4. MAMSELI APOLLONIA DURIN.
Harhailtuaan hetkisen pimeässä eteisessä moisen vastaanoton jälkeen vieras löysi oven ja astui suureen, kylmään saliin, missä hän saattoi erottaa vain neljä jäätynyttä ikkunaa. Mutta Erland Stjernkors oli käytännöllinen mies ja tottunut tulemaan toimeen omin neuvoin. Hän otti matkalaukustaan, joka riippui hänen rinnallaan, tulitikkuja ja pienen vaharullan, joka hänellä oli aina mukanaan. Kohta valaisi pienoinen tuli pimeyttä, ja hän huomasi olevansa suuressa, vähän vanhanaikaisesti, mutta hyvin sisustetussa, osaksi valkoisen, osaksi vihreän värisessä huoneessa. Huonekaluina siinä oli sangen pitkä sohva, samanlainen ruokapöytä, kaksi tusinaa barrakanipäällyksisiä, valkoisilla selkänojilla varustettuja tuoleja ja kaksi korttipöytää; harvinaisen kauniin uunin etupuolta koristi Dianan kuva ja tavattoman kaunis koruneuloksilla kirjailtu tulenvarjostin, johon oli kuvattu Pyhä Yrjö ja lohikäärme. Eräällä seinällä oli maailman kartta ja kaikilla seinillä hirven sarvia, jotka aavemaisesti ojentelivat pitkiä haarojansa pimeässä. Paitsi eteiseen vievää ovea oli salissa kolme muutakin. Eräs niistä oli lukitsematta, ja Stjernkors jatkoi rohkeasti tutkimusmatkaansa.
Salista hän tuli yhtä kylmään vierashuoneeseen, joka oli sisustettu niin loisteliaasti, että semmoista harvoin tapaa pappiloissa. Kaikki oli siinä mahonkia ja santelipuuta, huonekalut olivat päällystetyt punaisella silkillä, seinillä oli kaksi suurta peiliä kallisarvoisissa kehyksissä, joita koristivat kullatut ruusut ja seppeleet. Uunin reunustalla oli hopeoituja paimenten ja paimentyttöjen pystykuvasia; mitä kauneimmalla marmoripöydällä näkyi komea kello lasikuvun sisässä, hyllypöydillä oli hopeaisia maljakoita ja haarakynttiläjalkoja ja seinillä hyviä vaskipiirroksia, noita Olympian oloja kuvaavia, joita niin suuresti suosittiin tämän vuosisadan alussa, mutta jotka ehkä kaikista vähimmin soveltuivat maalaispappilan koristukseksi. Ei mikään noista esineistä näyttänyt huonosti hoidetulta eikä turmeltuneelta. Stjernkors ymmärsi, että siitä huoneesta oli pidetty erittäin tarkkaa huolta; ei tomuhiukkastakaan näkynyt noissa monissa lehtimäisissä koristuksissa, jotka muuten ovat aivan kuin luodut pölykätköiksi, ja yksin pehmeät matotkin näyttivät sileäksi vahatulla lattialla niin tuiki puhtailta ja sieviltä kuin huolellinen käsi olisi vasta vähää ennen ne tuulettanut ja pölyttänyt.
— Ja tämäkö olisi häviölle joutunut talo! oli vieraan ensimmäinen ajatus. — Tutkikaamme…
Hän koputti lähinnä olevaa ovea, jonka takaa kuului ääniä. Ovi aukeni, ja huoneesta tuli nainen kynttilä kädessä. Hän saattoi olla noin neljänkymmenen vuoden vanha, näöltään miellyttävä, hieno, melkeinpä ylhäinen; yllä hänellä oli ruskeapohjainen pumpulipuku ja kaulassa punaruutuinen, hienotekoisella kultaisella rintasoljella kiinnitetty kaulaliina, tummia hiuksia peitti yksinkertainen arkimyssy, joka sopi hänelle erittäin hyvin.
— Ketä etsitte? hän kysyi äänellä, joka oli luja, mutta ei epäystävällinen, ja ainoastaan nopea, korean huoneen mattoihin luotu silmäys näytti hieman terävältä ja suuttumusta ilmaisevalta.
Silloin vasta nuori pappi huomasi, että hänen lumisista päällyssaappaistaan oli tullut sangen selviä jälkiä matoille, ja hänen mieleensä johtui, ettei hänen samoin luminen kalmukkinahkaturkkinsakaan oikein soveltunut niin komeaan huoneeseen.
— Pyydän anteeksi — sanoi hän — että tunkeudun taloon tällä tavoin, mutta tuskin olisin voinut tehdä toisin. Minä olen maisteri Stjernkors Turusta, ja minut lähetettiin tänne joksikin ajaksi hoitamaan seurakuntaa viran ollessa avonaisena. Tarkoitukseni ei ollut vaivata ketään näin myöhään illalla, mutta jouduin pyryilmaan, ja se viivytti matkaani monta tuntia. Olkaa hyvä, älkää huoliko ryhtyä mihinkään liiallisiin puuhiin. Huone ja vuode, siinä kaikki, mitä tarvitsen.
Punahuivinen nainen tarkasteli häntä katse terävänä. Kiven Matti oli ollut oikeassa: noiden silmäin kanssa ei sopinut leikitellä. Tuskin huomattava kierous teki ne kummallisen, melkein peloittavan näköisiksi, mikä ei ollenkaan sopinut naisen muuten arvokkaaseen, jopa kauniiseenkin ulkomuotoon.
— Astukaa sisään, sanoi hän avaten oven sisempänä olevaan arkihuoneeseen, joka oli lämmin ja yhtä huolellisesti siivottu, vaikkei läheskään niin komeasti sisustettu kuin vierashuone. — Maisteri on tervetullut ja on oikeutettu olemaan täällä kuin kotonaan. Olkaa hyvä, antakaa anteeksi epäkohtelias vastaanotto, mutta meillä ei ollut aavistustakaan tulostanne, ja tässä kylässä on paljon joutolaisia, minkä tähden emme mielellämme laske ketään tuntematonta sisään iltaisin. Ehkä maisteri ensin aluksi suvaitsee riisua päällysvaatteensa tähän työhuoneeseeni. Minä toimitan tulen rovastivainajan omaan kamariin, joka on tuolla puutarhan puolella. Sitä on pidetty lämpimänä pesänkirjoituksen tähden, jonka pastori Idegran on hyväntahtoisesti ottanut toimittaakseen.
— Kiitoksia, rouva… Antakaa anteeksi, en tiedä nimeänne…
— Nimeni on Durin … neiti Durin. Minä olen rovasti Ödmark vainajan käly ja olen hoitanut hänen talouttaan viime vuosina. Meillä on monet huolet ja paljon rettelöitä vainajan pesän selvityksessä. Hän oli pohjiaan myöten hyväsydäminen mies ja uuttera sielunpaimen, mutta sellaisten pahojen ihmisten keskellä kuin tämän seurakunnan hän tuli huonosti toimeen tuloillaan ja joutui suuriin velkoihin. Kaikki, mitä täällä on, on kiinnitetty veloista ja myydään keväällä. Ellei maisteri saisi kaikkia toivottavia mukavuuksia, johtuu se vain siitä, ettei enää mikään ole omaa talossa. Minä hoidan tässä vierasta omaisuutta niin hyvin kuin taidan..
— Mamseli Durin on syntyjään ranskalainen, jos saa päättää nimestä?
— Olen syntyjäni ruotsalainen, mutta isäni oli ranskalainen. Rovasti Ödmarkin ensimmäinen vaimo oli minun serkkuni, ja hän oli ranskalainen, ja toinen minun sisareni. Kohtalo on siirtänyt meidät näin kauas pohjoiseen ja niukkoihin oloihin. Koko ikäni olen tehnyt työtä toisten hyväksi, eikä minulla ole mitään säästössä; mutta saahan tyytyä hyvään omaantuntoon. Sehän on kuitenkin paras aarre tässä maailmassa. Herra maisteri on arvattavasti perheellinen mies?
— En, mamseli, olen naimaton.
— Älkää sitten naiko koskaan. Siitä karttuu vain huolia ja puuhaa. Papilla ei ole kovinkaan hyvät päivät, jos hän tahtoo hoitaa hyvin virkansa. Mutta ihanhan minä unhotan, että maisteri luultavasti on vielä illallisetta. Mitä köyhässä talossa on, annetaan ilomielin.
— Kiitoksia, mamseli. Minä olen tottunut elämään hyvin yksinkertaisesti. Jos teillä on silliä tai silakoita ja kokonaisia keitettyjä perunoita, ovat ne minusta mitä parasta herkkua.
— Ei nyt sentään; minä olen ollut kylliksi kauan Suomessa tietääkseni, mitä "pappilan hätävara" on, ellei ole parempaa tarjottavaa. Jos maisteri on täällä kevääseen asti, on meillä tuorettakin kalaa tarjottavana. Rovasti Ödmark piti aina tavattomasti uunissa paistetusta hauesta.
— Olkaa hyvä, älkää vaivatko itseänne. Minä olen aivan tyytyväinen siihen, mitä mamseli Durin on valmistanut itselleen ja lapsille.
Kummallisesti leimahtivat silloin puhutellun silmät ja näyttivät kuin lävistävän varomattoman vieraan. Mutta seuraavana silmänräpäyksenä väikkyi hänen huulillaan jo taas entinen tyyni ja liehakoiva hymy, ja hän vastasi, kuten näytti, aivan luontevasti:
— Maisteria ei ole lapsen itku häiritsevä. Oppinut mies tarvitsee rauhaa työssään.
— Eikö rovasti Ödmarkilta sitten jäänyt mitään perhettä?
Uusi leimaus.
— Ei, kuului tyly vastaus.
Ja mamseli Durin katosi valmistamaan "pappilan hätävaraa" jättäen vieraan selittämään sitä arvoitusta, mikä kätkeytyi hänen viimeisiin sanoihinsa.