6. YÖMAJA.
Lyhyillä, harvoin tekemillämme matkoilla, kun silloin tällöin kävimme jonkun sukulaisen luona, olimme tähän asti pitäneet kestikievareita välttämättömänä pahana, joissa muutetaan hevosia ja syödään kuin Smålannissa hyvää, "jos vain on myötä kelpo ruokasäkki". Yön viettäminen kestikievarissa ei ollut ilmoisna ikänä johtunut meille mieleen, ja senpä vuoksi olimmekin niin kohtuuttomia ja suunnattomia kuin mahdollista vaatimuksissamme kunnon Vallassa, josta löysimme sataman elämän vastuksissa, jos elämä, kuten sanotaan, on matkustamista haurailla silavaljailla, huonoilla joustimilla ja liukkailla, mäkisillä teillä.
— Ei minkäänlaista eteistä! huudahti äiti moitteitten aluksi.
— Mikä hirveä sirkkain asunto! huomautin minä etummaisen huoneen valtavasta uunista.
— Häkää! oli isän ensi huoli.
Joskaan Valta ei ollut maamme parhaita kestikievareita, ei se ollut huonoimpiakaan. Kolme huonetta pitkän ja huonosiivoisen porstuan vieressä, ruskeaksi maalatuita huonekaluja, pumpuliset puoliverhot ikkunoissa, talikynttilä, päiväkirja, taksoja ja Jönköpingin puupiirroksia oli siinä matkustavaisten varalle. Huoneen takana, jossa ruma uuni sijaitsi, oli kaksi kamaria. Syötyämme oivallisen aterian: hapanta leipää, verestä voita, talonpoikaisjuustoa, käristettyä sianlihaa munakokkelin ja maidon kera, istuen samalla hupaisen tulen edessä, jonka räiskyvät kuusipuut polttivat reiän matkanuttuuni, majoittuivat äiti, isä ja Frits levolle toiseen kamariin, ja toisen valtasimme minä ja Sigrid. Äiti tutki hyvin tarkasti kaikki lusikat, veitset, haarukat, lakanat ja päänaluset, teki uudestaan kaikki vuoteet ja kävi sitten nukkumaan täysissä vaatteissa, neuvottuaan ensin meitä sammuttamaan tulen, kun rupeisimme makuulle. Ovet suljettiin, avaimet otettiin suulta, sanoimme hyvää yötä toisillemme, sammutimme kynttilät ja kävimme levolle.
Kaikki oli hiljaa, mutta uni ei ollut halukas tulemaan väsyneille silmäluomilleni. Otaksuttavasti oli seinäpaperin alla entinen makuuhuoneiden välinen ovi, sillä vastoin tahtoani kuulin seuraavan keskustelun viereisestä huoneesta.
Äiti. Hän osoitti huomaavaisuutta Augustalle, se nuori mies. Eikä hän Augustastakaan näytä olevan aivan vastenmielinen. Se on estettävä ajoissa.
Isä. Hm… Minusta hän ei lainkaan osoittanut huomaavaisuutta.
Äiti. Nuorta tyttöä voi miellyttää monella tavalla, ja seppä on valinnut tapansa viisaasti. Miksi Augusta ei voi kärsiä Allan Hagertia? Allanilla ei ole koskaan rohkeutta vastustaa häntä. Huomaa, miten seppä käyttää toista menettelytapaa: hän vastustaa ja kiihoittaa Augustaa, ja se onnistuu paremmin. No niin… Augusta on epäilemättä hyvä saalis sellaiselle seikkailijalle, joka on tänään seppä, huomenna vaskiseppä ja ylihuomenna kenties ryöväri. Augustan myötäjäisillä, viidelläkymmenellä tuhannella, saisi mainiosti nälkäiset karhut tyyntymään, ja etkö luule hänen tietävän, että Augusta saa periä Mirabeau tädin? Ole varma siitä. Oh, kun ajattelen, että tuommoinen herra, mikä lieneekään, riistäisi meiltä jonakin päivänä kelpo Augustamme, jolla on minä päivänä tahansa valittavana vaikka kymmenen paljon sopivampaa kosijaa! Sanoihan hän Augustaa missiksi, ikäänkuin olisi leikkinyt kissanpojan kanssa.
Isä (unisesti). Miksei hän saanut sanoa neidiksi?
Äiti (yhä innokkaammin). Niin, puolusta sinä häntä sentähden, että hän on kuuntelevinaan sinun pitkiä puheitasi, mutta minä vakuutan, että hän ajatteli paljoa enemmän Augustan hatun punaisia nauharuusukkeita. Mikä on sinusta Allan Hagertissa vikana? Onhan hän Hämeen varakkaimpia maanomistajia, nuori, siivo…
Isä. Ja tyhmä.
Äiti. Ei ollenkaan. Hän hoitaa Ristipeltoa kuin mies ainakin; siitä asti, kun hänen isänsä osti maatilan tädiltä, on sen arvo noussut toisen verran. Ajatteles: sata lypsävää lehmää! Ja mitäpä siitä, jos hän ei olekaan niin ovela kuin eräät muut? Ymmärrys tulee vuosien mukana. Muistathan, millainen Augusta oli, kun hän yritti karata Tukholmaan, ja mimmoinen tyttö hänestä on sitten tullut. Harkiten päätetyt liitot ovat useimmiten onnellisimmat. Emmehän mekään olleet niin äärettömän ihastuneet toisiimme. Sinä laskit melkein tähän tapaan: Jeanette perii kivikartanon ja vähintään neljäkymmentä tuhatta; sitäpaitsi kuuluu tyttö olevan joltisenkin hyvä, siis sopiva vaimo minulle. Minä taas ajattelin itsekseni, kun sinä kosit: hän näyttää olevan kunnon mies, joka voi elättää vaimonsa. Ei juuri mikään loistavan teräväpäinen.
Isä. Lorua! Sinä rakastit minua.
Äiti. Erehdys. Ei juuri mikään neroniekka, ajattelin minä, mutta hänellä, Jan Fredrikillä, on hyvä sydän ja taipuvainen luonne; siispä hän on sopiva mies minulle. Niin oli laita, kun me menimme naimisiin ja luullakseni olemme tulleet jotenkin hyvin toimeen. Sentähden minun mielestäni Allan Hagert… Mutta ethän sinä kuule, mitä minä puhun…
Muutamat epäselvät äänet ilmoittivat, että isälliset huolet minun tulevaisuudestani uinuivat jo unen helmoissa ruokonukkapäänaluisella Vallan kestikievarissa. Minä en ollut läheskään niin ihastunut noihin sataan lypsävään lehmään; mutta yhtä vähän miellytti minua keinottelun kohteena oleminen. Seppä, seppä, ajattelin minä, jos todellakin toivot vaikuttavasi minuun "rumalla maallasi" ja misseilläsi, jotta sitten saisit poimia minut kuin kypsyneen hedelmän, niin saatpa kokea, että tämä pikku pihlajanmarja on liian korkealla kettujen tavoiteltavaksi. Luuleeko tuo hyvä herra meidän yksinkertaisten pohjolan tyttöjen sentähden ottavan hänet heti appelsiinin verosta, että hän on nähnyt jonkun sopen oranssien maata. Minä kyllä kuorin hänet, minä, ja jos hän tahtoo takoa minut lämpimäksi, niin hän saa kalkutella kylmää rautaa, niin kylmää, että hän on polttava sormensa neljänkymmenen asteen pakkasessa. Hyvää yötä, iso Ilmarinen vielä suurempine käsinesi! Hyvää yötä, viisas vaskiseppä, minä uneksin … kadetistani.
Minä olin nukkunut hetkisen ja nähnyt unta, en tosin kadetista, lapsuuteni lemmitystä, vaan että olin ajavinani kapearaiteisella rautatiellä. Juna kulki etanan kulkua miehenkorkuisten kinosten läpi, ja minä kuulin isän ylistelevän oivallista taloudenhoitoa, jolla oli saatu säästetyksi niin ja niin monta prosenttia kalliista rakennuskuluista. Radan viereltä olin kuulevinani sepän äänen huutavan: kapearaiteinen, kapearaiteinen, sinä palellut kuoliaaksi! Isä kiitteli kiittelemistään säästäväisyyttä, juna kulki yhä hitaammin, ensin kuin koppakuoriainen, sitten kuin onkimato ja vihdoin kuin perintöjuttu, kunnes aivan auttamattomasti hautauduimme kinoksiin. Ja yhä vielä olin kuulevinani sepän äänen alakuloisesti kaukaa huokailevan: kapearaiteinen, kapearaiteinen, sinä palellut kuoliaaksi!
Minä heräsin, kuulin oven aukeavan ja jonkun astuvan sukkasillaan vuoteeni luo.
— Kuka siinä?
— Älä säikähdä! kuiskasi äidin tuttu ääni. — Minä tahdoin vain katsoa, nukutko sinä.
— Mikset itse nuku, äiti?
— Muuten vaan. Minä en saanut unta ja aioin katsoa, onko Frits potkinut peitteen päältään. Silloin kuulin porstuan oven aukenevan ja jonkun puhuvan kuiskaamalla etuhuoneessa. Minä tulin katsomaan, olitko unohtanut avaimen oveen.
— Luultavasti on joku matkustavainen tullut meitä myöhemmin.
— Hiljaa! Kuka tietää, vaikka täällä olisi ryöväreitä, ja kaikki meidän tavaramme jäivät etuhuoneeseen.
— Sinä olet suotta levoton, äiti.
— Rakas lapsi, sinä et tiedä, minkälaista on maata valtamaantien varrella, jossa kulkee kaikenkaltaista väkeä. Olemme unohtaneet pyytää tulitikkuja; onko sinulla?
— Tässä on.
Me sytytimme kynttilän. Äiti avasi varovasti oven ja meni edeltä. Minä seurasin sykkivin sydämin. Ensimmäinen, mitä näimme, oli sohvalle pantu ruskea takki ja sen alla tuntematon, luultavasti hirvittävä esine.
— Se on mies, kuiskasin minä.
— Johan minä sanoin! Se on kauheata.
— Mutta eihän ryöväri olisi käynyt levolle sukkasillaan… Hän on heittänyt takin yltään. Valo sattuu hänen kasvoihinsa… Seppähän se on!
— Sinä naurat! huudahti äiti, kun olimme vetäytyneet nopeasti takaisin sisempään huoneeseen. — Mutta on ennen kuulumatonta, että noin tunkeudutaan nukkuvien ihmisten pariin.
— Eikö kestikievari ole matkustajia varten? Miksikä meillä pitäisi olla kaikki huoneet, kun tarvitsemme vain kaksi?
— Pitääkö tänne majoittaa kaikenlaiset ihmiset? Sen minä sanon, ettei nuorella miehellä, joka voi käyttäytyä niin taitamattomasti, ole enempää säädyllisyyttä kuin hottentotilla. Miksei hän ole mennyt makaamaan väentuvan penkille?
Päästääkseni äidin levottomuudesta, jota hän tunsi minun tähteni, ehdotin, että hän paneutuisi nukkumaan minun sijalleni Sigridin viereen ja minä kyhäisin itselleni vuoteen tuoleille. Se tuuma hyväksyttiin, me panimme kynttilän palamaan uuniin ja nukuimme, kuulematta mitään epäiltävää etumaisesta huoneesta.
Mutta yöllä oli seikkailunsa niinkuin päivälläkin. Minä heräsin, ja minusta tuntui kuin olisin ollut syöksymässä pohjattomaan syvyyteen. Sillä kertaa olivat tuolit siirtyneet erilleen … minä venyin lattialla ja tunsin päässäni kolkutusta kuin se olisi ollut tuhannen vaskisepän työpaja. Huone oli pimeä ja täpötäynnä hirveätä häkää. Minä tunsin olevani vähällä pyörtyä … muutaman minuutin kuluttua en enää olisi voinut liikuttaa kättä, en jalkaa. Ei ollut aikaa arvella: minä vedin auki pellit, aukaisin oven, juoksin hakemaan kynttilää toisesta huoneesta, sytytin sen vapisevin käsin ja herätin isän. Minulla ei ollut enää mitään hätää, mutta äiti parka ja Sigrid, olivatko he vielä elossa vaiko kuolleina? Me koetimme herättää heitä, mutta turhaan. Isä vaipui voimatonna tuolille ja saattoi vain sanoa:
— Nyt olemme hukassa, lapsi parka! He eivät enää herää!
— Herra Damm! Herra Damm! huusin minä.
— Mitä nyt? sanoi seppä.
— Me kuolemme häkään!
Yhdellä hyppäyksellä oli seppä porstuan ovella, avasi sen selko selälleen, joten kylmä talvi-ilma pääsi virtailemaan sisään, sieppasi pesuvadin, juoksi ulos ja toi sieltä äsken satanutta lunta. Ilman kylmyys ja lumi äidin ja Sigridin ohimoilla, kaikki ne yhdessä vaikuttivat kuin ihmelääke. Meidän sanomattomaksi iloksemme he avasivat silmänsä, katselivat kummastuneina ympärilleen ja nousivat istualleen, pää vielä raskaana. Isä itki, minä itkin, ja seppä … kiiruhti sulkemaan porstuan ovea, sillä talvea oli meillä jo yllin kyllin huoneessa; sitten hän jätti meidät rauhassa nauttimaan takaisinsaannin iloa.
Vaikka se tapahtuikin hyvin nopeasti, oli kuitenkin äidin ensi katse heti huomannut, miten huolimattomasti puettuna hänen tyttärensä oli miehen kävellessä paitahihasillaan ja sukkasillaan etuhuoneessa.
— Mitä tämä on? Augusta … käveletkö sinä unissasi?
Minä en todellakaan ollut muistanut pukuani. Muuta en voinut tehdä kuin sulkea oven ja kiertää käteni äidin kaulaan.
— Mutta mistä tuo hirveä häkä tuli? kysyi isä.
— Rakas isä, mitä muuta voi odottaa kestikievarissa, jossa kulkee väkeä kuin maantiellä?
Häkä oli varmaankin tullut uunista. Me tutkimme sen tarkemmin, ja kas, kynttilä, jonka me niin huolellisesti olimme yöllä panneet sinne, oli sulanut, ja siitä oli tullut hiiliin niin paljon talia, että kokonainen komppania olisi voinut siitä saada surmansa.
— Silläkö lailla te pidätte huolta talon turvallisuudesta, huomautti isä iloisesti.
Siitä palasi jo toistenkin hyvä tuuli. Me pukeuduimme. Unesta ei ollut enää puhettakaan sinä yönä. Ainoastaan onnellinen Frits nukkui kaikkien puolesta. Kello oli neljä aamulla, me annoimme tehdä uudelleen tulen etumaisen huoneen kauheaan takkaan ja tilasimme kahvia.
Herra Damm oli samoin pukenut yllensä, mitä hänen puvustaan vielä puuttui. Me istuimme siis viisin takkatulen ääressä. Kelpo äitini ei ole kohtuuton vaatimuksissaan; hän oli odottanut sepän pyytävän anteeksi sitä, että hän, kuten äidin mielestä oli laita, oli tunkeutunut meidän rauhoitetulle alueellemme, mutta äiti ymmärsi, että seppä oli taaskin tehnyt meille palveluksen, ja vaikka se harmittikin häntä, ei hän kuitenkaan näyttänyt sitä toisille. Seppä ei pyytänyt anteeksi, mutta ei myöskään näyttänyt pitävän mitään lukua avusta, minkä hän oli antanut tuona tukalana hetkenä; minuun hän tuskin viitsi katsahtaakaan.
Isä oli aivan ihastuksissaan.
— Olen minä kuullut puhuttavan sepistä, jotka ovat olleet pappeja — virkahti hän pudistaen sepän karkeaa kättä — mutta enpä koskaan ennen ole tavannut seppää, joka samalla on sukkela henkilääkäri. Mitä arvelette, hyvä herra, joisimmeko, kahvia odottaessamme, lasin Ruotsin punssia?… Ai, nyt olemmekin köyhässä Hämeen sydämessä. Mutta lasi olutta? Vai viinaryyppy, kumpaako suvaitsette? Täällä on hieman liian raikasta tuon jäähdytysparannuksen jälkeen.
Isä erehtyi innoissaan sellaista sanomaan. Hän kuuluu kohtuudenseuraan eikä juo koskaan väkeviä juomia, paitsi lasillisen viiniä ja olutta ja joskus totia. Minä olin varma, että seppä ottaisi sen huomioonsa. Turha toivo! Se hirviö otti esille pienen matkalippaan, jossa oli kaikki teetarpeet, ja pyysi saada tarjota meille lasillisen vattulikööriä.
— Tämä on minun lääkettäni, sanoi hän.
— Hyvä herra Damm, alkoi isä hiukan juhlallisesti — koska nyt kohtalo on johtanut meidät yhteen niin kummallisella tavalla, saanen ehkä esittää … lähempää … hm, hm!
Silloin isää rupesi ryittämään. Minä tunsin poskeni käyvän tulipunaisiksi, sillä mitä hän saattoi muuta tarkoittaa kuin lähempää sukulaisuutta? Mutta hän malttoi mielensä ja jatkoi:
— … lähempää tuttavuutta.
— Varsin mielelläni, vastasi seppä. (Sen kyllä uskoin.)
— Minä saan siis pitää sinua, veli, perheeni ystävänä, jatkoi isä.
(Se kuului todellakin vähän sukulaisuuden tapaiselta.)
Seppä kumarsi vähän, hyvin vähän, ylpeätä päätään, vastaamatta mitään.
— Saanko kysyä, minne matka?
— Pälkäneelle.
— Sinnehän mekin aiomme. Onpa hauskaa, kun saamme matkustaa yhdessä.
— Minä pelkään, ystäväiseni, ettemme voi mennä Tyrvännöllä Muunaisten ohi käymättä tervehtimässä vanhaa setää Hasenkampfia, kiiruhti äiti lisäämään mainiten ensimmäisen sukulaisen, mikä kiireessä juolahti hänen mieleensä.
— Setä Hasenkampfiako? toisti isä kummastuneena. Hänhän kuoli kaksi vuotta takaperin.
— Se on totta. Minä aioin sanoa tätiäsi, ruustinna Grönefeltiä.
— Mutta hänhän muutti kesällä Sodankylään.
— Missään tapauksessa emme kuitenkaan voi häiritä tätiä puolenpäivän aikaan. Viipykäämme kotvanen ja älkäämme pidättäkö insinööriä, jonka aika on niin kallista.
— Meillä on kolme ja puoli penikulmaa ajettavana. Jos lähdemme kello seitsemältä, olemme tädin luona viimeistään kello yksitoista.
— Yöllä on satanut lunta ja nyt on oivallinen rekikeli, huomautti seppä.
— Mutta tädillä on omat tapansa. Hän on harvoin nähtävissä aikaisemmin kuin noin kahdentoista paikoilla.
— No sitten tulemme sinne kello kaksitoista.
Seppä ymmärsi nuo kellonlyönnit paremmin.
— Minun on käytävä vieraissa, huomautti hän. Herrasväen ajaessa
Pälkäneen kirkolle päin poikkean minä vasemmalle Muistoon.
— Matkustatko, veliseni, Muistoon? huudahti isä.
— Matkustan, vastasi seppä.
— Mutta sinnehän meilläkin on matka!
Äidillä ei ollut mitään sanomista. Hänen kasvojenilmeensä olisi voitu tulkita melkein tähän tapaan:
Mitä meillä onkaan täällä tekemistä? Tuo mies on kuin huhtikuun nuha; siitä ei pääse eroon ennenkuin kesällä.
Mutta seppä keksi keinon.
— Eipä sovi jättää käyttämättä uutta rekikeliä, kehoitti hän. Minä olen aikonut palkata pari työmiestä täältä kylästä enkä siis voi määrätä aikaa, milloin lähden. Minä toivotan teille, herra sotaneuvos, hauskaa rekiretkeä.
— Hm, virkahti isä osaamatta hänkään vuorostaan sanoa sen enempää.
Hetkisen kuluttua istuimme kaikki reessä, ja Valta katosi häkäisine uuneineen talviseen sumuun.