3. PERILLETULO.
Pappilaan oli enää vain kahdeksasosa penikulmaa jäljellä, mutta sepä matka sattuikin olemaan tukalakulkuista. Tuuli oli siinä tasangolla saanut mielin määrin temmeltää, aitojen vieressä oli miehen korkuisia kinoksia, ja pikemmin kyntäen kuin ajaen saapui reki vihdoinkin suurenlaiseen kylään.
— Tässä on kirkonkylä, selitti kyytimies tullen sen nähtyään taaskin puheliaaksi. — Tässä asuu Vikuri, joka ruokkii kuusi hevosta hautausmaan heinillä ja vetää lankkuja sahalta kahdeksan päivää viikossa. — Tässä asuu Pikku Pukki, se mies keittää kolmesataa kannua viinaa pienestä perunamaastaan. — Tässä on Mietoinen; sen huusi pastori keväällä omasta saatavastaan ja maksoi parhaasta pellosta sen, minkä muut maksavat kivirauniosta. — Tässä on Alavirran kapakka. — Tässä on Seppälä, jonka isäntä löi veljensä kuoliaaksi juhannusyönä. — Tässä asuu Sampi, joka keittää viinaa yhdeksänkymmenen kannun pannulla polttimohuoneessa ja sadankahdeksankymmenen kannun pannulla metsässä. — Tässä on Takaperä, joka on käräjöinyt pastorin kanssa neljätoista vuotta myllyn sulusta, ja nyt menettää isäntä talonsa. — Tässä on Riitamaa, jonne mustalaiset kokoovat varastamansa tavaran. — Tässä on Pakkanen; sen talon tytär tappoi lapsensa kaivoon. — Tässä on Iikkalan kestikievari, josta nimismies otti takavarikkoon aimo lailla viinaa pyhäinmiesten päivänä. Sanotaan kestikievarin vielä pelastaneen kuusitoista lekkeriä, jotka olivat piilossa tallin sillan alla. — Tässä on Ahkolan kapakka, eikä pahempaa variksen pesää ole seitsemäntoista penikulman alalla. — Tässä on Viitala, jonka emäntä poltti oman navettansa. — Tässä on Talvinen…
— Jo riittää, keskeytti matkustaja kärsimättömästi. — Kertomuksestanne päättäen, hyvä Kiven Matti, saattaisin pikemmin luulla tulleeni ryövärien pesään kuin kristilliseen seurakuntaan.
— No, Talvinen toki lienee kaikin puolin kunnossa — jatkoi kyytimies sivaltaen ruoskallansa ilmaan — sehän on lukkarin puustelli. Ja lukkari on rikas; hänellä on kaikista suurin viinapolttimo, vaikka sanovat hänen vain olevan nimenä ja pastorin saavan voitot.
— Mutta mitä tehdään niin suunnattoman paljolla viinalla?
— Mitäkö tehdään? Rahaa tietysti. Täältä lähetetään monta kuormaa pohjoiseen päin. Siten sanotaan maanviljelyksen kannattavan parhaiten, ja lehmät elätetään rankilla.
— Onko kylä siis tullut rikkaaksi viinallaan?
— Ptruu, hevonen, hiljaa sillan päässä! Rikkaaksiko? Mitä vielä! Isä kokoo ja poika juo sen suihinsa. Mutta tässä on kirkko.
Matkustaja kumartui sivulle ja katseli niin hyvin kuin pimeässä saattoi suurta, harmaata, terävätornista rakennusta.
— Onko se hyvässä kunnossa? kysyi hän.
— Se aiottiin maalata ja kalkita siihen aikaan, kun minä kävin rippikoulua, ja siitä saattaa nyt olla neljäkymmentä vuotta, vastasi mies. Rovastivainaja halusi kaiken hienoksi siihen aikaan. Mutta samalla kertaa oli silloin pappila uudestaan rakennettava, ja kuka jaksaa yht'aikaa kaikkea? Pastori on sitten koonnut yksitoista vuotta kirkonkassaa ja lupaa rakentaa meille uuden kirkon aivan kuin ilmaiseksi, kun hän kerran pääsee kirkkoherraksi. Nykyjään tuulee sinne yhdestä nurkasta kerrallaan, aina sen mukaan, onko tuuli päivän vaiko pohjan puolella; mutta muuten on erotus se, että siihen kesäisin sataa vettä mutta talvisin lunta. Kuolleet eivät valita kirkon lattian alla. Mutta tuolla on pappila oikealle tiestä. Eihän köyhän miehen sovi antaa hyvää neuvoa…
— Hyvä neuvo on meille kaikille kuin lyhty pimeässä.
— En minä sano mitään. Mutta jos olisin maisterin sijassa, asuisin mieluummin Kiven Matin köyhässä torpassa kuin Aulangon suuressa ja rikkaassa kaksikerroksisessa pappilassa.
— Kiitos neuvosta, kunnon Matti; mutta minut on määrätty hoitamaan pastorin virkaa, ja silloin minun on asuttava pappilassa. Hauskaa se ei ole, mutta käynee se toki sentään päinsä.
— Kaikki käy, ja myllykin käy, kunnes sulkuluukku lasketaan. Jos maisterin nyt kerran täytyy asua siellä, niin antakaa anteeksi rohkeuteni, mutta silmät ja korvat ovat toisinaan haitaksi. Kun mamseli Apollonia sanoo: korppi on valkea, niin vastatkaa: valkeahan se on. Kun hän puhuu rovastivainajasta, minkä hän tekee joka kerran, kun suunsa avaa, niin älkää koskaan kyselkö; ottakaa kaikki täydestä. Jos hän sanoo jotakin pastori Idegranista, niin vastatkaa, että hän on oikea loiste ja valo. Ja jos hän kysyy jotakin teistä itsestänne, niin vastatkaa, että aiotte hankkiutua pois kohta uuden vuoden perästä.
— Senpähän saamme sitten nähdä, hyvä Matti. Vaiti minä saatan olla, mutta en valehdella. Rehellisyys maan perii.
— Rehellisyys on, jos saan sanoa, yölepakko, joka lentää itsensä kuoliaaksi mitä valkaistua seinää vasten tahansa. Vielä eräs asia: älkää koskaan hiiskahtako halaistua sanaa rovastivainajan lapsista!
— Eikö kaksi tai kolme niistä asu pappilassa?
— En minä tiedä mitään. En minä ole sanonut mitään. Ehkei rovastivainajalla ollut lapsia ensinkään. Kesällä pestiin kerran vaatteita pappilassa; pienen lapsen paidan puhalsi tuuli nuoralta lankkuaidan toiselle puolelle. Sipuri-Sanna, ruotimummo, sattui astumaan ohitse, otti paidan ja vei sen mamseli Apollonialle. Mutta kas, silloin hän sai palkaksi tuikean katseen, ja viikon perästä toimittivat hänet hoidettavaksi erääseen mustalaisjoukkueeseen kolmen penikulman päähän täältä. Niin, miksei antanut paidan olla paikoillaan? Siitä ei ollut paljoa muuta kuin riekale jäljellä, ja kaulus oli rikki pureskeltu… Siivosti nyt, hevonen, käännypäs koreasti!
Miehen huutaessa viime sanoja kääntyi reki pahasti umpeen tuiskunneelle kujalle ja pysähtyi kohta suureen pihaan kaksikerroksisen rakennuksen eteen. Ensi silmäyksellä se näytti autiolta, jopa vastenmieliseltäkin. Vihainen kahlekoira haukkui keittiön portailla. Talon monista ikkunoista oli vain kaksi tai kolme alakerroksessa heikosti valaistu; eräästä yläkerroksen nurkkaikkunasta näkyi vielä heikompi valon tuike tumman käärekaihtimen reunasta, mutta se katosi kohta.
Matkustaja nousi reestä ja meni suurille portaille. Eteisen ovi oli lukossa. Hän kolkutti. Ei kukaan avannut.
— Menkää keittiöön sanomaan, että täällä on matkustaja, sanoi nuori pappi kyytimiehelle, joka oli riisunut hevosensa ja jolla näytti olevan kova kiire lähteä tiehensä.
— Kuulkaas, herra maisteri — vastasi Kiven Matti — minä unohdin erään asian. Olkaa hyvä älkääkä sanoko kellekään, että minä olin kyydissä. Saanko olla rohkea ja pyytää kyytirahat?
— Heti. Mutta käykää ilmoittamassa tulostani!
— Ei, kiitoksia. Ennen lähden ilman kyytirahoja. Koira kyllä suorittaa sen tehtävän.
— Tässä saatte kaksinkertaisesti huonon kelin vuoksi. Hyvästi, hyvä ystävä; kiitoksia neuvoista. Näyttääpä siltä kuin en olisi varsin tervetullut taloon.
— Tervetullutko? Miksei? Kuin lääninviskaali salapolttimoon. Toivotan maisterille hyvää yötä ja … ei sanaakaan lapsista! Jääkää hyvästi.
— Hyvää yötä.
Kiven Matti katosi pimeään, ja Erland Stjernkors seisoi vielä portailla. Luultavasti oli kuitenkin koiran haukunta ilmoittanut hänen tulonsa, sillä hetkisen kuluttua aukeni ovi ja tyly naisääni kysyi, kuka pihalla meluaa niin myöhään illalla.
— Minä olen maisteri Stjernkors, tulen tuomiokapitulin määräyksestä ja pyydän, että olisitte hyvä ja käskisitte jonkun kantaa sisään kapineeni, vastasi tulija puolittain rukoilevasti, puolittain käskevästi.
— Ei täällä ole tilaa; voittehan ajaa kestikievariin, tiuskasi sama naisääni, ja ovi suljettiin samassa.
Mutta se ei tapahtunut kyllin sukkelasti; kutsumaton vieras oli jo ehtinyt pistää turkin suojaaman käsivartensa väliin. Voimakkaasti tempaisten hän avasi oven ja pääsi pimeään eteiseen. Hänen vastustajansa katosi pelästyksestä huutaen.