2. LYHYT KERTOMUS MYÖHEMMÄSTÄ KASVATUKSESTANI.
Niin, minä puhun vain lyhyesti tästä kiusallisesta aineesta, joka on pelkkää nöyryytystä nuorelle oman arvonsa tuntevalle (oikeammin: itserakkaalle). Miten vanha, köyryselkäinen mummo, jonka mielipiteet olivat niin vanhentuneita ja elämäntavat turhantarkkoja, — kuten voitaisiin arvella — saattoi olla kaikissa muissa asioissa mitä rakastettavin ja miellyttävin ihminen, osasipa lisäksi vielä saada järkeä yltiöpäisen, itsekkään ja teeskentelevän viisitoistavuotiaan hupakon päähän, se olisi minulle ja monelle muullekin arvoitus, jollei olisi opittu erottamaan entisen ajan ulkokuorta inhimillisestä ytimestä: viisaudesta ja hellästä, kaikkia eläviä olentoja kohtaan osanottoa tuntevasta ihmissydämestä. Mutta olenhan unohtanut kokonaan, että sinua luultavasti kummastuttaa, miten kuuluisa Mirabeau nimi on joutunut Hämeeseen. Tässä selitys.
Jo silloin, kun vielä olin lapsi, herätti muuan tädin vierashuoneessa oleva taulu erikoista huomiotani. Se oli jotenkin suuri, nykyään varmaankin harvinainen vaskipiirros, Kustaan aikaisiin kauniisiin, kullattuihin soikeihin kehyksiin pantu, ja kuvasi hyvin arvokkaan näköistä herraa, jolla oli suuri tekotukka, pitsinen kaulaliina, leveä, käännetty kaulus, pitsikalvokkaat ja samettitakki; kuvan alle oli siroin kiemuroin piirretty: Henri-Gabriel Riquetti, Comte de Mirabeau.[26] Minä tavailin tuota tuntematonta nimeä, ja minun lapselliseen päähäni pälkähti, ettei herra, jonka kuvalla oli niin huomattava paikka vierashuoneessa, suinkaan saattanut olla kukaan muu kuin tätini miesvainaja. Sen keksinnön ilmoitin isälleni, se huvitti häntä, ja siitä alkaen oli vanha rouva tietämättänsä kaikkien meidän kesken Mirabeau täti. Monta vuotta myöhemmin tutustuin Ranskan vallankumouksen historiassa uudelleen tuohon maailmankuuluun nimeen, ja silloin alkoi taulu kiinnittää mieltäni toisella tavoin. Ehdottomasti tunsin aina ruumistani värisyttävän, kun katselin tuota mahtavaa jättiläispäätä syvine kasvopoimuineen, sen suuria, uhmaisia silmiä, paksua nenää ja tuuheita kulmakarvoja, sen leukaa, joka oli kuin lanttu, ja leveätä suuta, joka näytti tahtovan kerrallaan niellä koko maailman herkut ja ilkkua kaikille sen ylhäisyyksille. Se oli merkillinen pää. Lapsena minä pelkäsin sitä, vanhempana etsin siitä neroa, mutta huomasin vain himokkuutta. Minusta tuntui kuin hirveä, samalla kertaa väsynyt ja velttoutunut, väkivaltainen ja verinen aikakausi olisi katsellut minua noista imartelevista ja ivallisista silmistä, jotka olivat puoleksi kuin harakan, puoleksi kuin korppikotkan silmät.
Minun kasvatukseni Muistossa alkoi jo aivan ensi päivänä, kun sinne saavuin. Minä odotin kaikkia lemmikin etuoikeuksia ja valmistauduin siis olemaan hyvin tottelevainen ja huomaavainen tädin läsnäollessa, mutta väliaikoina sen sijaan sitä vallattomampi. Voi, minä en aavistanut, että valpassilmäinen Argus odotti minua, eikä ollut päästävä minua hetkeksikään näkyvistään. Se hirveä vartija oli rouva Claire, tädin uusi seuranainen Lausannesta, upseerin leski, hieman yli kolmenkymmenen ikäinen. Aina, jopa päivällisillä ja iltahetkinäkin, jolloin olin tädin luona, oli rouva Claire alati läheisyydessäni; minä nukuin hänen huoneessaan, harjoitin hänen johdollaan laskentoa, luin historiaa ja kieliä ja opettelin soittamaan, ja hän saattoi minua kävelyilläkin sekä hevosmatkoilla, milloin ajoimme tai ratsastimme. Kaikki tunnit, koko päivä oli edeltäkäsin tarkoin jaettu, osa työhön, osa virkistykseen. Ei silmänräpäystäkään vapautta, ei mitään muuta vapaata kuin kapinalliset ajatukseni. Voi, se oli pahempaa kuin pakkopaita. Kotona minä, teeskentelijä, olin tuntenut olevani kahleissa, kun äitini ohjasi tai isäni opetti minua; minä olin ollut kissanpoika, jota oli opetettu hyppäämään kepin yli, mutta joka heti sen jälkeen tempaa pöydältä liinan alas ja sen mukana kukka-astiat. Mutta tädin luona annettiin minulle kerä ja sanottiin: leiki, pikkuiseni, leiki tällä matolla, mutta muualle et saa mennä, ja muista, että kaksi tai neljä silmää vartioi sinua lakkaamatta!
Minä olin onneton, epätoivoissani, raivosin itsekseni ja mietiskelin pakoa. Kerran ajattelin ratsastusretkellä poiketa ensimmäiselle sivutielle, mikä eteeni sattuisi, ja ajaa karauttaa pois alituisen vartijani rouva Clairen luota. Toisen kerran ajattelin lahjoa tallirengin, valjastuttaa keveät kiesit kello kahden aikaan aamulla ja kadota jättämättä jälkeen muuta kuin hyvin ylpeän, mutta kohteliaan paperilapun, jossa kiittäisin tätiä hänen hyvistä aikeistaan ja selittäisin, että olin kyllin vanha itsekin pitämään huolta itsestäni. Kolmannen kerran, eräänä kauheana hetkenä, ajattelin syöksyä kalliolta alas Mallasveteen — olihan Ofeliakin hypännyt virtaan, olihan Saphokin heittäytynyt kalliolta mereen. Onneksi harkitsin asiaa ensin hieman tarkemmin ja huomasin Mallasveden liian syväksi, tallirengin vaikeaksi lahjoa ja Polle päistärikkoni liian tasaiseksi luonteeltaan laukkaamaan karkulaisineen pakoon koko Muiston väkeä, joka arvattavasti olisi lähtenyt ajamaan minua takaa. Paosta ei tullut mitään, minä jäin paikoilleni ja aloin ajatella myrkkyä. Opiumi esimerkiksi? Vai hiilihäkäkö? Se herättää huomiota. Mutta kukapa minua itkisi? Vanhempani lohduttaisivat mieltään sillä, että heillä on Frits ja Sigrid; täti oli jo kokenut elämässään niin paljon kaikenlaista, että hän kyllä pian tyyntyisi; rouva Claire olisi ehkä mielissään huomatessaan kiusanneensa minut kuoliaaksi. Ei … harkitaanpas vielä vähän, ennenkuin ajattelemme myrkkyä.
Muutamia viikkoja kului, ja semmoisia ajatuksia muistui yhä harvemmin mieleen. Minä aloin tottua säännölliseen päiväjärjestykseen, eikä se enää tuntunut niin yksitoikkoiselta. Rouva Claire kertoi hyvin ja selitti tarkasti; hänen opetustaan saattoi sietää. Retkeilyt olivat hupaisia; me kävimme talonpoikaistuvissa ja nuorta Allan Hagertia tervehtimässä Ristipellossa; me jakelimme kirjoja ja lääkkeitä, annoimme makeisia lapsille ja saimme paljon ystäviä. Illat tulivat — melkein hävettää sen tunnustaminen — mielenkiintoisiksi. Rouva Claire luki silloin tädille ääneen; luettavana oli kaikkien maiden parhaita kirjallisia tuotteita, milloin runoutta, milloin suorasanaista, ja tavallisesti oli niiden seuralaisena sukkelia pikku juttuja tai valaisevia huomautuksia. Minusta alkoi oloni tuntua hyvin siedettävältä. Opiumi ja häkä eivät enää kiusanneet kapinallista mielikuvitustani.
Sen kaiken lisäksi vallitsi siellä rauhallisuus, jommoista en koskaan ollut tuntenut kotonani. Minä huomasin, että vaikka täti oli tavoissaan niin järkähtämätön ja säännöllinen, hän kuitenkin osasi olla sanomattoman hyväkin. Ja rouva Claire — minähän sanoin häntä ensin epätoivoissani Argukseksi; niin, Constance, jos suojelusenkeli, joka johdattaa villiytynyttä lasta oikealle tielle, ansaitsee sen herjausnimen, niin oli rouva Clairekin Argus. En ole koskaan nähnyt toista, jonka koko olemuksessa olisi vallinnut sellainen kuvaamaton tyyneys kuin hänessä. Hänen viisaat, kirkkaat, ruskeat silmänsä näyttivät katsovan asiain perustuksiin asti, suoraan ihmissydämiin, mutta tutkistelematta, levottomuutta herättämättä, niinkuin päivä katsoo kaikkiin puolipimeän huoneen soppiin. Hänen tyyneytensä oli suorastaan suurenmoinen. Täti uskoi sallimukseen suuriakaan välittämättä katkismuksesta, ja minä olin saanut sellaisen käsityksen kristillisyydestä, että tulee olla harras kirkossa tai hautajaisissa. Sitä vastoin oli rouva Claire, vaikka hän olikin reformeerattu, käsittänyt nuo asiat elinkysymyksiksi, jotka liittyvät jokaiseen olemisemme kohtaan ja joita paitsi ei mitään todellista rauhaa eikä todellista onnea voi olla maan päällä. Täti eli vain menneiden aikojen muistoista ja minä uneksin tulevaisuudestani, kun taas rouva Claire oli kohonnut sille korkealle kannalle, missä entisyys, nykyisyys ja tulevaisuus sulavat yhteen kirkkaaksi, kohtaloontyytyväksi ja kuitenkin toivorikkaaksi käsitykseksi elämästä. Hän oli luonteeltaan käytännöllinen, oli todellisuus itse, mutta jalostuneena — puolipäivä korkealla aamu- ja iltaruskon välillä.
Semmoista vaikutusta minä juuri tarvitsinkin. Minua ympäröivä rauhallisuus, säännöllisyys, jota minä alussa niin suuresti kammoksuin, työ, joka ensin tuntui niin vastenmieliseltä, tätini hyvyys, joka osasi tehdä moitteenkin helläksi, rouva Clairen äänetön, hiljainen, melkein surullinen katse, jonka hän loi minuun, kun tein jotakin pahaa, ja hänen kärsivällinen tapansa — kuten apostoli sanoo — "voittaa paha hyvällä", kaikki se vaikutti minuun hyvästi ja sai minut ensin häpeämään, sitten miettimään ja vihdoin koettamaan tulla runsaan hyvyyden arvoiseksi. Hän opetti minut vilpittömäksi, miettiminen opetti minut katumaan, rakkaus ja kiitollisuus saivat aikaan muut muutokset. Luottamus kasvoi ja luottamuksen mukana vapaus. Ihmeekseni huomasin, etten ollutkaan niin sääntöjen, valvonnan ja vakoilun alainen kuin alussa olin kuvitellut. Eikä kuitenkaan ollut mitään muuttunut jokapäiväisessä elämässäni. Mieleeni muistui, ettei minua koskaan ollutkaan kielletty vapaasti liikkumasta mieleni mukaan muulloin, paitsi työhetkinä. Ei edes kevyttä lukemista ollut tarvinnut tarkastaa, paitsi ehkä sanomalehtien novelleja, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei koko talossa ollut ainoatakaan huonoa kirjaa. Mikä minusta alussa näytti mitä pahimmalta pakolta, se olikin vain talon tapa, jota jokaisen oli seurattava.
Niin kului vuosi ja kaksikin, ja minä tulin yhä tyytyväisemmäksi. Minut oli palautettu eksyttävästä sumusta päivän valoon, mahdollisimman kiihkeistä haaveiluista todellisuuteen, minun itsenikään tietämättä, miten se tapahtui. Voi, Constance, älä silti luule minusta tulleen mitään hyveen esikuvaa. Päinvastoin kummittelevat vielä vanhat, pahat tavat ja hullut mielikuvat useinkin pääparassani, ja sinä löydät niistä hyvinkin selviä merkkejä seuraavassa osassa tunnustustani; mutta erotus on, että minä nyt yllätän ne kuin varkaat kukkatarhasta ja koetan niitä kaikin tavoin kurittaa, vaikkei se aina onnistukaan. Se rauhoittaa minua kuitenkin eräässä suhteessa: jonkin aikaa pelkäsin näet tulevani liian aikaisin vanhahtavaksi noiden ymmärtäväisten ihmisten seurassa, mutta nyt huomaankin, että vielä on entistä hulluttelijaa säilynyt tarpeeksi kaikkien opetusten ja hyvien aikomusten takana.
Kuukausi kolmatta vuotta oli sillä tavoin kulunut tädin kotona, kun minä hänen siunauksensa saattamana matkustin takaisin vanhempieni luo. Minusta tuntui kuin olisin ollut ruma toukka ja Muisto minun perhoskoteloni. Älä ollenkaan naura, Constance! En minä vieläkään katso olevani likimainkaan täysikasvuinen perhonen, mutta varmaa on vain, että minä olen muuttunut. Tämä oli kertomus "Elisestä tai täydellisestä naisesta"; nyt seuraa toinen "Robertista tai semmoisesta miehestä kuin miehen tulee olla".