2. KYYTIMIEHEN KERTOMUS.
Matkustaja istui hetkisen syviin ajatuksiin vaipuneena. Sitten hän virkahti taas:
— Minä olen kuullut sanottavan, että rovasti Ödmark oli kahdesti naimisissa.
— Neljä rouvaa hänellä oli, vaikkei kaikkia yht'aikaa. Ensimmäinen oli ranskalainen neiti, ja häntä paleli tässä maassa kesät talvet, yöt päivät, kunnes hän paleltui kuoliaaksi. Hänestä oli rovastilla poika, joka lueskeli ylioppilaana Turussa, mutta hänet ammuttiin kuoliaaksi teirijahdissa. Toinen rouva oli ruotsalainen emännöitsijämamseli; hän oli kuusi vuotta ruustinnana ja hänellä oli kaksi pientä lasta, suloista kuin kaksi enkeliä, mutta ne hukkuivat samana päivänä järven rantaan. Kolmas ruustinna oli erään porilaisen raatimiehen tytär, ja hänen mukanaan rovasti sai monta tuhatta riksiä, mutta ne olivat vain kuin pisara meressä. Häneltä jäi kaksi pientä poikaa: toisesta tuli sittemmin upseeri, ja hänet hakkasivat turkkilaiset palasiksi; toinen meni merille ja karkasi Amerikkaan. Sitten rovasti nai neljännen kerran, nyt nuoren, köyhän papin lesken. Hän oli kolmekymmentä vuotta nuorempi rovastia ja korea kuin päivänpaiste, mutta hän kävi aina mustissa, surren ensimmäistä miestään, pastori Vennerströmiä; hänellä ja Ödmarkilla oli kuusi lasta, ja ne kaikki olivat Vennerströmin eivätkä isänsä näköisiä. Hän oli ruustinnana yksitoista vuotta ja itki piloille soreat silmänsä. Jumala siunatkoon häntä; siitä on nyt kahdeksan vuotta, kun hän eräänä yönä makasi sairaana eikä ollut saanut unta moneen yöhön. Mutta rovastilla oli juuri silloin kaukaisia vieraita; eräs niistä soitti viulua, toinen klarinettia ja kolmas lauloi iloisia lauluja. Ja kun he olivat soittaneet ja laulaneet koko yön läpeensä, toi piika aamulla sanan, että ruustinna oli kuollut.
— Mitä rovasti sanoi siihen?
— Hän ei sanonut mitään, hän sulkeutui kamariinsa, ja toisena päivänä hänen oli saarnattava, mutta hän meni kirkkoon kauluksetta, ja silloin hän sanoi pastorille: saarnaa sinä, veli Idegran; minulta unohtui teksti, vaimoni näet kuoli. Ja siitä alkaen vallitsi hiljaisuus puolen vuotta pappilassa. Mutta puolen vuoden perästä tuli Apollonia, ruotsalaisen ruustinnan, rovastin toisen rouvan sisar, ja hänen oli määrä hoitaa lapsia, ja niin elämä muuttui taas entiselleen. Sillä, nähkääs, Apollonia tahtoi olla rovastille mieliksi ja saada hänet iloiseksi jälleen. Sanotaanpa hänen varustautuneen viidenneksi… Pysy tiellä, hevonen!
— Mutta rovasti ei enää nainut, vai miten?
— Niin tuhma en ollut, sanoi kettu rotan raudoille. Se nainen on ihan pahin velho, osaa katsoa kolmelle ilmansuunnalle yht'aikaa, ja tiesihän koko kirkonkylä, miten hän hoiti lapsia. Kun rovasti oli saapuvilla, saivat ne siirappivoileipää, mutta tukkapöllyä, kun hän oli näkyvistä. Kaksi kuoli tautiin tai nälkään, en niin tarkoin tiedä; kolmas kuoli häkään, neljäs tuli hulluksi, viidenneltä halvautuivat kumpaisetkin jalat. Ei rovasti vainajalla ollut mitään iloa lapsistaan.
— Ettekö sanonut, että neljänneltä rouvalta jäi kuusi lasta?
— Kuusiko? Niin, kuusi häneltä jäi. Paitsi halvattua poikaa ja hullua tyttöä on vielä elossa vanhin sisar, neljä- tai viisitoistavuotias, mutta onko hän viekas vaiko hullu, sitä minä en tiedä. Ihmiset eivät häntä näe koskaan, mutta sanotaan hänen eniten kaikista kuudesta olevan äitinsä kaltainen.
— Laupias Jumala, millaiseen viheliäisyyteen minun pitää joutua! Eikö niin monen onnettomuuden huomattu koskaan koskevan rovasti Ödmarkiin?
— Jos te, maisteri, kun olette oppinut mies, voitte huomata ihmisestä enemmän kuin ulkomuodon, niin ymmärrätte enemmän kuin minä. Kahdeksana viimeisenä vuotena tuli rovastivainajan kaunis, ruskea tukka valkoiseksi kuin lumi, ja usein nähtiin hänen seisahtuvan kesken puhettaan ikäänkuin kuuntelemaan toista, jota ei kukaan kuullut. Ja toisinaan, kun vanhat juomaveikot mässäsivät hänen ympärillään, katseli hän ikkunasta ulos pimeään ja ikäänkuin nyökäytti päätään jollekin, joka seisoi ulkona talviyön pakkasessa. Mutta sattuipa sitten joku häntä ravistelemaan; silloin otti hän väkevän totilasinsa ja joi heidän kanssaan, kasvoilla kummallinen, keskivälinen ilme, niinkuin olisi tahtonut yht'aikaa sanoa "piru vieköön"-kirouksen ja "Jumala auttakoon"-avunhuudon. Ja kun hän oli juonut pari tai kolme lasia, tapahtui, mitä ei koskaan ennen ollut tapahtunut, että se alkoi näkyä hänestä, ja se tuotti toisille herroille iloa. Siellä oli etenkin eräs vanha jahtimestari — maisteri tuntee ehkä jahtimestari von Holbachin, joka ei osaa puhua kolmea sanaa kiroamatta niin että uunit halkeilevat? — hän oli pahimpia joukosta, ja sitä lähinnä laamanni Åkerström, joka ei koskaan käy levolle, ennenkuin on juonut puoli tuoppia rommia, vaikka hän istuukin aika suorana kihlakunnan oikeudessa — ja sitten patruuna Arvelin, joka omistaa Kallisten kartanon aivan pappilan vieressä, vaikka koko hökötys kuuluu olevan velasta pastorille kiinnitettynä. Ne kolme ja muut, joita matkusti jos jostakin, pitivät rovastia joka ilta hyvällä tuulella. Jahtimestari kiroili neljän miehen voimalla, laamanni joi kaikkien puolesta ja patruuna lauloi kaikkien puolesta, silloin kun eivät pelanneet korttia. Eräänä iltana — ei, yö silloin oli, noin kahden ja kolmen välillä aamupuolella — istuivat kaikki neljä pappilan suuressa salissa ja uhkailivat lähteä toisena päivänä kiertämään karhua. Mutta rovastivainaja oli kasvoiltaan tavallista kelmeämpi ja katsoi useasti ikkunasta, kuten hänen oli tapana, ja silloin tapahtui jotakin. Mutta mitäpä maksaisi vaivaa puhua siitä? Maisteri vain nauraisi.
— Puhukaa suoraan. Kertomuksenne ei ole semmoinen, että se juuri naurattaisi.
— Olkoon menneeksi, koska matka paremmin joutuu, kun puhelee hiukan. Pysy tiellä, hevonen; tässä on silta!… Mihinkä lopetinkaan? Niin, rovastivainaja istui käsivarret ristissä ikkunalautaa vasten nojallaan ja katsoi ulos, ja rovastin vanha renki Joonas — joka mennä vuonna menetti toisen silmänsä ampuessaan oravaa — istui puolinukuksissa salin uunin luona; olen kuullut sen häneltä itseltään…
— Ehkäpä hän olikin aivan nukuksissa, kun hänellä oli vain yksi silmä.
— Johan minä sanoin, että maisteri vain nauraisi koko jutulle. Mutta samapa se. Joonaan hommana oli piippujen puhdistus, eikä hänellä siis ollut pitkiä aikoja välillä nukkua. Kun hän siinä sattui katsahtamaan ikkunaan päin, sinne missä rovastivainaja istui, näki hän yht'äkkiä kaikki ruudut täynnä vaimojen ja lasten kasvoja, jotka kurkistelivat sisään ikkunasta, ja silloin oli marraskuun alku ja turkasen kylmä ulkona kolmen ja neljän välillä aamulla.
— Sanoittehan äsken kellon olleen silloin kahden tai kolmen paikoilla.
— No niin, ehkäpä kaksi tai kolme, eihän kukaan katsonut kelloa siihen aikaan vuorokaudesta. Joonas arveli alussa niitä kylän väeksi, joka oli tullut katsomaan ikkunoista, niinkuin on tapana pidoissa. Mutta kylmä väre karmi hänen selkäpiitään, kun hän muisti, että oltiin toisessa kerroksessa. Ja samassa hän tunsi kasvot toisensa perästä, ja uskokaa tai naurakaa, maisteri, siinä olivat kaikki neljä ruustinnavainajata ja kaikki yhdeksän lapsivainajata ja vielä useita lisäksi, ja Joonas arvasi kyllä, ketä ne olivat, vaikkei hän huolinut puhua. He seisoivat niin lähellä ikkunaruutua, että heidän nenänsä ja poskensa ikäänkuin litistyivät lasia vastaan, ja kaikki näyttivät kummallisen kalpeilta ja surullisilta, mutta eniten kaikista neljäs ruustinna. Rovastivainaja vain nyökäytteli heille päätään, kuten hänen oli tapanaan, ja sitten ei hän enää nyökäytellyt, vaan oli aivan hiljaa. Silloin nousi jahtimestari, joka ei ollut mitään nähnyt, hän kun oli selin ikkunaan päin, ja kiroili tapansa mukaan, niin että tyhjät lasit helisivät, ja kävi pudistelemaan rovastivainajata, ettei tämä nukkuisi ikkunan viereen. Mutta kas, se onnistuikin sillä kertaa niin huonosti, että rovastivainaja pudota retkahti lattialle, ja silloin olivat hänen päivänsä lopussa. Siitä on nyt juuri parhaiksi viisi viikkoa…
Kyytimies vaikeni ikäänkuin olisi odottanut vastausta tai jotakin kummastuksen ilmaisua. Kuului jalasten narina hangessa. Mutta kun matkustaja katsoi parhaaksi olla vaiti, jatkoi kertoja, joka nähtävästi tahtoi hyvin mielellään keventää sydäntään:
— No, mitä luulette te, maisteri, siitä, mitä Joonas kertoi.
— Minä luulen, että mies, joka istuu puolinukuksissa uunin ääressä kello kolmen tienoissa aamulla, saattaa nähdä kaikenlaista, mitä hän ollessaan valveilla seuraavana päivänä ei voi vannoa todeksi.
— Mutta Joonas vannoo olleensa valveilla.
— Kuulkaahan, hyvä … mikä on nimenne?
— Kiven Matti, pappilan muonatorppari.
— No niin, hyvä Kiven Matti, on olemassa taivaan ja maan välillä semmoista, mitä oppineet eivät ymmärrä. Mutta ei silti tarvitse uskoa jokaista, joka kuvittelee nähneensä kummituksia, vaikka kaikki ehkä onkin ollut vain valon heijastusta ikkunan ruuduista. Hyvin luultavasti rovasti Ödmark itsekin oli yövalvonnasta, juomisesta, suruista ja omantunnontuskista kovassa mielenliikutuksessa ja luuli näkevänsä vaimovainajansa ja kuolleet lapsensa, ja se ehkä on aiheuttanut hänen oman pikaisen kuolemansa. Kuitenkin neuvon teitä, vainajan vanhaa palvelijaa, olemaan puhumatta näyistä ja kertomatta muuta pahaa isäntävainajastanne; sillä Herra yksin on kaikkien meidän tuomarimme. Saman neuvon annamme Joonas-ystävällemme. Mutta ellen pety, alkaa metsä harveta, ja tuolta näkyy jotakin tornin tapaista.
— Se on Aulangon kirkon torni, ja pappila on aivan lähellä sillan toisella puolen.