3. SUOMEN ENSIMMÄINEN RAUTATIE.
Maaliskuussa 1862 tapahtui ennen kuulumatonta maassa, missä ihmisiä asui niin harvassa ja niin toisistaan erossa, että ainoastaan ylioppilaat, kadetit, kirjeenkantajat ja merimiehet saattoivat kerskata useammin kuin kerran elämässään nähneensä muita seutuja ja muita ihmisiä kuin ne, joiden parissa olivat kasvaneet, ja missä jokaista matkaa sitä ennen oli pidetty hyvin tavattomana ja tärkeänä tapauksena, johon tarvittiin pitkällisiä valmistuksia ja ponteva päätös, sillä täytyihän silloin miettiä sen seitsemänkin välttämätöntä asiaa, tarkoittivatpa nämä sitten itse liikkumista tai mukavuutta.
Maaliskuun 17 päivänä 1862 siirrettiin tämä avara maa kaikkine erämaineen äkkiä rohkealla hyppäyksellä muinaisuudesta nykyisyyteen — samanlaisella hyppäyksellä, jollaisen koko meidän maanosamme oli tehnyt pari kolme vuosikymmentä ennen meitä. Sinä päivänä työnnettiin maailman melkein hitain kansa, joka tarvitsee unesta selvitäkseen vuosisatoja, yhdessä silmänräpäyksessä kuukausia pitkistä arvelemisista minuutin täsmällisyyteen. Sinä päivänä katosivat etäisyydet, arvelemiset, virstanpatsaat, kyytirattaat, ruoskat, mäet, veräjät ja lautat kaikkine kestikievareineen, päiväkirjoineen, kyytipoikineen ja hevosineen ainakin yhden maamatkan näkyviltä, ja vaikka ne kaikki jäivätkin vielä muihin teihin nähden entiselleen, niin olivat ne enää tuommoisena voitettuna kantana vain, jonka ohi aika ennemmin tai myöhemmin on livahtava. Tuo maaliskuun 17:s päivä oli merkillinen päivä, oikea vuosisataispäivä, entisyyden ja nykyisyyden vaihdos, Suomen Matin jättiläisharppaus eteenpäin ajan hämärään ilmaan. Kylläpä Matti sinä päivänä näytti kummastuneelta! Silloin liehui lippuja, silloin kaikui "eläköön"-huutoja, silloin ärjyi uusia hirviöitä metsien yksinäisyydessä; silloin — niin, silloin avattiin ja vihittiin Suomen ensimmäinen, Helsingin ja Hämeenlinnan välinen rautatie!
Minä en aio kuvailla sitä päivää: riittäköön, että se on koittanut ja tuottanut toisia päiviä edistyshyppäyksineen. Me, jotka olimme äskettäin muuttaneet pääkaupunkiin emmekä siis saaneet lähteä matkalle ensimmäisessä junassa, palasimme asemalta ihmetellen, iloiten ja tulevaisuutta odotellen. Ei edes isänikään, joka lukeutui rautatien jyrkimpiin vastustajiin, eikä äitini, joka ennusti mitä hirveimpiä onnettomuuksia tuommoisesta uudesta kulkuneuvosta, olleet voineet hillitä uteliaisuuttansa, vaan olivat hekin katsomassa ihmettä, ja kun näin vanhan kunnon isäni seisovan siinä paljain päin, niinkuin kaikki muutkin, "Maamme"-laulua laulettaessa ja ajan vallattomain tuulten liehuttavan leikillisesti hänen harmaita hapsiaan, hymyilin itsekseni ja ajattelin: odotas, ukko, kylläpähän vielä kerran mielesi muutat!
Hiljakseen menimme kuitenkin siitä kotiin, häpesimme hiukan uteliaisuuttamme, luimme sanomalehtien selonteot rautatiestä, tutkimme asiaa kaikilta puolin, jouduimme silloin tällöin riitaan tuon uuden matkustamistavan ihailijoiden kanssa, kyllästyimme vähitellen lakkaamattomaan samasta tapauksesta puhelemiseen ja annoimme sen olla tosiasiana, mitä ei kuitenkaan käynyt enää muuttaminen. Kuukausi kului, kesä tuli ja taipumaton lääkäri lähetti meidät isän luuvalon tähden kylpymatkalle Visbyhyn. Tuollainen oli aina vähän vaivalloista; äiti sanoi, että me hyvin luultavasti palaisimme jossakin tulipalossa tai päättäisimme päivämme Ahvenanmeressä, mutta matka kävi hyvin. Visby oli viehättävä, luuvalo väheni, ja me palasimme onnellisina toivoen saavamme viettää talven rauhassa. Silloin saimme marraskuun alussa Mirabeau tädiltä kutsun tulla joulunpyhiksi Muistoon. Hänen ikäisensä päivät ovat luetut, kirjoitti hän. Kun hän ei saanut meitä luoksensa kesäksi, toivoi hän meidän suovan hänelle sen ilon, että hän saisi syleillä meitä viimeisenä jouluna, minkä hän luultavasti olisi enää elävien ilmoilla.
Mitä meidän oli vastattava? Vanhempani olisivat kaikin mokomin tahtoneet päästä uudesta matkasta niin vaivalloiseen vuodenaikaan, mutta eipä juuri käynyt loukkaaminen kiellolla rakasta ja jotenkin arkatuntoista tätiä, jonka perijäksikin vielä lisäksi oli toivo päästä, ja pienokaiset, Frits ja Sigrid, yhtyivät niin innokkaasti minun rukouksiini, että hallitsevien valtojen täytyi vihdoin suostua. Päätös tehtiin kuitenkin sillä varmalla ja järkähtämättömällä ehdolla, ettemme panisi kallista henkeämme alttiiksi rautatien vaaroille.
Marraskuussa satoi lunta, ja me iloitsimme jo hyvästä rekikelistä. Mutta Antti — tuo ilkeä Antti, joka niin usein viskelee räntää onnellisten joulumatkustajien tielle — noudatti uskollisesti vanhaa tapaansa, vieläpä siinä määrin, että vihdoin oli aivan mahdotonta matkustaa maantietä. Me odottelimme ihan viimeiseen asti, kysyimme neuvoa ilmapuntarilta, almanakalta ja kaikilta vanhoilta ennetiedoilta, mutta turhaan. Siinäpä oli vaikea vaali. Mutta hätä ei lue lakia, meidän täytyi panna henkemme alttiiksi, ja isä lohdutteli meitä vakuuttamalla, että olisimmehan melkein yhtä helposti saattaneet hukkua Visbyn matkallakin. Ja olisihan meillä sitä paitsi, kun ensin vain päästäisiin nuo kymmenen penikulmaa rautatietä Hämeenlinnaan, tilaisuus levätä viiden penikulman maantiematkalla, Pälkäneelle Muistoon mentäessä. Se väli päätettiin ajaa vaunuilla, kun ei päässyt reellä; viimeisen kolmanneksen matkasta saisimme muka kulkea rauhassa.
Kymmenen päivää ennen joulua lähdimme matkalle.
Päivä oli torstai luullakseni ja aamu pilkkoisen pimeä. Kaikki tavarat olivat jo edellisenä iltana koossa, me olimme käyneet levolle kello kaksitoista ja olisimme varsin hyvin voineet maata kello kuuteen, mutta jos luulet niin käyneen niin etpä tunnekaan äitiä. Hän oli kesällä lähtenyt höyrylaivalle kello kahden aikaan aamulla ja hän oli tälläkin kertaa lähdettäessä saanut päähänpinttymän, että me myöhästyisimme junasta. Kun kello löi kolme, oli äidin mielestä jo "aika" nousta. Koko talon väki herätettiin, me puuhailimme unisina matkatamineissa ja olimme jo kuulevinamme korvia vihlovan pillin puhalluksia…
No niin. Kun olimme selvitelleet itseämme vähän kahvilla ja saaneet pienokaiset hereille, mikä ei suinkaan ollut helppoa, löi kello viisi. Vaunut odottelivat jo portailla; me kulutimme vielä kallista aikaa pannessamme lapsille pumpernikkelejä mukaan. Frits oli saanut jalkaansa uudet sukat ja voivotteli, että ne hankasivat sääriä. Sigrid ei löytänyt laukkuansa; isä etsi kaikkialta matkahansikkaitaan, jotka hänellä oli turkin taskussa; minä touhusin etsien hameenkannatintani, jota lapset olivat pitäneet ohjaksina, ja äidillä oli vielä senkin seitsemän neuvoa jaettavana piioille, joiden tuli varoa tulta ja katsoa, etteivät jätä keittiön ovea lukitsematta eivätkä juokse kaikki yht'aikaa pois talosta, varoa vilustumista joulupyhien aikana — ynnä monta muuta seikkaa, jotka tarkan talonemännän täytyy ihan viime hetkellä muistaa sanoa. Kaikki se viivytti meitä sen verran, että kun onnellisesti saavuimme pimeässä asemalle, oli kello neljännestä vailla kuusi.
Pimeä oli ulkona, mutta ei ollut sisälläkään valoisampaa. Mitä tuli tehdä? Kaikki ovet olivat kiinni, ainoastaan kaukaa veturin luota näkyi joitakin liikkeelläolon merkkejä. Isä lähetti kuskin kysymään, ja kun olimme odotelleet kärsivällisesti neljännestunnin vaunuissa, palasi Nylund tuoden vastauksen, että juna lähtee kello kahdeksan — sen saman asian olimme joka päivä aina maaliskuusta asti lukeneet sanomista.
Me nousimme kuitenkin pois vaunuista, vähän unisina ja väsyneinä tietysti, ja tapasimme vihdoin erään huoneiden siivoojan, joka oli niin hyväsydäminen, että päästi meidät pimeään odotussaliin. Pienokaiset riippuivat toinen minussa, toinen äidissä, ja siihen he nukahtivat. Vihdoin tuli valoa, sitten ravintolanpitäjä kahvineen. Me joimme tietysti kahvia ja kuuntelimme hyvin kärsivällisinä, miten kello löi seitsemän. Silloin sattui isälle muistumaan mieleen, että hän oli unohtanut kirjoituspöydälleen tärkeän kirjeen, joka olisi samana päivänä pitänyt lähettää postissa Pietariin. Siitäpä syntyi neuvottelua, rukouksia ja luullakseni kyyneleitäkin, mutta isä oli taipumaton. Onneksi hän löysi joutilaan ajurin joka oli tuonut matkustavia asemalle, ja jätti meidät yksin odottamisen kidutukseen.
Minä en koetakaan kuvailla onnetonta asemaamme. Hyvä äitini on paras ihminen taivaan kannen alla, paitsi silloin, milloin hän on saanut päähänsä, että jotakin käy hullusti. Ja nyt me varmaankin myöhästyisimme; olihan hän jo kauan niin ennustanut eikä hän saattanut erehtyä. Kun hän oli odottanut viisi minuuttia, olisi isän hänen laskujensa mukaan jo kauan sitten pitänyt ehtiä takaisin. Kuulkaahan, kello löi jo neljänneksen kahdeksatta! Kuka ostaa liput? Kuka pitää huolen tavaroistamme? Kuka katsoo, ettei meitä kelvottomasti petkuteta? Saattaahan tässä tapahtua mitä hyvänsä. Kas, tuossa tunkeutuvat jo ihmiset lippuluukulle ja käytävään. Meidän kellomme on jäljessä, minä olin kuulevinani pillin vihellyksen. Ei, me emme suinkaan ehdi ajoissa, juna lähtee, yhtä hyvin voimme heti ajaa takaisin kotiin. Miksi annoimmekaan vaunujen lähteä pois? Nylund olisi kyllä voinut odottaa junan lähtöön asti, mutta hänellä ei ole hitustakaan ymmärrystä, vaikka saa suuren palkan. On kauheata olla yksin ja turvatonna niin suuressa tuntemattomassa ihmisjoukossa. Saadaanpa nähdä, meiltä varastetaan vielä kaikki, mitä meillä on.
Minä vakuutin, että minun jalkani ovat suuren matka-arkkumme päällä, että Frits onnellisessa uinahtelussaan nukkuu pää pikku laukkuun nojaten, joka taas oli matkapeitteen päällä; muuta irtainta ei meillä ollut, paitsi käsilaukkumme, joita kannoimme käsissämme, ja isän piippu ynnä tupakkakukkaro, joita minä pitelin polvillani. Ei mikään voinut rauhoittaa äidin pelkoa. Joka toinen minuutti kävi hän portailla; se oli sangen surkeata. Sillä välin töytäsi matkustavia joukko toisensa perästä lippuluukulle — nuo kadehdittavan onnelliset, he eivät olleet unohtaneet kirjeitään kirjoituspöydällensä, vaan saivat istuutua odottamaan rauhassa!
Vihdoin löi kello puoli kahdeksan.
Silloin ei äiti enää ollut hillittävissä. Miksi lähdimmekään tälle onnettomalle matkalle? Olisimmehan saattaneet pysyä kauniisti kotona ja syödä rauhassa joulupuuromme niinkuin muut kristityt ihmiset. Loviisa on siistinyt huoneet meidän lähdettyämme ja varmaan kadottanut kirjeen tai viskannut sen paperikoriin tai tehnyt ties mitä, ehkäpä työntänyt sen rikkojen mukana uuniin. Kun isä ei löydä kirjettä, istuutuu hän kirjoittamaan toista; siihen menee aikaa, se ei valmistu ennen kello yhdeksää, ja sen aikaa saamme me raukat istua täällä kaikkien ihmisten pilkkana. Huomasitko, miten tuo teeskentelevä rouva, jolla on ketunnahkaturkki yllä, kääntyi katsomaan meitä? Ja tuo pörhönuttuinen mies, miksi hän silmäilee meitä? Hän ajattelee varmaankin, että me näytämme hirveän hämmästyneiltä. Se on surkean onnetonta. Nyt saa Frits yskän aamukylmästä, ja Sigridillekin voi käydä huonosti; olihan hänessä tuhkarokko viime keväänä.
— Mutta, hyvä äiti — sanoin minä lohduttaen — vastahan kello on puoli kahdeksan. Pahin, mitä meille saattaa tapahtua, on se, että saamme ajaa takaisin kotiin.
— Niin, olisipa se kaunista, silloin saisivat piiat nauraa tarpeekseen meille, kun astuisimme hanhenmarssia ylös portaita! Saatpa nähdä, että isä tulee juuri kun juna lähtee, eikä meillä silloin ole lippuja.
— Mutta mikä estää minua ostamasta lippuja?
— Sinäkö ostaisit liput? Ei, mies siihen tarvitaan. Sinulta he kiskoisivat kaksinkertaisen hinnan.
Pörhönuttuinen mies lienee varmaankin nähnyt äidin murheellisesta muodosta, ettei kaikki ollut oikealla tolallaan sillä hän tuli luoksemme ja tarjoutui kursailematta ostamaan meille liput. Olisitpa nähnyt äidin kasvojenilmeen! Jos mies olisi edes ollut asianomaisesti esitelty meille! Mutta tuiki tuntematon, ja sen lisäksi vielä yllä ruskea pörhökarvainen nuttu! Niin, ovathan kyllä pörhönutut hyvin hyviä päällysvaatteita, kun ei ole varaa hankkia parempaa, mutta mitään suurta arvonantoa eivät ne ensi näkemällä tuota omistajalleen. Luultavasti mies oli erehdyksessä tullut toisen luokan odotussaliin: hän lienee oikeastaan aikonut kolmannen luokan saliin.
Äiti aikoi päästä miehestä vastaamalla kiertelevästi, että me kyllä tulemme toimeen avuttakin, mutta hän sattui samalla katsahtamaan miehen paljaisiin käsiin, jotka olivat tavattoman suuret ja karkeat. Hänen mieleensä juolahti, että pörhökarvainen nuttu merkitsee jotakuta vahtimestarin tapaista, jonka edessä ei tarvitse häikäillä. Miksikä emme saattaisi olla valmiit lähtemään isän tullessa — jos hän ollenkaan tulisi? Äiti katsahti minuun; minä nyökäytin päätäni myöntymisen merkiksi, ja kun kello löi seitsemän ja kolme neljännestä, oli meillä liput kädessämme, vieläpä lisäksi tavaratkin ihan siellä, missä niiden tuli olla.
Silloin tuli toinen huoli. Isä ehkä viipyisi liian kauan, juna lähtisi vieden tavaramme Hämeenlinnaan, ja liput jäävät arvottomiksi. Mutta juuri kun äiti oli aivan varma, että kaikki oli mahdollisimman hullusti, tuli isä, otsa hiessä ja irtokaulus kierossa toisen korvan alla. Silloin pudistettiin pienokaiset hereille, vetää retuutettiin meidän mukanamme, ja … samalla hävisikin Frits tungoksessa. Nyt hän tietysti joutuisi hevosten jalkoihin, hätäili äiti, ja kun isä vakuutti, ettei siellä ollut mitään hevosia, vaan ainoastaan tulikitaisia rautavarsoja, niin äiti vakuuttamalla vakuutti, että lapsiparka putoaa asemasillan ja vaunujen väliin, jossa se joutuu junan alle ja murskautuu, onneton, kuten usein näkee sanomista: tapahtuihan Ruotsissa Arbogan lähellä samoin eräälle härälle! Frits oli kuitenkin hyvässä turvassa ja ilmestyi oikeaan aikaan pörhönuttuisen miehen hartioilla.
— Olkaa hyvä, nouskaa tähän vaunuun — kehoitti mies osoittaen ovea — tässä on tilaa.
— Kuuletko! kuiskasi äiti nykäisten isää takista. — Tässä on tilaa! Vaunussa on varmaan jokin vika; ei kukaan uskalla mennä siihen. Ehkä on ikkuna rikki; siitä käy tuuli, jota ei kukaan voi kestää. Kun minun pitikin unohtaa harmaa saalini; se olisi ollut tarpeen Sigridin suojaksi.
Siitä huolimatta astuimme vaunuun. Se oli oivallinen; ikkuna oli luja, sohvat yhtä hyvät kuin parhaat meillä kotona. Silloin muistui äidille uusi huoli mieleen.
— Olisikohan minun pitänyt antaa miehelle juomarahaa? Hän katsoi meitä kuin olisi jotakin odottanut vaivastaan. Semmoisilla ihmisillä ei ole tapana tehdä mitään ilmaiseksi, eikä sitä voi heiltä vaatiakaan. Hän on arvattavasti rautatien toimissa, ja hänellä on nyt meidän tavaramme käsissään. Olisipa oikein pahasti, jos hän olisi närkästynyt; kukapa tietää, miten sitten saamme tavaramme takaisin?
— Onhan sinulla rahtimerkit? kysyi isä.
— Mitkä merkit?
— Pienet numerokuitit, jotka annetaan tavarahuoneesta.
— Ei, en minä niitä ole saanut.
— Mutta mitenkä saamme sitten tavaramme takaisin?
— Niin, sitä minä en ymmärrä, huokasi äiti.
Pi-i-i-i! vihelsi veturi, ja juna lähti hitaasti liikkeelle.