollisten ystävien tähden.
— Niin, hyväluontoinen hän oli. Jos tuli kerjäläinen, sai hän kyllä vasikanpaistia keittiöstä ja lasin tai kaksikin viinaa palan paineeksi, jollei sattunut olemaan parempaa tavaraa kotona. Iloinen mies oli rovasti vainaja samalla; hän saattoi juoda aikalailla koko yön, eikä sitä huomannut hänestä enempää kuin jos olisi lasissa ollut kaljaa ja maljassa siirappia. Kun sunnuntaiaamu joutui ja hänen oli saarnattava, pesi hän kasvonsa kylmällä vedellä, joi lasin maitoa, ja laittautui kirkkoon hetkeäkään nukahtamatta ja saarnasi niin kauniisti kohtuullisuudesta ja säästäväisyydestä ja jumalisesta elämästä, että kaikki ämmät itkivät penkeissään. Kirkosta hän meni kotiin syömään päivällistä ystäviensä seurassa. Ja kun hän oli maannut yhden tai kaksi tuntia aterian jälkeen, otettiin taas lautapeli esille, ja sitten pidettiin taas hauskaa aina lähelle aamua. Sillä katsokaas, rovasti vainaja tiesi, miten tuli elää ja olla: hän oli nuorena ollessaan saarnannut hovissa.
— Minä olen kuullut sanottavan, että rovasti oli ollut hovisaarnaajana kuningas Kustaa IV:n Aadolfin hovissa. Mutta se kuningas ei kärsinyt kenenkään mässäämistä, ei ainakaan pappien.
— Niin, se kuningas! oikaisi kyytimies hyvin mielissään historiallisista tiedoistaan. — Mutta, katsokaas, hän olikin toisen kuninkaan hovissa, ja sen minä kuulin toisenkin kerran emännöitsijältä, vanhalta mamseli Sebreukselta tai Seebralta, joksi häntä sanoivat ja joka oli tullut rovastivainajan mukana Ruotsista. Rovastivainaja palveli Kaarle XIII:n hovissa, joka oli olevinaan jumalisempi kuin olikaan ja piti paljon kauniista saarnasta kirkossa ollessaan ja pienistä koiruuksista kotona ystävien kesken. Ja kun Aulanko tuli avoimeksi noin nelisenkymmentä vuotta takaperin, kirjoitti kuningas tänne — sillä, nähkääs, rovastivainaja oli täältä syntyisin — ja toimitti hänelle paikan. Hän oli silloin nuori huitukka, kuudenkolmatta vanha, ja sentähden hän elikin kauemmin kuin pitäjän vanhat ja nuoret; mutta koska hän oli saanut kaapunsa korkeilta herroilta, saivat asiat olla sillään, eikä hän milloinkaan kuullut moitteen tapaistakaan piispalta tai tuomiokapitulilta. Ja mitäpä hyötyä siitä olisikaan ollut? Toimittihan hän virkansa kuin mies ainakin.
— Mutta — sanoi matkustaja huoaten, paremmin itsekseen kuin kyytimiehelleen — mimmoinen sitten onkaan seurakunta, joka on neljäkymmentä vuotta ollut semmoisen kirkkoherran ja semmoisen kappalaisen hoidettavana?
— No, vastasi kyytimies, voisipa huonommastikin olla. Ehkä täällä juodaan vähän enemmän ja tapellaan vähän enemmän ja varastetaan vähän enemmän kuin muissa seurakunnissa. Mutta täällä pidetään jumalanpalvelus joka sunnuntai ja kylänluvut joka kevät, ja lapset kastetaan ja ruumiit haudataan ja morsiusparit vihitään ja ihmiset käyvät ehtoollisella, kuten muissakin seurakunnissa. Tosin oli papinkappojen maksu tässä jokin aika sitten vähän niin ja näin, mutta nyt on pastori vuokrannut saatavat yliopistolta, ja hän ne kyllä kokoo.
— Käyvätkö ihmiset kirkossa?
— Miten sattuu. Muutamat vanhanaikuiset käyvät joka sunnuntai, mutta useimmat kerran vuodessa, ja silloin he käyvät ripillä. Niin, ne nimittäin, jotka käyvät.