5. ENSIMMÄINEN YÖ.
Maisteri Erland Stjernkors aterioi yksin siinä huoneessa, jossa hänet ensin otettiin vastaan; eikä illallinen ollut niin yksinkertainen kuin olisi ollut syytä odottaa häviölle joutuneessa talossa eikä niin jokapäiväinenkään kuin olisi luullut "pappilan hätävarasta". Oivallinen vierreleipä, äsken kirnuttu voi, vasikan kyljys, joka olisi saattanut viekoitella valtioviisaankin syömään liiaksi, tuopillinen semmoista olutta, joka muinoin saavutti kuningas Juhana III:n suosion, ja vihdoin pari maukasta kermavohvelia lakkahilloineen — kaikki ne osoittivat, ettei Aulangon pappilan keittiö ollut läheskään niin huonosti varustettu kuin oli tahdottu näyttää. Maisterin mainitsemat yksinkertaiset elämäntavat eivät häntä suuriakaan estäneet ruokailemasta oikein hyvällä halulla, vielä vähemmän nyt, kun hänellä matkan vaivojen jälkeen oli oikeus olla tarpeettomasti kursailematta.
Aterian perästä saattoi vieraan makuuhuoneeseen sama roteva naispalvelija, joka oli vähää ennen ottanut hänet niin töykeästi vastaan portailla. Mamseli Durin ei enää näyttäytynyt sinä iltana.
Rovastivainajan työhuone, jonka nuori viransijainen oli saava asunnokseen, oli tavallinen suurenlainen kamari kaksine ikkunoineen, joista saattoi tuon tuostakin pilkistävässä kuun valossa nähdä lumen peittämän puutarhan. Paitsi paria isohkoa kaappia ja uunia, jonka komerossa oli Napoleon Bonaparten kipsikuva, oli siellä pronssikoristeinen, raskas, tamminen kirjoituspöytä, komea, korkeaselkänojainen kirjoitustuoli jakaranda-puusta, samasta aineesta tehty kiikkutuoli, raskaat, tummanpunaiset, villaiset ikkunaverhot ja muinoin kallis, mutta nykyjään jo kulunut matto, joita ei sopinut pitää aivan tavallisina sielunpaimenen asuntoon kuuluvina tavaroina. Seinien koristuksina ei siellä tosin ollut Olympon jumalia, vaan niiden asemesta riippui kullatuissa, vaalenneissa kehyksissä hyviä vaskipiirroksia, joissa aiheina oli raamatunhistorian tapauksia; niiden joukossa oli David kuningas harppuinensa kunniasijalla. Niistä saattoi arvata, että huoneen entinen asukas oli katsonut soveliaaksi koristaa huoneen, missä hän luultavasti päivittäin otti seurakuntalaisiaan vastaan, sellaisilla kuvilla, jotka paremmin olivat hänen virkansa mukaista seuraa.
Alakerroksessa, kuusi jalkaa korkealla maasta … ovi saliin, lukossa … toinen, joka johtaa kahden huoneen läpi keittiökamariin; ei tosiaankaan mikään umpisokkelo! arveli maisteri itsekseen, lukiten varmuuden vuoksi senkin oven, joka oli keittiökamarin puolella.
Jotakin oli kuitenkin ilmassa, joka ei häntä oikein miellyttänyt. Olikohan se ehkä häkää?… Hän avasi uunin pellin, tutki uunin, kaapit, taulut, kirjoituspöydän; kaikki oli vankasti tosioloista ja arkipäiväistä. Kaapissa oli kirkon arkisto ja muutamia huonoja, kannettomia kirjoja. Stjernkors avasi kaksi: ne olivat Lars Hjertan Lukukirjastoa: "Gnadenzellin nunna" ja "Koat-Venin Vahtitorni".
Oliko kirjasto siinä?
Erland tutki vuoteen: siinä oli kokonainen meri höyhenpatjoja. Kaksi pitkää päänalusta hän siirsi syrjään, ja niiden alla oleva matrassi oli kylliksi riittävä.
Hetkisen hän antoi kynttilän palaa. Myrsky ajeli ulkona tuon tuostakin lunta ikkunaruutuja vasten. Kummallisia ajatuksia tuli ja hävisi yön tuulien mukana. Mitä tuli hänen uskoa Kiven Matin kertomuksesta? Ehkäpä kaikki oli vain tyhmää lorua, joka oli saanut alkunsa siitä, että rovastivainaja oli sisustanut pappilansa komeammaksi ja aistikkaammaksi kuin taitamattomat maalaisseurakuntalaiset saattoivat ymmärtää. Papit olivat olleet, aina Kustaa III:n ajoista asti, ja olivat vieläkin kaikilla puheenaiheena. Ei ollut niin keskinkertaista pilkkakirvestä eikä niin kurjaa kapakkaa, ettei tuon miehen päässä ja tuossa kapakassa olisi ollut alinomaista varastoa poikamiehenjuttuja, joista toinen oli toistaan hävyttömämpi ja tyhmempi ja joissa aina puhuttiin "papista ja lukkarista". Olisikohan Kiven Matin kertomus ehkä samaa laatua? Miksikä ei? Ilkeys oli aloittanut, kevytmielisyys laatinut jatkoa ja taikausko vihdoin lopettanut rovasti Ödmarkin elämänkuvauksen.
— Ja mitä sanotaankaan kerran minusta, kun lähden tästä seurakunnasta? mietti nuori pappi itsekseen. — Mutta vähät ihmisten loruista, kunhan vain taivaallinen tuomarini armahtaa heikkouttani!
Hän kävi levolle. Kynttilää sammuttaessaan hän katsahti välinpitämättömästi vastapäätä olevaan ikkunaan. Lumipilvet olivat hajonneet, kuu oli noussut taivaan laelle ja paistoi heleästi jäätyneisiin ikkunaruutuihin. Jääkiteet muodostivat lasiin mitä kauneimpia valkoisia metsiä — solakkalatvaisia ja tuuheaoksaisia kuusia siinä oli, hienompia kuin mitä Benvenuto Cellini oli tehnyt hopeasta Frans I:n kilpeen.
Stjernkorsia olivat lapsuudesta pitäen miellyttäneet kauniit talviset metsät. Hetkisen hän katseli huvikseen kimaltelevia oksia; hän kuvitteli ajavansa sen metsän läpi tähtikirkkaana talvi-iltana keveällä reellä ja hyvällä juoksijalla. Se oli suloinen ajatus; hän tunsi mielensä lapsekkaan iloiseksi.
Mutta silloin sattui varjo ikkunaan, ikäänkuin tumma esine olisi asetettu lasin ja kuun valon välille. Kaunis hopeametsä alkoi sulaa, ensin latvat, sitten oksat, aivan kuin olisi joku huokunut lasiin. Kohtapa olikin jo ruudun keskikohta sulana, eikä kuu kuitenkaan paistanut kirkkaasti aukosta, jokin pimitti ruutua.
Ensimmäinen Stjernkorsin mieleen johtuva ajatus oli, että joku talon väestä olisi puutarhassa vakoilemassa häntä ikkunasta. Se suututti häntä; hän nousi vuoteesta ja meni nopein askelin ikkunan luo nähdäkseen, kuka urkkija oli.
Hän ei nähnyt ketään, hän oli erehtynyt. Hän palasi vuoteelleen, Sama esine kuvastui taaskin ruutua vasten. Se näytti nyt naisen päältä — varjokuvalta, joka syntyy, kun valo lankeaa suoraan takaa päin.
Stjernkors nousi uudestaan vuoteesta. Hän tahtoi nähdä, mikä aiheutti harhanäyn. Hän tarkasti ikkunaa eri paikoista huonetta. Jokaisesta muusta kohdasta hän huomasi vain jäätä ja kuun paistetta, mutta kun hän kävi vuoteellensa, näkyi kuvajainen taaskin keskellä ruutua. Sen täytyi siis olla jonkin ulkona olevan esineen varjo — hirren katto, tikapuiden, jostakin puun oksasta riippuvan lumimöhkäleen tai muun semmoisen. Hän hymyili hullunkuriselle kuvittelulleen, kääntyi seinään päin ja nukkui sikeästi.
Kuun siirtymisestä päättäen hän oli nukkunut kaksi tai korkeintaan kolme tuntia, kun hän äkkiä heräsi siitä, että kevyt käsi laskeutui hänen otsalleen. Hän nousi istualleen ja näki heikossa kuun valossa päänalusensa vieressä seisovan lapsen, jolla oli pelkät liinavaatteet yllä.
— Äiti pyysi tervehtimään sinua ja sanomaan, että teit hyvin, kun tulit; me olemme kauan odottaneet sinua, kuiskasi lapsi hänen korvaansa.
Stjernkors katseli näkyä pikemmin kummastuneena kuin pelästyneenä. Hän mietti, oliko hän oikein valveilla.
— Älä kysy mitään meistä äläkä sano kellekään, että minä olin tänä yönä sinun luonasi, jatkoi lapsi. Minä kyllä sanon sinulle, milloin me tarvitsemme sinua. — Kuka sinä olet?
Lapsi nosti varoittaen sormensa.
— Muista, mitä sanoin! Minä tulen takaisin tulevana yönä…
Ja samassa se katosi.
Erland Stjernkors hypähti vuoteesta saadakseen käsiinsä kutsumattoman yörauhanhäiritsijän ja tutkistellakseen häntä. Hän piti varmana, että joku talon väestä käveli unissaan ja oli hiipinyt huoneeseen keittiökamarista.
Huone oli pimeä, hänen kylkensä sattui kirjoituspöytään, ja hän sai käsiinsä jonkin esineen. Se oli tuoli, jolle hän oli pannut vaatteensa.
Hän sytytti kynttilän. Huoneessa ei ollut ketään muuta elävää olentoa kuin hän itse. Rauhanhäiritsijä oli käyttänyt pimeyttä hyväkseen ja päässyt pakoon.
— Vai kutsumatonta seuraa! Miksi jätinkin lukitsematta keittiökamarin puoleisen oven ennenkuin kävin levolle.
Ja Erland meni lukitsemaan ovea, mutta se oli tarpeetonta. Olihan hän lukinnut sen jo illalla. Hän tutki salin puoleista ovea: se oli lukossa, ja sali oli kylmä kuin lämmittämätön huone talvella ainakin.
— Olihan se sittenkin unta, johan minun olisi pitänyt se heti käsittää, virkahti hän harmissaan ja kävi uudestaan levolle. — Siinä on nyt seuraukset tyhmien lorujen kuuntelemisesta. Nyt en saa unta Kiven Matin kertomusten tähden.