5. MATKASEIKKAILUJA.
Pilli vihelsi, kulku hiljeni, juna pysähtyi, ja kelpo vanhempani päästivät helpotuksen huokauksen rinnastaan, kun he niin odottamattoman onnellisesti olivat päässeet tuon hirvittävän rautatien vaaroista. He saattoivat jälleen hengittää vapaasti, nyt he voivat levätä miellyttävällä maantiematkalla, jossa eivät mitkään konehirviöt joka hetki olleet uhkaamassa heitä kamalalla kuolemalla. Isän kello oli puoli yksi.
— Katsohan, isä kulta, tavaroitamme, muistutti äiti, ja kiiruhtakaamme, että ehdimme Muistoon tänä iltana. Me emme voi häiritä tätiä myöhemmin kuin kello seitsemän.
— No, no, vastasi isä, ruokaa pitää meidän kumminkin saada, ennenkuin lähdemme jatkamaan matkaa. Te jäätte arvattavasti Hämeenlinnaan, herra insinööri.
— Tunniksi tai pariksi.
— Aivan kuten mekin. Saanko ilon kutsua päivälliselle?
— Kiitoksia, mutta minulla on asioita toimitettavana nyt heti.
Vastedes ehkä saan kunnian…
— Tervetuloa. Silloin saamme arvattavasti nähdä teidät, herra insinööri, Kiinassa tai Amerikassa. Mieluista on minusta silloinkin puhella vähän enemmän kapearaiteisista radoista. Minä olen sitä mieltä, että pitäisi säästää mikäli mahdollista, ja luullakseni se on järkevä ajatus, mutta se ei ole johtunut kenenkään mieleenkään täällä… Minä tulen heti, äiti… Tähän rautatiehen olemme nyt panneet neljätoista miljoonaa markkaa. Olkaa hyvä, laskekaa sille kuuden prosentin korko, herra Damm; katsotaanpas, paljas korko tekee 840.000, näettekös, ja sen lisäksi tulee kulku- ja huolenpitokustannukset, se tekee, laskekaamme…
Siitä tuli pitkät laskut. Äiti ja minä korjasimme sillä aikaa matkapeitteen, pienokaiset, piipun ja tupakkakukkaron; näimme matkustajien tungeskelevan pakaasipöydän ympärillä, johon kapsäkki toisensa perästä nostettiin pois vietäviksi. Ei aikaakaan, kun sattui äiti näkemään meidän matka-arkkumme ja tahtoi muitta mutkitta ottaa sen huostaansa.
— Missä merkki? kysyi mies tiskin takaa.
— Mikä merkki! Tottahan minä tunnen oman arkkumme.
— Ei täältä saa mitään ilman merkkiä.
— Enkö jo sanonut, että ne kuitenkin pitävät kaikki, mitä meillä on!
Mene, Augusta sano isälle, että meiltä varastetaan tavaramme.
Minä menin asemasillalle ja tapasin isän todistelemassa siunatulle sepälle, miten maan rahoja oli käytettävä maanteihin ja suoviljelyksiin. Taikka ne saattaisi antaa lainaksi ja saada niistä korkoa eikä käyttää niitä valtiolainain kuoletukseen.
Seppä oli pahemmassa kuin pulassa.
— Herra sotaneuvos — sanoi hän — te olette pääkaupungin asukkaaksi hyvin vanhoillinen. Sanotaanhan Helsingissä yleiseen suosittavan vapaamielisiä aatteita.
— Sanomalehdet ja hallitus, ne ne ovat vapaamielisiä, jatkoi isä hyvin innokkaasti. — Toisin sanoen: hallitus ja sanomalehdet. Kaikki on muotia meidän aikanamme, herra Damm. Mutta minä tunnen vanhoja, ymmärtäväisiä ihmisiä, joiden mielestä Hänen Hirmuisuutensa[28] ymmärsi asiat paremmin, ja niiden joukkoon kuulun minä. Silloin olivat ajat toiset, uskokaa pois, hyvä herra; kaikki patriarkaalista niinkuin pitääkin — isällinen hallitus, joka piti huolen kaikesta, ja siivo kansa, joka nautti pelkkää hyvyyttä sekaantumatta semmoisiin asioihin, jotka eivät koskeneet sitä. Yleishyvänä olivat esivallan asetukset, perustuslakina kruunausjuhlien lähetyskunnat, edustuslaitoksena säätyjen pankintarkastajat, painovapautena painotarkastus ja yleisenä mielipiteenä maan virallinen lehti. Sillä hyvä, ja me olimme siihen tyytyväiset, uskokaa pois.
— Äiti odottaa ja pyytää isää kaikin mokomin tuomaan rahtimerkit, keskeytin minä antaakseni kuulua mielipiteeni, joka ei ollut luettavana maan virallisessa lehdessä.
— Vai niin. No, jääkää hyvästi, herra Damm. Minua ilahduttaa, että olen tutustunut niin ymmärtäväiseen nuoreen mieheen.
Me saimme sitten helposti pois tavaramme; kantajan käskettiin pitämään ne tallessa asemalla, koska me aioimme syödä päivällistä siellä. Mies lähti edeltä, me seurasimme, nousimme portaita ja astuimme iloiseen, valoisaan huoneeseen, jossa kaksi sangen sievää lasta leikitteli lattialla heidän hoitajansa päärmätessä käsiliinoja. Frits ja Sigrid huomasivat puuhevosen ja korivaunut, ja se miellyttävä näky sai heidät heti kotiutumaan.
— Onpa tämä oikein siisti ravintola, virkahti isä tyytyväisenä riisuen turkkia yltään. — Voitko tarjota meille päivällistä, tyttö, meidän odotellessamme hevosia?
Tyttö katsahti meihin niin kummastuneena, että äiti jätti toisen solmun aukaisematta päähineestään ja kysyi, onko huone ehkä jo muiden matkustajien hallussa.
— Etsittekö asemapäällikköä? kysyi lastenhoitaja.
— Emme, vastasi isä, vaan hieman ruokaa, ja se maistuukin meistä aika hyvältä.
— Ruokaa on kaupungissa.
— Mutta olemmehan me Hämeenlinnassa…
— Saadaanpa nähdä, että olemme ajaneet väärää tietä ja olemme nyt Porvoossa tai Loviisassa! huudahti äiti, niin uskomattomalta kuin se hänestä tuntuikin.
— Tämä on asemahuone, vastasi lastenhoitaja onnettomuutta ennustavasti hymyillen ja yhä vain päärmäten käsiliinaansa.
Hänestä oli nähtävästi aivan yhdentekevää, vaikka olisimme olleet
Sortavalassa.
— Sen kyllä ymmärrän — sanoi isä — että olemme asemalla, mutta totta kai täällä on ravintola matkustavaisia varten.
— On, ravintola on kaupungissa.
— Kaupungissako? Mutta missä on kaupunki sitten?
— Virstan päässä.
— Sepä kummallinen kaupunki, kun juoksee pois rautatiensä tieltä. Eikö täällä siis ole ravintolaa matkustajille?
— Matkustajia on kyllä, mutta ei ravintolaa.
— No mikä tässä sitten on?
— Asemapäällikön asunto.
— Antakaa anteeksi!
Me läksimme laputtamaan pettynein toivein, lasten mielipahaksi, jotka jo olivat valjastaneet hevosen korivaunujen eteen.
— Huutakaa tänne ajuri!
— Kaikki neljä lähtivät äsken tästä, vastasi kantaja.
— Tottahan Hämeenlinnassa lienee enemmän kuin neljä ajuria.
— On, välistä niitä on kuusi.
— No, mitenkä tästä sitten päästään kaupunkiin?
— Milloin ei mennä ajaen, on tapana kävellä.
Me lähdimme jalkaisin astua tallustelemaan lokaista tietä ja saavuimme kello puoli kaksi kaupungin parhaaseen ravintolaan.
— Olkaa hyvä, antakaa meille huone!
— Ei ole yhtään tyhjänä.
— Mitä? Eikö yhtään?
— Salista lähtee kohta eräs herra.
— Olkoon menneeksi sali sitten.
Me marssimme saliin myttyinemme, ja kenenkä tapasimme siellä? Sepän.
— Tekö, herra Damm? No sepä hupaista! Nyt saatamme syödä yhdessä päivällistä.
— Antakaa anteeksi, minun hevoseni on jo valjaissa.
— Mutta kuulkaahan, hyvä herra, te kun olette nuori, pitäähän teidän käydä katsomassa maamme merkillisyyksiä. Esimerkiksi tämän kaupungin linnaa. Minä kerroin juuri lapsilleni, että se on Birger Jaarlin perustama.
— Ja täällä on neljä ajuria! huudahti Frits, jonka mielestä se oli kaupungin suurin merkillisyys.
Äidin mielihyväksi lähti seppä kuitenkin matkoihinsa.
— Hän näyttää minusta tyhmänlaiselta. Minä en ymmärrä, miten isä voi lörpötellä monta tuntia semmoisen kanssa, joka tuskin kuunteleekaan, mitä hänelle sanotaan.
— Minä vakuutan, että hän kuunteli hyvin tarkkaavaisesti minun ajatuksiani valtiotaloudesta. Sellaisilla nuorilla miehillä on ulkomailta tullessaan kypsymättömät mielipiteet. Heidän on hyödyllistä kuulla vanhempien ja kokeneempien mieltä.
— Olisi parempi tilata päivällistä ja hevoset. Kello on kohta kaksi, ja meidän pitää ehtiä Muistoon ennen kello seitsemää.
— Se on totta. Tarjoilija! — Poika!… Mihinkä hän nyt meni!…
Antti, vai mikä sinun nimesi on!… No, tuossa hän on vihdoinkin.
Toimita heti päivällinen viidelle hengelle!
— Heti, herra!
— Neljälle hengelle! puuttui puheeseen äiti ajatellen laskua ja arvellen, että pienokaisia käy laskeminen neljäkolmatta tusinaan.
— Heti, rouva!
— Tilaa myöskin heti vaunut ja kaksi hevosta Vallan kestikievariin!
— Heti, herra!
— Ole hyvä, tuo lapsille kaksi lasia maitoa.
— Heti, rouva!
— Ja minulle pullo olutta.
— Heti, herra!
— Saammehan sitten kahvia?
— Heti, rouva!
— Pyytäisin vähän pesuvettä.
— Heti, mamseli!
— Puhdista minun päällyssaappaani!
— Heti, herra!
— No mutta riennä jo; meillä on kiire.
— Heti, rouva!
Palvelija lensi "tuulen nopeudella" ja jäi sille tielle. Hän "seurasi luontoansa", kuten sanotaan mehiläisen sadussa, ja kun matkustajain vaatimukset kerran tulevat kohtuullisiksi tulevat myöskin palvelijat nopeiksi niitä tyydyttämään.
Me odotimme — ja odotimme! Me katselimme maailmanmenoa kadulla, jossa joka viiden minuutin kuluttua näkyi joku alakuloinen kävelijä kulkevan ohi — ainakin hän näytti meistä alakuloiselta. Vaihteen vuoksi tutkimme Alman taistelua, joka riehui kaikessa rauhassa salin seinällä, ja ikkunakoristusta, joka kuvasi Ganymedestä ruokkimassa Jupiterin kotkaa. Muuan upseeri astui salin läpi ottamatta osaa Alman taisteluun; kaksi kauppa-asioitsijaa meni samaa tietä ja katseli meitä kuin rautatien tavarapakkoja, joilla ei ole omistajaa. Isä veti hyvin huolellisesti kelloansa, äiti vartioi irtaimistoamme, pienokaiset kokivat parhaan kykynsä mukaan kaivella reikiä seinäpaperiin, ja minä tutkin parin viikon vanhaa sanomalehteä, jossa oli luettelo viimeisistä markkinahinnoista ja kummallinen juttu vasikasta, joka oli syntynyt kaksipäisenä. Se oli hyvin hupaista.
Vihdoin tuli oikein hyvä päivällinen, ja se maistuikin meistä oivalliselta, paitsi että piparjuurikastike oli äidistä liian väkevää, jotavastoin se isästä oli liian heikkoa. Se, että Sigrid kaatoi pöydälle maitolasin ja Frits koristeli pöytäliinan ruusunpunaisilla puolukkahillon merkeillä, oli liian luonnollista eikä voinut herättää kenenkään huomiota.
Kahvi tuli. Me katsoimme kelloa: se oli kohta neljä.
— Tarjoilija!… Antti!… Ovatko hevoset valjaissa?
— Heti, herra!
— Lasku!
— Heti, rouva!
Lasku tuli kahdenkymmenen minuutin perästä ja se maksettiin sillä aikaa, kun äiti pisti käsilaukkuunsa pari tuoretta rinkilää pienokaisten varalle.
— Poika odottelee juomarahoja, huokasi äiti. Kyllä tämä matka tulee maksamaan. Pankaa nyt hyvästi yllenne, lapset!
Hyvissä tamineissa marssimme me ulos noustaksemme vaunuihin. Oli jo hämärä; mitään vaunuja ei näkynyt, vaan niiden sijasta kahdet hyvin epäilyttävän näköiset kyytirattaat ja valjaissa hevoset, joilla silojen asemesta oli selässä jonkinlaiset repaleiset satulat riippumassa jatketuista köyden paloista, joiden välitse ohjakset hyvin huolestuttavasti kiertelivät.
— Missä vaunut ovat? huusi isä äkäisesti.
— Vaunutko? kysyi palvelijapoika odotellen juomarahojansa.
— Niin, ne, jotka tilasin.
— Eikö herralla ole omia vaunuja?
— Pöllö! Olisinko minä niitä sitten tilannut?
— Kaikilla, jotka matkustavat vaunuilla, on vaunut mukanaan.
— Minä tahdon vuokrata vaunut, kuuletko. Eikö kaikissa matkustajataksoissa ole painettuna: vuokraa vaunuista sen ja sen verran?
— Sitten voitte mennä kestikievariin, hyvä herra, vastasi poika hyvin närkästyneenä ja jätti meidät siihen pulaan lokaiselle pihalle.
— Minä en koskaan istuudu rattaille, selitti äiti hyvin päättävästi.
Tuloksena oli, että me vähän keskusteltuamme ravintolan isännän kanssa saimme vuokrata vanhat vaunut, mutta koska niissä ei ollut siloja, täytyi meidän turvautua noihin eriskummallisiin Hämeen satulavaljaisiin.
Me lähdimme Hämeenlinnasta aivan pimeässä vanhoilla vaunurämillä, kurjan huonoilla valjailla tuntemattoman ajajan mukana mäkiselle tielle, joka oli paljasta sileää iljannetta; mutta mitä siitä lukua? Olimmehan päässeet hirmuisen rautatien vaaroista, nythän meillä oli tilaisuus levätä vanhalla kunnon maantiellä. Kuskin käskettiin vain ajaa varovasti mäissä ja häntä kiellettiin ärjymästä kaikille vastaantulijoille.
Matka kävikin todella hyvin onnellisesti aina siihen asti, kun ehdimme vastamäkeen, joka on puiston luona aivan kaupungin edustalla. Siinä toinen solmituista köysistä katkesi.
Me pysähdyimme, kuski laskeutui maahan, solmi köyden, ja me jatkoimme matkaamme. Kahden tai kolmen virstan päässä kaupungista katkesi toinen köysi: sama temppu. Ennenkuin ehdimme Hattulan kirkolle, olimme jo kuusi kertaa olleet satulaseppänä, ja juuri kirkon kohdalla olisi meidän pitänyt seitsemännen kerran koettaa onneamme, mutta kuski selitti jo leikanneensa ohjaksensakin. Hänellä ei ollut enää mitään köyttä.
Äiti purki tukun liinaista nauhaa, isä uhrasi piippunsa silkkipunoksen, ja niin pääsimme Mierolan kylään. Siinä näyttivät kaikki ponnistukset raukeavan tyhjiin. Kyytimies tunsi kylän satulasepän; häneltä saimme vihdoin lainaksi parit vaununsilat, kun isä antoi pantiksi koko niiden hinnan ja lupasi maksaa vuokraa puoli hintaa.
Minä jätän kertomatta kaikki päivittelemisemme; täytyy kertoa lyhyesti, kun kuvailee niin vaiherikasta matkaa. Me ajoimme kylän alapuolella olevan sillan yli, sitten ylös pitkää vastamäkeä ja vielä kappaleen matkaa. Sitten pysähdyimme: naula oli pudonnut valjaista, aisa viilsi pitkin maata hevosten jaloissa. Se autettiin puupulikalla, mutta emme olleet pitkälle päässeet, ennenkuin toinen joustin katkesi ja vaunujen kori vajosi takapyörälle. Siihen loppui meidän kekseliäisyytemme: me olimme pimeässä aivan kirjaimellisesti maantiellä.
Jo alettiin huomata, että rautatiellä kuitenkin oli hyvätkin puolensa.
Vähän matkan päässä tieltä näkyi tulta; kyytimies lähetettiin pyytämään sieltä apua. Sillä välin tuli minun pitää ohjaksia, mutta kun olimme pysähtyneet keskelle tietä ja muutamat päihtyneet maalaiset, joista ohitse ajaminen oli vaivalloista, lyödä läjäyttivät hevosia ruoskalla, peräytyivät solvaistut vetäjät, ja me päädyimme rikkinäisine vaunuinemme sievästi ojaan.
Siinä surkeassa asemassa tapasi meidät muuan herra, joka tuli ajaen talosta, mistä tuli loisti, ja kiiruhti apuun. Hänen lyhtynsä valossa me tunsimme sillä kertaa vilpittömäksi mielihyväksemme hänet taaskin sepäksi.
— Minun kieseissäni — sanoi hän — on tilaa kahdelle, hankin toiset Riitalasta. Rikkoutuneet vaunut voidaan korjata kylässä ja lähettää sitten kaupunkiin.
— Meistä on teille aivan liian paljon vaivaa, väitti vastaan äiti, jonka hyvä sydän tuli liikutetuksi niin suuresta avuliaisuudesta.
— Ei ollenkaan, vastasi seppä. Minulle jää kolmannet ajoneuvot, oivallisilla puujoustimilla varustetut rattaat. Sekin on melkein ylellistä minulle.
— Olkoon menneeksi, herra Damm! huudahti isä ihastuneena. Niin sitä pitääkin olla perehtynyt sekä rauta- että maantiematkoihin.
Meidän ei kannattanut paljon kursailla. Me olimme tyytyväiset kieseihin, seppä katosi, ja me saavuimme muitta seikkailuitta Vallan kestikievariin. Siinä miettimään, vieläkö voimme toivoa ehtivämme Muistoon samana iltana. Katsottiin kelloa, se oli jo kymmenen minuuttia kymmenettä.
Sen odottamattoman keksinnön johdosta pidettiin yleinen neuvottelu. Me olimme olleet liikkeellä kello kolmesta asti aamulla eikä meillä ollut vähääkään halua lähteä uusille huvimatkoille pimeään, ja sitä paitsi havaittiin pienokaisten olevan kuin päivänpaisteessa sulavat lumiukot huhtikuussa, kun vettä tippuu räystäistä. Siis päätettiin yksimielisesti jäädä yöksi Valtaan.