4. VASKISEPPÄ.
Meidän ensimmäinen rautatiematkamme ei ollut sen kummallisempi kuin miljoonien muiden, jotka kerran, niinkuin me, ovat kummastuneina ja ihastuneina, ehkäpä vähän hämmästyneinäkin nähneet maisemien ja metsien ensi kertaa tanssivan rautatievaunun pienien ikkunoiden ohi. Minä olen sittemmin usein kuvitellut mielessäni, että vastakkaisella penkillä nukkuva vanha rouva olisi ollut isoäitini tai toisella penkillä oleva vanha herra isoisäni, ja olen nauttinut siitä hämmästyksestä, mikä heidät silloin valtasi, kun he siitä heräisivät keskellä yhdeksättätoista vuosisataa ja näkisivät kiitävänsä vauhtia sellaista, etteivät nopeimmatkaan vaunuhevoset olisi voineet antaa heille moista kyytiä. He olisivat uskoneet uneksivansa vieläkin tai matkustavansa ilmassa kuin Faust Mefistofeleen vaipan avulla. Oi, isoisä, oi, isoäiti, miten kokemattomia lapsia te olittekaan meihin, valistuneisiin jälkeläisiinne verraten!
Me istuimme hetkisen hämmästyneinä ja vaiti; pienokaiset kuvittelivat olevansa kirkossa. Me muistelimme kaikkia hirveitä sanomalehtien kertomuksia, miten junia oli törmännyt vastakkain tai suistunut radalta, miten vaunuja oli syöksynyt syvyyksiin ja miten ihmisiltä oli musertunut jäseniä ja moni kuollutkin … me muistelimme, miten pengermä, jota myöten juuri kuljimme merenlahden yli, oli monta kertaa sortunut ennenkuin se jaksoi kannattaa junan. Kummallinen kulku, vähäinen tärinä jalkojen alla, vaunujen ratina, hallainen aamuilma, pimeys ja ikkunan ulkopuolella lentelevät tulikipinät, lamppu sisällä, yksinäisyys pyörillä vierivässä kamarissamme, jossa meistä itseksemme jääneistä, sisään suljetuista tuntui kuin koko maailma olisi meidät hyljännyt — kaikki se vaikutti meihin alussa huumaavasti. Meistä tuntui kuin olisimme nopeasti myrskyn siivillä rientäneet eteenpäin kohti tuntemattomia vaiheita — ja niinhän olikin laita — tuntemattomia vaiheita kohti!
Vihdoin isä keskeytti vaitiolon jatkaen äänettömiä ajatuksiansa, joissa matkan huvi kävi sisällistä sotaa hänen entistä käsitystään vastaan.
— Kylläpä vain tämä leikkikalu on maksanut sievoiset rahat! nurisi hän.
Äiti oli ajatellut rahtimerkkejä.
— Eihän mies juuri näyttänyt varkaalta, huomautti hän, mutta kyllä hänellä oli hirveät kädet, ja oli se vähän kummallista, että hän vei pois tavaramme antamatta niistä kuittia. Sanomissa on niin kummallisia kertomuksia siitä, mitä kaikkia rautateillä tapahtuu. No, saammepahan nähdä, kun pääsemme perille. Matka-arkussa on minun musta silkkipukuni, isän mustat vaatteet ja Augustan kultainen rannerengas; sitäpaitsi kaksi tusinaa liinavaatteita ja muita pukuja; matkalaukussa ovat meidän röijymme ja lasten vaatteet. Oli onni, että meillä oli mukana niin vähän kuin mahdollista; minä arvelin jo ottaa juovikkaan silkkipukuni. Sievä joululahja, kadottaa kaikki, mitä on! Miksi emme ottaneet pikku laukkua mukaamme vaunuun!
— Olen kuullut sanottavan — vastasi isä — ettei niitä saa ottaa mukaansa vaunuihin.
— Eikö saa ottaa mukaansa omia tavaroitaan. Mutta sehän on ilmi ryöväystä! Näinhän minä varsin hyvin, kun nousimme vaunuun, miten toiset pistivät käärönsä sohvan alle. Etkö luule pörhönuttuisen miehen huomanneen meidän kokemattomuuttamme? En minä sano sitä enkä tätä, mutta kyllä näyttää siltä kuin hän olisi tahtonut käyttää hyväkseen meidän yksinkertaisuuttamme ja herkkäuskoisuuttamme. Hän olisi ainakin voinut jättää meille pikku laukun. Kaikki joululahjamme olivat siinä. Ja mitä puemme yllemme, kun tulemme tädin luo? Vai istummeko siellä koko pyhät matkavaatteissa? Sepä olisi somaa! Mutta mistä saamme puhtaita liinavaatteita? Minä ja Augusta ehkä löytäisimme tädin varastoista jotakin hänen hovineitiajoiltaan säilynyttä, mutta eihän isäparka voi hänen liinavaatteissaan kummitella. Sinä naurat, Augusta; minä olisin valmis nauramaan minäkin, niin hullunkurista on kaikki. Jospa vain minulla olisi mitä pukea lasten ylle! Mutta minulla ei ole edes yhtään paria kuivia sukkia.
— Mutta, äiti, eihän hän ollut mikään varas, huomautin minä.
— Oh, älä puhu, vieläkö sinä väität, saammepahan nähdä. Kuulkaas … nyt ne vinguttavat taas … ja hiljentävät kulkua … jotakin on mennyt rikki. Ehkä on jokin silta sortunut? Ehkä on jokin penger painunut? Ehkäpä on edessämme syvyys! Voi, kun läksimme onnettomalle rautatiematkalle!
Juna pysähtyi. Kuultiin huudettavan: Tikkurilan asema, juna seisoo viisi minuuttia!
Vaunun ovi avattiin, me kurkistimme ulos. Päivä oli vihdoinkin valjennut, me voimme erottaa asemahuoneen ja ihmiset … miehen, vihreä lippu kädessä; miksi hänellä oli vihreä lippu eikä valkoinen? … vaimon, voipytty kädessä; tahtoikohan hän myydä voita? … kaksi ylioppilasta, joista toinen lainasi tulta toisen paperossista; tuuli kovasti; hehän saattavat sytyttää koko junan tuleen! Muuan mies lähestyi vaunun ovea: hän oli sama pörhönuttuinen.
— Mitä kuuluu? kysyi hän.
Äitini nykäisi isää takista.
— Hänellä ne ovat ne meidän rahtimerkkimme.
— Kiitoksia, siinähän tuo menee, vastasi isä. Te kuulutte olleen niin hyvä, että jätitte meidän tavaramme pakaasiin. Saitteko kuitit niistä?
— Tietysti, vastasi mies. Minä pidin ne toistaiseksi, kun arvelin, että ehkä voisin auttaa Hämeenlinnassa matkatavaroita ulos otettaessa.
— Paljon kiitoksia. Mutta me vaivaamme teitä…
— Ei siitä hätää. Minä aion myöskin Hämeenlinnaan, ja minulla on tätä nykyä kylliksi aikaa.
— Ei, älä millään muotoa jätä merkkejä hänelle! kuiskasi äiti.
Isä rykäisi. — Hm, hm, minä en tahdo vaivata, minä otan itse tavarat.
— Miten tahdotte, tässä ovat merkit.
— Tarjoa hänelle kaksi markkaa; minun mielestäni saattaa hän hyvin tyytyä siihen, kuiskasi äiti.
Isä rupesi kaivamaan kukkaroaan, mutta ei saanut varsin sukkelaan auki molempia nuttujansa. Hänen mutistessaan jotakin herran vaivoista, mitättömästä korvauksesta jne. soi jossakin kello kolmannen kerran.
— Antakaa anteeksi, sanoi pörhönuttuinen, juna lähtee!
Ja samassa hän oli jo poissa.
— Varas hän ei ainakaan ole, virkahdin minä.
— Ei, vastasi äiti. Jos vain merkit ovat oikeita.
Me jatkoimme matkaa, katselimme mäntymetsää, joka juoksi meitä vastaan, ja sähkölankoja, jotka yksitoikkoisesti nousivat ja laskeutuivat radan sivulla. Pienokaiset olivat vaipuneet syvään uneen, kun tunsimme vähäisen sysäyksen, luultavasti jossakin kohden, missä routa oli hiukan rikkonut kiskoa. Äiti säikähti ja huudahti:
— Nyt olemme suistuneet radalta!
Kohta sen jälkeen saavuimme hyvässä järjestyksessä Järvenpään asemalle. Isä meni ulos oikaisemaan turtuneita jäseniään ja palasi kellon soidessa.
— Nyt tiedän — sanoi hän — kuka pörhönuttuinen mies on. Minä kysyin konduktööriltä ja hän vastasi: seppä.
— Senhän jo näin heti hänen hirveistä käsistään, tuumi äiti. Annoitko hänelle juomarahat?
— Minä en toden totta rohjennut. Mies ei ollut sen näköinen, että hän ottaisi maksua avustansa. Hän lienee saanut jonkinlaisen kasvatuksen. Minä rupesin keskustelemaan hänen kanssaan ja todistin päivän selkeästi, että rautatiet vain saattavat maan häviöön. Hän vastasi: se riippuu siitä, mihin ne rakennetaan ja miten ne rakennetaan. Eipä saata puolustaa tyhmyyttä sen älykkäämmästi. Vahinko vain, että keskustelumme keskeytyi, kun juuri ehdimme tuohon kiistanalaiseen kysymykseen leveä- ja kapearaiteisista rautateistä.
Vaunumme vieri eteenpäin. Isän sytytellessä piippuansa syntyi uusia vaaroja äidin vilkkaassa mielikuvituksessa. Me olimme lukitussa vaunussa; miksikä olimme lukon takana? Lukon takana oleminen on aina kiusallista. Ja jos tuli sattuisi pääsemään valloilleen isän piipusta? Saattaahan semmoista tapahtua; niin, onhan Englannissa kokonainen juna palanut veturin kipinöistä. Tietysti palaisimme me vankeudessamme. Tupakanpolton pitäisi olla kiellettyä rautateillä. Mutta, isä, tupruttelethan sinä savua kuin tulivuori!
Isä aukaisi ikkunan ja luuli siten tehneensä tulivuoren vahingoittamattomaksi.
— Miten hirveästi siitä vetää!
Ikkuna suljettiin.
— Ensi asemalla minä menen sepän vaunuun, sanoi isä.
— Jätätkö meidät yksin? Se on mahdotonta. Ennemmin saat savustaa meidät kuin sillit.
Hyvinkään asema, juna seisoo viisitoista minuuttia! — Kello oli puoli yksitoista, ja koska me olimme olleet liikkeessä kello kolmesta asti, aloimme tuntea suurta myötätuntoa aseman ravintolaa kohtaan. Isä lähti ulos ja minä hänen mukanaan, minä tilasin voileipiä ja panin niitä viisi nenäliinaan äidin ja pienokaisten tarpeiksi. Ensi kerran elämässäni näin pikaruokailua; madot kaalinlehdellä tai kaksi tusinaa kanoja pienen ryyniläjän ympärillä eivät ahnaammin kiistele ruuasta kuin matkustavaiset siinä pöydän ääressä. Supinnahkaturkkinen jättiläinen täytti puolen ravintolahuonetta; hoikka apukamreeri tunkeutui hänen kätensä alitse, sai valloittaneeksi lasin olutta ja kaatoi sen minun turkkiviitalleni. Kun katsahdin taakseni, oli isä taas keskustelemassa pörhötakkisen miehen kanssa kapearaiteisista radoista.
Kello soi.
— Isä!
— Mene sinä edeltä, minä tulen kohta.
Minä menin ja jakelin vaunussa voileipiäni vangeille. Soitettiin toinen ja kolmaskin kerta, mutta isä oli yhä poissa. Vihdoin kuului vihellys, juna lähti liikkeelle, äiti huusi konduktööriä pysäyttämään junan; silloin isä nousi vaunuun, mutta ei yksinään, vaan vetäen sepän mukanaan. Miten se oli mahdollista, oli meille arvoitus, mutta nopeasti se temppu vain kävi, ja tuossa tuokiossa minä istuin pörhönuttuisen ja hirveäkätisen vieraan miehen vieressä.
— Vai niin, te luulette, hyvä herra, että keveät veturit paleltuisivat kuoliaaksi täällä meillä kapeilla raiteillaan, jatkoi isä keskustelua, huolimatta vähääkään meidän kummastuksestamme ja äidin viittauksista.
Myöhäistä olisikin jo ollut saada seppä ulos, sillä ovi oli hyvin lukossa ja juna liikkeellä.
Seppä pyysi hyvin lyhyesti anteeksi äidiltä ja minulta; häntä ei näyttänyt ollenkaan huolettavan tunkeutuminen meidän rauhoitetulle alueellemme. Sitten hän vastasi isän kysymyksiin kunnioittavasti, mutta hyvin varmasti. Hänen äänensä oli aika miellyttävä, hänen käytöksensä jokseenkin kursailematon, mutta ei niin typerä kuin minä olin luullut, ja kun isä tarjosi hänelle sikaria, oli hänellä älyä vastata:
— Kiitoksia, minä poltan ainoastaan ulkona.
Ihmeekseni huomasin siinä, että hänellä oli hansikas vasemmassa kädessään. Tahtoiko hän komeilla oikeankäden karhunkäpälällä?
Kelpo äidilläni oli sellainen käsitys rautateistä, että jokaisen perheen tulee muka saada vaunu käytettäväkseen, ja että on erikoista hyväntahtoisuutta, jos siihen ottaa vieraita. Hän otti siis äskentulleen vastaan melkein samoin kuin emäntä kohtelee tuntematonta herraa, jonka isäntä tuo kanssaan päivälliselle, milloin on ruokana vain lihamuhennosta ja rusinakeittoa. Tai toisin sanoen: olkaa hyvä, käykää istumaan, mutta älkää odottako muuta kuin kohteliasta kohtelua!
— Antakaa anteeksi, huomautti isä, enhän vielä ole esitellyt meitä. Minä olen … ja tässä on vaimoni … tässä tyttäremme Augusta, ja tässä pienokaisemme Sigrid ja Frits, toinen aika velikulta eikä toinenkaan juuri parempi.
— Minun nimeni on Duvert Damm, seppä.
— Ehkä olette mekaanikko?
— Vaikkapa niinkin. Muuten olen nykyään varsinaisesti vaskiseppä.
Minä katsahdin äitiin ja näin hänen kasvojenilmeistään: vaskiseppä! Johan sen arvasinkin. Ja moisten kanssa isä rupeaa ystävällisiin keskusteluihin. — Äidin olisi vain tarvinnut lisäksi sanoa: ettekö tahdo olla hyvä ja tinata minun vanhoja kastrullejani?
Hän oli vaiti. Mutta sen sijaan kuulin isän sanovan:
— Vaskisepän ammatti on sangen hyvä, varsinkin jos tekee tehtävänsä ymmärtäväisesti. Mutta kovin tuottelias se ei kaiketi liene?
— Aina sen mukaan, miten kukin onnistuu ja asiansa hoitaa. Muutamat rikastuvat, toiset köyhtyvät.
— Niin, valitetaan, etteivät ammattikunta-asetukset ole enää pitämässä nurkkamestareja aisoissa. Uusi elinkeinovapaus tahtoo, paha kyllä, mullistaa kaikki toiselle kannalle. Teillä, hyvä herra, on ehkä myöskin syytä olla tyytymätön elinkeinovapauteen?
— Päinvastoin. Minä toivon, että jokaisella olisi vapaus hankkia toimeentulonsa rehellisellä työllään.
— Mutta, antakaa anteeksi, hyvä herra, minä muistelen nähneeni teidät jossakin. Oletteko sattumalta ollut työssä vaskiseppä Thalénilla tai Avanderilla Helsingissä.
— En, hyvä herra. Mutta minä muistelen, että me pari vuotta takaperin matkustimme samassa höyrylaivassa Tukholmaan.
— Kuinka? Silloinko, kun koneisto joutui epäkuntoon Suomi laivalla ja me olisimme olleet pahassa palassa Ahvenan merellä, jollei muuan englantilainen mekaanikko olisi ollut laivassa ja osannut korjata vian?
— Minä olin sitä ennen ollut kuusi vuotta Englannissa ja puhuin silloin mieluimmin englannin kieltä.
— Oletteko siis ollut ulkomailla? Ja kuusiko vuotta?
— Enemmän kuin puolen ikääni.
— Mutta minä en käsitä…
— Sehän on hyvin yksinkertaista. Minä olen syntyisin Napolista ja tulin seitsemännellä ikävuodellani Suomeen, josta taas lähdin seitsentoistavuotiaana.
— Ja olette vaskiseppä, hyvä herra?
— Miltä kannalta asiaa katsoo. Nyt lumettomana talvena matkustan
Pohjois-Hämeeseen tutkimaan vaskimalmisuonia, mitä on luultu löydetyn.
— Antakaa anteeksi, herra insinööri … enhän minä voinut aavistaa…
— Mitä turhia! Oikeastaan minä olen kuitenkin vain tavallinen seppä.
Keskustelun kestäessä minä katselin huvikseni isän neuvottomuutta ja miten äidin kunnioitus vaskiseppää kohtaan kasvoi. Hän asetti päähineensä paremmin paikoilleen, suori minun turkkiani ja torui pienokaisia, jotka osoittivat olevansa ihmeen taitavia potkimaan toisiaan sohvilla. Mutta siitä huolimatta hän tarkasteli lakkaamatta vierasta kuin epäiltävää henkilöä ainakin.
Päästäkseen neuvottomuudestaan isä oli juuri uudelleen ruvennut juttelemaan kapearaiteisista rautateistä, kun Frits nykäisi häntä turkista ja pyysi voileipäänsä.
— Mistä minä tiedän, mihin sinä olet pannut voileipäsi? Luultavasti olet sen syönyt suuhusi.
— Ei, ei, se on sinun allasi, isä.
— Allaniko?… Niin, sen tähden sohvalla tuntuikin jotakin outoa.
Isä siirtyi paikaltaan ja tutki outoa esinettä. Se oli todellakin voileipä, mutta minkä näköisenä! Fritsillä oli kuten monella muullakin kotityrannilla ihmeteltävä vaisto panna aina voileipänsä nurinpäin huonekaluille, ja kiireessä isä oli Hyvinkään asemalla istuutunut niin varomattomasti kuin mahdollista Fritsin eväspalaselle. Sohvan päällys oli kuin Länsi-Intian saarien, Kuban, Jamaikan, Haitin ja Portoricon kartta, puhumattakaan isän turkista, joka oli aivan kuin Hyvinkään ravintolan ruokalista.
— Nyt saamme maksaa valtion sohvan! kuului äidin ensimmäinen säikähdyksenhuudahdus. Toinen huudahdus ei päässyt kuuluville, mutta minä ymmärsin, että se olisi ollut: ja siitä kaikesta saamme kiittää seppää!
— Se on helposti autettu Brönnerin tahravedellä, huomautti niin syyttömästi epäilty seppä hyvin rauhallisesti.
— Niin, kelläpä sitä on! huokasi äiti.
— Sattumalta minulla on sitä pullo matkalaukussani, jatkoi seppä.
Ja niin sanoen hän alkoi pestä pahoin tahriutunutta sohvaa.
Juuri sitä puuhattaessa saavuimme Riihimäelle. Tarpeellista oli pitää parhaillaan käynnissä oleva puhdistustyö salassa, kun vaunun ovea avattiin. Äiti asettui suojaksi toiselle puolen ja käski minut samaan palvelukseen toiselle. Isä lähti ulos hankkimaan apeilla mielin oleville pienokaisille torttuja lohdutukseksi, ja seppä nojautuen toiseen polveensa hieroi hieromistaan sohvaa Brönnerin vedellä. Se teki meidät tutummiksi. Meillä oli yhteinen salaisuus säilytettävänä, ja äidin täytyi tunnustaa, että tuo entinen pörhönuttuinen vahtimestari, varas ja vaskiseppä teki meille kaikille hyvin hyödyllisen palveluksen.
Kohta olivat kaikki Hyvinkään ruokalistan jäljet hävitetyt ja juna lähti taas liikkeelle. Keskustelu alkoi itsestään; sepällä oli paljon kerrottavaa vieraista maista, ja hänen kuvailutapansa oli niin elävä ja suora, että hän vihdoin sai valloittaneeksi hieman salaisen vihollisensa, äidin, suosiota. Pahaksi onneksi hän joutui sotaan toista henkilöä vastaan, joka siihen asti oli pysynyt puolueettomana.
— Suomi on kuitenkin ruma maa, virkkoi hän säälimättä vähääkään meidän isänmaallisia tunteitamme.
— Te, herra Damm, lienette matkustanut täällä talvella kuomireessä ja ikkunat peitettyinä, vastasin minä vuorostani innostuen.
— Minä olen matkustanut halki maan avonaisissa ajoneuvoissa kesäisin ja talvisin, jatkoi hän, paitsi milloin minulla on ollut onni matkustaa miellyttävässä seurassa rautatiellä. Eivätkä nämä äärettömät erämaat minua ollenkaan miellytä. Sanotteko te, neiti, tätä maata kauniiksi?
— Erämaat ovat vain kehyksenä; tauluna ovat vaarat, harjut ja järvet!
— Mutta, antakaa anteeksi: mitä sanotte te sitten kauniiksi maaksi?
— No … esimerkiksi tätä meidän maatamme.
— Minusta taas sellainen maa on kaunis, missä on aina sadan askelen päässä somia taloja, hauskannäköisiä kyliä viljavine niittyineen ja peltoineen, karjalaumoja laitumella, savuavia tehtaita, toimeliaita kaupunkeja, purje- ja höyryaluksia kaikilla vesillä, kirveen kalsketta ja vasaran kalketta kaikkialla — sanalla sanoen sellainen maa, missä ihminen hallitsee luontoa nerollaan ja väsymättömällä uutteruudellansa. Mutta rumaksi sanon maata, jossa luonto, näyttäköönpä sen yksinkertainen suurenmoisuus miten kauniilta tahansa, on murhaava hirmuvaltias ja ihminen puolestaan haluton, laiska orja, joka tyytyy siihen, että saa jotenkuten eletyksi elonajasta toiseen kuin toisen armoilla eläjä, jolta voidaan milloin hyvänsä riistää toimeentulo ja joka voidaan milloin hyvänsä ajaa maantielle. Päättäkää itse, kumpaisenko kuvauksen mukainen maa on Suomi.
— Ette te, herra Damm, ole niinkään väärässä, huomautti äiti. On oikein hirveätä, miten halukkaat ihmiset ovat laiskoittelemaan. Ja miten vaateliaita he ovat! Ei tarvitse muuta kuin katsoa vain nykyistä palvelusväkeä.
— Niin, puuttui puheeseen isä, tuskinpa enää kunnioitetaan nimeksikään hallitusta ja virkamiehiä, lakia ja vanhoja tapoja. Aina siitä asti, jolloin kreivi Berg[27] ja uudistuksia puuhaileva puolue pääsivät toimimaan, kuulee tuskin puhuttavan muusta kuin toimikunnista, parannuksista, valtiopäivistä, sanomalehdistä, rautateistä, valtiolainoista, elinkeinovapaudesta, yksityispankeista, hypoteekkiyhdistyksistä ja muista semmoisista hullutuksista, joista ei ole muuta tulosta kuin onnettoman maamme häviö ja tapain turmio. Eikö niin? Ja nyt aiotaan vielä poistaa laillinen maanpuolustus. Minä kysyn, voiko se johtaa muuhun kuin anarkiaan?
— Kaikilla kuvauksillaan — huomautin minä — on herra Dammin vain onnistunut todistaa, että hänen kauneusihanteensa on joko riihi, navetta tai höyrykone. Niin kauan kuin täällä ei kasva viikunoita kuusissa, ei meidän maamme arvattavasti koskaan saa armoa hänen silmissään.
— Mutta, hyvä neiti…
— Minä en ole hyvä enkä neiti, jos saan sanoa.
— Mutta, armoton neiti…
— Me olemme vain yksinkertaisia porvareita, herra Damm, puuttui äiti puheeseen vuorostaan ynseänä ja tyytymättömänä. — Siis mamseli, jos suvaitsette.
— Antakaa anteeksi — jatkoi kiusallinen seppä — minä olen kauan oleskellut Englannissa ja saan siis ehkä sen perusteella käyttää miss nimitystä.
— Varsin kernaasti, nauroi isä. Sanokaa tytärtäni donnaksi tai signoraksi tai miksi vain tahdotte!
— Siis, miss Augusta, alkoi seppä, mutta ei ehtinyt jatkaa, kun äiti hypähti ylös huudahtaen:
— Nyt tulee yhteentörmäys!
— Kunpa kaikki rautatiet olisivat yhtä turvassa yhteentörmäyksiltä kuin tämä rata, jolla kulkee vain yksi ainoa juna, sanoi herra Damm hymyillen.
Äidin huudahdus pelasti meidät kuitenkin toisenlaisesta yhteentörmäyksestä. Erehdys johtui siitä, että ajoimme sillan alitse, ja kohta olimme Turengin asemalla. Sigrid valitteli kuolevansa janoon, ja parissa minuutissa seppä sai hänet tyyntymään maitolasilla. Sillä hän voitti ainoastaan äänettömän luvan saada jatkaa matkaansa meidän vaunussamme. Meidän kiistamme oli saanut lopun tuossa luulotellussa yhteentörmäyksessä, herrat puhelivat rautatien vastaisesta jatkamisesta Tampereen vapaakaupunkiin, ja me saavuimme muitta seikkailuitta matkan päähän, Hämeenlinnaan.