1. TÄTINI JA MINÄ.
Constancelle.
Niin, Constancelle. Ei mitään muuta, ei enempää eikä vähempää. Ei "hyvälle", "parhaalle", "kaivatulle ja rakastetulle" Constancelle, vaan Constancelle ihan semmoisenaan. Minä olen tyytyväinen häneen, enkä toivo mitään muuta.
No niin, olethan sinä uskollinen, olet vaitelias, sinä saat kuulla kaikki.
Kuvittelepas, että vielä, kuten muinoin, hiivimme varpaisillamme ylös puolipimeitä ullakonportaita ja haparoimalla etsimme vanhaa, salaperäistä, rautalankaristikolla varustettua kirjakaappia, mistä kerran tutkimusretkillämme löysimme muinaisen lainakirjaston, jonka isäni oli ostanut huutokaupasta, mutta jonka sisällystä oli sangen huolellisesti salailtu kahden kasvavan tytön rajattomalta uteliaisuudelta. Kuvittele taas, että me kiitettävällä innolla tutkistelemme viiden- tai kuudenkymmenen vuoden vanhaa romaanikirjallisuutta ja siitä saamme hyvin tunteellisen käsityksen elämän vaiheista ja etenkin tuon ahdistetun ja vainotun rakkauden kuvailemattomista harhasokkeloista. Voi sitä kiellettyä hedelmää! Miten palavan tiedonhaluisina me vaivuimme lukemaan noita helliä ja kyyneleisiä kuvauksia, joiden nimilehdillä ensimmäisinä loistivat kuolemattomat nimet Lafontaine, Kotzebue ja Johanna Schopenhauer! Miten kuumia kyyneleitä vuodatimmekaan kaikkien noiden onnettomien rakastavien tähden ja miten sydäntyneitä olimme hirmuvaltaisiin isiin, kivikoviin täteihin ja setiin, jotka uskalsivat kieltää niin syyttömästi pahoin kohdelluilta, surevilta olennoilta heidän rakastettunsa! Tosin kyllä jätimme useinkin lukematta monta sivua, joissa oli vain hyödytöntä siveysoppia; mitä siitä olisikaan ollut apua, kun kaikki kuitenkin oli siinä, että rakastavaisten tuli lopulta saada toisensa? Constance, ystäväni, uskottuni, joka itkit ja nauroit yhdessä minun kanssani niinä onnen aikoina, jolloin me hahmoittelimme ihanteemme niin oivallisten kaavojen mukaan ja jolloin minä huomasin kaikki ne täydellisyydet yhtyneinä eräässä kadetissa — kuvittele nyt lukevasi romaania, jossa kerrotaan, miten "Elise tai täydellinen nainen" tapasi maantiellä "Robertin tai semmoisen miehen kuin miehen tulee olla!"
— Huomio — sanoo valokuvaaja juhlallisesti — nyt aletaan!
Ei, en minä vielä ala. Minun täytyy ensin kertoa sinulle muutama sana vallattomasta pikku Augustasta, joka vetreitä kyyneleitä vuodattaen sanoi sinulle hyvästit neljä vuotta takaperin ja on siitä saakka kokenut niin suunnattoman paljon elämää ja maailmaa kuin tyttö vain kuudennentoista ja kahdennenkymmenennen ikävuotensa välillä voi kokea.
Tiedäthän, että minulla oli onni kasvaa hyvin hyvässä, hyvin rakastettavassa, hyvin ymmärtäväisessä ja kodikkaassa, joskin ehkä hieman rauhattomassa ja vähän vanhanaikaisessa kodissa. Me asuimme kauan etäällä maaseudulla, ennenkuin isäni sai viran pääkaupungissa, ja sinne muuttaessamme veimme me mukanamme maalaistottumustemme ja -kuvittelujemme ohella myöskin sen mieltymyksen vanhoihin hyviin tapoihin, joka juurtuu mieliin maalla. Isäni, sotaneuvos, vaikkei hän ollut koskaan ollut sodassa, ja äitini, sotaneuvoksetar, joka sitä vastoin oli lakkaamatta sodassa kaikkia mahdollisia ja mahdottomia kotoista onneamme uhkaavia vaaroja vastaan, olivat päättäneet kasvattaa minut, vanhimman tyttärensä, tuoksi "Eliseksi tai täydelliseksi naiseksi", jota he arvattavasti olivat oppineet ihailemaan nuorina ollessaan. Heiltä ei puuttunut hyvää tahtoa, vaan lapsensielun tuntemista, ja minä pelkään, että useimmissa perheissä ensimmäisen lapsen kasvatus tulee jotakuinkin koeajon kaltaiseksi, jonka ohjesäännöt laaditaan aivan siitä olennosta huolimatta, jota on ajettava. Isäni jouti harvoin muuhun aikaan päivästä kuin päivällislomalla olemaan perheensä parissa ja sen vuoksi hän katsoikin olevansa velvollinen käyttämään sen pienen hetken niin hyödyllisesti kuin mahdollista minun kasvattamisekseni. Minut opetettiin istumaan suorana ja hiljaa pöydässä; minun täytyi aina syödä annos, mikä minulle annettiin; minun edistymistäni tutkisteltiin, ja sain näyttää taitoani vierasten läsnäollessa. Äitini valitsi tyttärelleen parhaat opettajat, parhaan pianon ja parhaan seuran, mitä paikkakunnalta saattoi saada. Kun hän itse oli huolellinen emäntä, oli tietysti tytärkin kasvatettava semmoiseksi, ja sentähden hän sai ottaa ahkerasti osaa taloustoimiin, mutta aina äidin määräysten mukaan, ei koskaan omin päin. Äiti määräsi hameeni jokaisen nauhan, hansikkaitteni värin, miten monta riviä sain kirjoittaa kirjeeni kullekin sivulle, mitä leikkejä sain leikkiä, mitä kappaleita minun tuli soittaa pianolla, mitä kirjoja lukea, mitä katuja kävellä ja mille ystävälle osoittaa lapsellista luottamusta.
Minä en ollut huono käsittämään enkä oppimaan. Mutta kun minusta sittenkin, huolimatta huolellisesta hoidosta, tuli liioitteleva, yltiöpäinen, uhitteleva ja säännöistä välittämätön lapsi, niin oli siihen luultavasti syynä juuri liiallinen kouluttaminen ja kasvatus, liialliset säännöt ja kehoitukset; se, että jokaista liikettä tarkastettiin, jokainen ajatus oli päähän taottu, jokainen tunne tarkastuksen alainen. Se kiusasi minua ja nöyryytti mieltäni. Minä tunsin olevani vapaa olento, joka oli kahleihin kytketty; minusta tuli oikullinen ja itsepintainen, niin, vieläpä pahempikin: minä teeskentelin monestikin olevani sokeasti kuuliainen, ja heti sopivana hetkenä rikoin rohkeasti kaikki kiellot. Voi, minä olin hyvin kiittämätön lapsi, minä tuotin hyvälle äiti raukalle tuhansia huolia!
Silloin tulit sinä orpona meille. Sinä olit yhtä nöyrä, tottelevainen ja hyvä kuin minä olin paha ja uppiniskainen. Oi, hyvä Constance, miksi annoit minulle aina vallan? Me löysimme lainakirjaston, ja ääriään myöten täyden mielikuvituksemme lisäksi saapui seudullemme kuljeksiva teatteriseura. Hyvät vanhempani soivat meidän liian usein nauttia harvinaista näytelmähuvitusta, aavistamatta seurauksia. Me aloimme tarkistaa Lafontainen kirjoista saatuja ihanteitamme uusien ja ihmeellisten teatterivaikutelmien mukaan. Me olimme viisitoistavuotiaita, kun muuan höyrylaiva poikkesi meidän rantaamme, josta sen oli määrä mennä sitten suoraan Tukholmaan. Laivan tuli lähteä kello kolme aamulla. Puoleksi valvotun yön jälkeen sulloimme me matkalaukkumme täyteen tavaroita, hiivimme ulos ja kätkeydyimme tuntemattomina matkustajina laivaan. Lujasti olimme päättäneet mennä Tukholman kuninkaalliseen teatteriin hämmästyttämään maailmaa lahjoillamme ja vihdoin onnellisina ja ihailtuina antamaan kätemme jollekin Fridolinille, Kaarle Moorille, Don Carlosille tai Hamlet prinssille. Niin, eipä meillä ollut mitään sitä vastaan, että monen hellän vastustelemisen jälkeen tekisimme jonkun nuoren kaksikymmenvuotiaan, kauniin, ylhäisen, urhoollisen ja ennen kaikkea kuolemaan asti uskollisen ritarin onnelliseksi; mutta ellei se onnistuisi, olit sinä yhtä valmis tulemaan Johanna Montfauconin tavalla elävänä muuratuksi vankikomeroon kuin minä Ofeliana syöksymään, olkiseppele liehuvissa hiuksissani, kuohuvaan virtaan. Autuus, hellillä huokauksilla höystettynä, oli meistä kyllä hyvin suloinen, mutta ei mikään ollut mielestämme niin onnekasta kuin kuvaamattomalla ja ihmeellisellä tavalla onnettomana oleminen. Mennä luostariin! … ah, eihän meillä ollut mitään luostaria, mutta tottahan niitä oli runollisen ihanassa Ruotsissa.
Muistathan muistuttamattakin, miten nolosti se kaunis tulevaisuudenunelmamme päättyi. Me luulimme olevamme varsin hyvässä säilössä höyrylaivan sisimmässä naistenhytissä, kun kova kohtalomme toi sinne ihan viime hetkellä äitini, joka meidän tietämättämme saattoi erästä sukulaista laivalle. Siitäpä syntyi oiva näytelmä, äiti hämmästyi ja säikähti, minä itkin … kaikki vieraat maihin! … ja meidät sijoitettiin matkalaukkuinemme ajurin rattaille, joissa saimme palata niin suurenmoisesti hyljättyyn kotiimme. Meidän toivottomuutemme kesti lähes kolme päivää — ääretön aika! — ja rauhoittui vähitellen, mutta silloin meidät erotettiin. Äiti aavisti, ettei kasvatuksemme ollutkaan aivan mallikelpoinen; sinut lähetettiin kasvatuslaitokseen ja minut Mirabeau tädin luo.
Mirabeau täti, vanha ylhäinen rouva, oli äitini sisarpuoli ja sen lisäksi minun kummini. Me olimme välistä käyneet kesällä tervehtimässä häntä hänen kauniilla maatilallaan, Muistossa, joka oli Hämeessä Pälkäneen pitäjässä viiden penikulman päässä Hämeenlinnasta pohjoiseen. Minusta oli onni tehnyt hänen lemmikkinsä aivan pikku lapsesta asti — seikka, jonka tähden hän ei ehkä olisi ollut varsin sovelias niin itsepäisen, oikullisen ja romaanihoureisen tytön kasvattajaksi kuin hänen pikku Augustansa oli, jollei hän samalla olisi ollut yhtä luja kuin hyväkin ja yhtä ankara periaatteiltaan kuin hän muuten oli lempeä ja rakastettava. Äitini luotti — ja täydellä syyllä — suuresti hänen kokemukseensa. Mirabeau täti oli kokenut monenlaisia elämänvaiheita. Hän oli syntyisin rikkaasta ja ylhäisestä suomalaisesta suvusta, mutta oli jo yhdentoista vuoden vanhana muuttanut Tukholmaan ja siellä saanut mitä parhaan kasvatuksen. Hänen nuoruutensa oli ollut niin päivänpaisteinen kuin vain oli mahdollista Kustaa IV:n Aadolfin jäykässä hovissa, jossa hän oli lopulla viime ja alulla tätä vuosisataa Ruotsin kuningattaren, Fredrika Dorothea Vilhelminan hovineitinä. Kun näin hänet kahdeksankymmenen vuoden ikäisenä vanhana rouvana, jonka pää oli aivan valkoinen kuin kyyhkysen, selkä kyyryssä, käynti horjuva, näkö heikko, kuulo huono, joka enimmäkseen istui vihreäruutuiseen saaliinsa kääriytyneenä keinutuolissa tai joskus sauvan nojassa käveli puutarhassa — miten saatoin minä, lapsi, kuvitella, että vuosien vaivuttama olento oli kerran ollut kukoistavan nuori, säihkyvän kaunis, uhkuvan onnen ympäröimä, ihailtu ja — kuten myöhemmin sain kuulla — hehkuvan rakkauden kohde! Ja nyt hän eleli vanhana ja unohdettuna, kaukana Hämeessä pienoisella ja sievällä, mutta yksinäisellä maatilallansa, jolle hän oli antanut nimen Muisto, koska koko hänen elämänsä oli enää vain muisto menneistä ajoista. Oi, Constance, Constance, kuka tietää, mihin soppeen me olemme maailmaa paenneet ja minkä näköisiä me olemme, jos elämme vielä kuusikymmentä vuotta?
Lempeä aurinko, joka oli valaissut Mirabeau tädin nuoruutta, oli aikoja sitten sammunut pilveen. Hän oli ollut onnettomissa naimisissa, hänen oli täytynyt erota miehestään, joka ei ollut hänen arvoisensa; yksin ja lapsetonna, ilman muita sukulaisia kuin me, hän oli muuttanut takaisin Suomeen ja ostanut täältä suurenpuoleisen maatilan, Ristipellon. Muutaman vuoden kuluttua hän oli kyllästynyt vouteihinsa ja lampuoteihinsa, myynyt Ristipellon ja lohkaissut siitä itselleen mielensä mukaisen maapalan, jossa hän sai elää rauhassa puistojen ja järvien keskellä ja jossa oli juuri sen verran maanviljelystä, karjaa ja palvelijoita kuin hän tarvitsi tunteakseen olevansa toisista riippumaton. Siihen hän oli rakennuttanut soman rakennuksen, pikemmin huvilan kuin herraskartanon tapaisen, ja luonut itselleen erämaahan pienen, viehättävän turvapaikan, jossa oli taideteoksia huvina talvella, kukkia kesällä ja luonnon runollisuutta kaikkina vuoden aikoina.
On totta, että Muisto meistä toisen aikakauden lapsista tuntuu jonkun verran vanhanaikaisen jäykältä tiilisine taitekattoineen, päivänpuoleisine ulkokaihtimineen, synkkine kuistikkoineen, tasapäiksi leikattuine pensasaitoineen ja suurten portaiden edessä olevine alastomine kariattipatsaineen — mikä kaikki oli luonnollista heijastusta tämän vuosisadan alussa vallinneesta kauneusaistista. Mutta kun siihen tottuu, huomaa siinä niin paljon hienoa taideaistia, niin erinomaista siroutta huoneiden koristuksissa, huonekalujen leikkauksissa ja lukuisissa harvinaisissa taideteoksissa, jotka somistavat tuota muiston asuntoa, että vakavat Suomen havumetsät järven rannalla ikäänkuin näyttävät kummastellen kyselevän toisiltaan, miten oli mahdollista, että he, erämaan pojat, voivat kelvata niin taiteellisen kuvataulun kehyksiksi.
Sama menneiden aikojen heijastus näkyy Mirabeau tädin koko olennosta ja ympäristöstä. Hän noudattaa niin tarkoin seuraelämän sääntöjä, että hän pitäisi suurena loukkauksena, jos kukaan hänen sukulaisistaan unohtaisi asiaankuuluvan kädellesuutelemisen aamulla tervehtiessään tai laiminlöisi yhtä kunnioittavasti toivottaa hyvää yötä illallisen jälkeen. Hän ei varmaankaan ole elämässään unohtanut ainoatakaan velvollisuusvierailua tai syntymäpäiväonnentoivotusta, ja sentähden hän vaatii, että kaikkien muiden pitäisi olla yhtä huomaavaisia. Hän katsoisi sitä seurustelutaidon puutteeksi, jos joku olisi pukeutumatta erityiseen päivällispukuun, vaikkapa ei olisikaan yhtään vierasta päivällispöydässä. Hänen palvelijansa eivät koskaan tule näkyville, ellei joka ikinen rihma heidän puvussaan — olin vähällä sanoa univormussaan — ole aivan niin kuin hän on määrännyt; tosin ei käytetä enää tekotukkaa ja tykkimyssyjä, kuten ennen lienee ollut naurettavana tapana Ristipellossa, mutta aina pitää kamaripalvelijalla olla hännystakki, tukka voideltuna ja hansikkaat kädessä, samoin kuin kamarineideilläkin aina valkoinen myssy, esiliina ja hienoksi kiilloitettu kaulus. Minua melkein säälittää, että täti itse kuluttaa aina yhden tai kaksi tuntia aamuisin pukeutumiseen; ei sentähden, että hän nyt enää käyttäisi punamaalia tai hiusväriä, vaan siitä syystä, että joka ainoan hiuksen noista kunnioitusta herättävistä harmaista hapsista pitää olla aamupuvun alla aivan määrätyssä järjestyksessä eikä toisin. Kello kahteentoista asti päivällä hän pysyy näkymättömissä muilta, paitsi ruotsalaiselta emännöitsijältä Malla Södergrenilta ja ranskalaiselta kamarineidiltään Lisette Minonilta. Säännöllisesti kello kahdeltatoista juodaan suklaata ja kahvia kylmän aamiaisen lisäksi, kello viisi syödään päivällinen, kello kahdeksalta juodaan teetä, mutta sen jälkeen on tädillä tapana valvoa kauan. Hän pelaa pasianssia, milloin on yksin, ja puhuu mielellään entisistä ajoista, milloin hänellä on vieraita. Kun puoliyö alkaa lähestyä, unohtuu aika Mirabeau tädiltä kokonaan; silloin hän on uudelleen nuori, silloin tulvivat kaikki muistojen lähteet mitä vilkkaimmaksi, miellyttävimmäksi keskusteluksi, ja me iltauniset pikkuporvarit olemme epätoivoisen urhoollisesti taistelleet haukotuksia vastaan, kunnes isä vihdoin sanoo keskustelulle jäähyväiset liian selvästi kuuluvin nenä-äänin — joka merkki tavallisesti saattaa rakkaan tätini takaisin jokapäiväiseen nykyaikaan. Voi, hän antaa kaiken anteeksi, hän antaa anteeksi meille senkin, mutta en koskaan unohda, miten ruhtinaallisin ilmein hän silloin, kärsiessään sellaisen tappion, sanoo kohteliaasti meille: mais vous êtes fatigués; allons, mes enfants, dormez bien![25]
Hänen tuli kasvattaa minua.