7. MUISTOON TULO.
Me emme ajaneet, me ikäänkuin tanssimme äsken sataneella lumella. Sano, Constance, onko mitään riemuisampaa luomakunnassa kuin luisua eteenpäin mieli iloisena silkinpehmeillä, kimaltelevilla lumimatoilla kepeässä reessä nopealla hevosella viehättävän seudun halki odottavien omaisten luo? Ei mikään maailman rautatie voi kilpailla näiden kaukaisen pohjolamme sileäin, valkoisten talviteiden kanssa — ei mikään arkkitehti osaa rakentaa semmoisia ratoja kuin talvi aivan vaivatta ja kulungeitta rakentelee kirkkaille järvillemme — ei mikään maisemamaalari voi kuvata auringon loistoa jäätyneellä ulapalla tai lumisen metsän huurretta; ja jos hän voikin ne kankaalle siirtää, niin puuttuu kuvasta vielä havumetsän salaperäinen tuoksu, hevosen juoksu pehmeällä lumella ja tuo virkistävä, vieno viileys, joka jäähdyttää kuuman veremme ja purppuroi poskemme kesän ruusuilla. Seppä, seppä, kyllä sinä joudut tappiolle! Mihin saavat aurasi ja höyrykoneesi loihdituksi näkyviin niin kauniin maiseman kuin meidän "ruman" maamme viehättävät jääkentät? Mene, etsi niitä Lontoon sumuista tai Saksasta ja Ranskasta tuona kurjana, ikävänä, sateisena vuodenaikana, jota niissä maissa sanotaan talveksi, mutta jota pikemmin pitäisi sanoa avuttomaksi vanhuudeksi. Meidän talvellamme on oikkunsa, se myönnettäköön, kuten oli muutamia päiviä aikaisemmin, jolloin meillä oli saksalaisten joulukuu; mutta katsele sitä tänään, seppä, ja sano, onko se ruma, onko se vanha! Se on nuori kuin rusottava aamu suorittuaan yömustat hiuksensa, se on kaksikymmenvuotias, se laskee leikkiä, se hymyilee, se avarruttaa sydämen ja elvyttää katseen; minä ymmärrän, mitä sinä et ymmärrä, sen hallaisen hymyn, ja minusta tuntuu kuin tahtoisin syleillä koko maailmaa!
Me kiidimme eteenpäin kuin riemukulussa jäiden yli ja metsätietä Vallasta Ilmolaan ja Ilmolasta lähelle Onkkalaa, johon Pälkäneen molemmat kirkot — vanha katolinen, järkkymättömästä harmaakivestä rakennettu, ja uusi luterilainen, nykyajan tiilistä tehty — jo kaukaa näkyivät seudun valkeata lumivaippaa vasten. Ennenkuin saavuimme näiden kunnioitusta herättävien temppelien luo, poikkesimme alas Mallasveden rantaan, ajoimme jäälle ja näimme Muiston kellertävänpunaisen tiilikaton häämöttävän lumisten kuusien lomitse toiselta rannalta.
Kello oli neljännestä yli yhdentoista, kun ajoimme jäältä ylös Muiston rantaan. Kolme vuotta oli siitä kulunut, kun minä viimeksi näin ne seudut talvipuvussa. Kesällä on tuskin kauniimpaa kartanoa Satakunnassa ja Hämeessä, ja sekin merkitsee paljon; mutta talvella ei ole, uskallan sanoa, koko Suomessa maisemaa, joka olisi enemmän Wrightin, Munsterhjelmin tai Lindholmin siveltimen arvoinen, ja se merkitsee niin paljon, että ken ei ole nähnyt Muistoa, voisi luulla sitä röyhkeäksi kerskailemiseksi. Kuvittele mielessäsi kapeaa tietä, jonka vasemmalla puolella on jylhä, korkea, jyrkkä vuori ja oikealla kukkula satavuotisine, lumesta valkoisine, tummanvihreine havupuineen. Kun on kuljettu sen syvän laakson läpi ja taas noustu kukkulalle, näkyy edessä Mallasvesi: oikealla laaja, aukea selkä Lempäälään päin ja vasemmalla pitkä metsäinen niemi Sääksmäkeä. Muisto on silloin oikealla kädellä, melkein keskipalkoilla rinnettä, ja kuuset kohoavat ylempänä ja järvi näkyy alhaalla. Kartanon alapuolella, järven puolella, ovat puutarha ja koivikkoniemeke niin erinomaisen sopivasti, että samalla kertaa näkee järven sekä puiden ylitse että lomitse. Sitä Mallasvettä, sitä Mallasvettä minä en ole koskaan voinut unohtaa, se on kuin suuri, sädehtivä, tummansininen tausta lapsuuteni parasten muistojen takana. Järvi on niin syvä, että kun jättiläinen kahlasi sen yli ja pääsi Sääksmäen rannalle, istuutui hän hengästyneenä kivelle lepäämään ja huudahti: kas lätäkköä, kun oli jo vähällä nousta saapasvarsieni yli! Ja kuitenkin saattaa tuo suuri ja syvä järvi olla niin iloinen, niin kirkas, niin välkkyvän sininen kuin lapsen silmä kimaltelevassa auringonpaisteessa. Eipä aavistaisi noiden hymyilevien laineiden karkeloivan niin mittaamattomien syvyyksien yllä.
Nähdessäni talvihuntuunsa pukeutuneen Mallasveden siinä avarana edessäni ajattelin ihan ensiksi: jospa vielä olisin pikku tyttö ja saisin laskea hyvällä kelkalla tai notkeilla suksilla alas mainiota, jyrkkää mäkeä järvelle! Mutta sitä en ehtinyt kauan ajatella; me ajoimme veräjästä puistokujan läpi ja olimme jo portaitten edessä…
Ensimmäinen vastaanotto oli vihamielinen. Meitä tervehti äkäisellä haukunnalla kahlekoira Danton historiallinen otus, jonka kuuluisan nimen talonväki oli varsin häpeällisesti muuttanut Tantuksi. Pitämättä lukua tuosta mielenosoituksesta, jonka Dantonin kahleet tekivät yhtä vaarattomaksi kuin painotarkastus luulee tekevänsä sanomalehtien pihakoirat, astuimme eteiseen ja riisuimme päällysvaatteemme. Siinä eteisessä ei ollut mitään uunia, vaikka Muisto oli muuten sangen hyvin sisustettu; tädin nuoruudenaikoina oli sitä katsottu tarpeettomaksi ylellisyydeksi, ja Muistossa oli kaikki samalla lailla järjestettyä kuin kuusikymmentä vuotta takaperin.
Eteisestä astuimme kauniiseen saliin, joka oli koristettu kukkivilla lilja-, kurjenpolvi-, oleanderi- ja murattikasveilla. Kaikki oli ennallaan: vaaleansiniset seinäpaperit kullan- ja vihreänvivahteisine, hienoine seinämaalauksineen, kosteudesta vähän turmeltuneine, kultaisine katonrajalistoineen, vanhanaikuiset, valkeat selkämystuolit vaalenneine vihreine silkkipäällyksineen; pienet selkänojattomat istuimet; tuttu sohva, joka minusta usein tuntui puolen penikulman pituiselta, ja sen mustat silkkiripset, joiden palmikoiminen minua lapsena huvitti; onnettomain kuningatarten Maria Antoinetten ja Fredrika Dorothea Vilhelminan marmorikuvat katselivat miellyttävästi alustoiltaan ikkunoiden välistä, samalla kuin kummallisen näköinen pronssikuva, omenanjumalatar Pomona, irvistellen tervehti ylhäältä komeanhienon, puolipyöreän avouunin päältä, joka oli luullakseni tehty Gripsholman tai Skon luostarien esikuvan mukaan. Kaikki ne herättivät miellyttäviä lapsuudenmuistoja, ja jos jotakin vielä oli tarpeen sydämeni lämpenemiseksi, niin oli siinä vanha seinäkarttakin, Map of the world, monine mutkikkaine viivoineen, jotka kuvasivat Cookin ja Vancouverin matkustuksia maailman ympäri valkeilla, halkeilleilla, vernissankiiltoisilla valtamerillä, joita minä niin monesti olin teeskentelemättömästi ihmetellen tutkinut siihen aikaan, jolloin maailman raja oli mielestäni Mallasveden ja Pälkäneen kirkon välillä.
Tädin emännöitsijä ja uskottu palvelija mamseli Södergren, kaikkien vanhain ystävien kelpo Malla, tuli näkyviin, toivotti meidät tervetulleiksi ja vei meidät tädin luo, joka luuvalonsa ja selänpakotuksen tähden ei voinut lähteä pehmeästä keinutuolistaan. Tädin pää oli vähän valkoisempi, mikäli me voimme huomata leveän pitsimyssyn alta, kasvot vähän keltaisemmat ja ääni vähän vapisevampi kuin silloin, kun viimeksi näin hänet puolitoista vuotta takaperin, mutta muuten hänellä oli sama ylhäinen, uljas ryhti, sama kaareva nenä ja suuret, siniset, jo tummentuneet silmät, sama lumivalkoinen, hyvin silitetty myssy ja kaulus, sama vihreä saali ja musta silkkipuku ja samat korko-ompeluksilla koristetut tohvelit, sanalla sanoen, hän oli jotenkin samanlainen kuin minä muistin hänen olleen jo varhaisimpana lapsuusaikanani. Hän otti meidät vastaan ystävällisellä, voisinpa melkein sanoa armollisella päännyökkäyksellä, ja hänen suudeltuaan äitiä kahdesti poskelle astui ensin isä esiin, sitten minä ja vihdoin pienokaiset, kaikki arvomme mukaisessa järjestyksessä suutelemaan hänen kättään. Kun se temppu oli ohitse, tuntui meistä yhtä suloiselta kuin kesällä kylmän ryöpyn jälkeen: viileyttä seurasi miellyttävä lämpö. Olihan meillä edessämme rakastettavin vanha täti, mikä milloinkaan on tullut kuolevaisen osaksi, kun vain emme laiminlyöneet kunnioituksenosoitusta, jota hän katsoi velvollisuudekseen vaatia sukulaisiltaan. Odoteltaessa päivällistä, joka tekisi meidät täysin kotiutuneiksi Muistossa, katselin vielä kerran huvikseni vanhaa ystävääni, kreivi Mirabeauta, joka yhtä jättiläismäisen leveine kasvoineen, yhtä juhlallisena suurine tekotukkineen ja yhtä pilkallisesti hymyilevänä kuin ennenkin näytti sanovan entiselle ihailijalleen aivan samoin kuin ennen hänen lapsena ollessaan: mitkään pallot, mitkään heittorenkaat eivät saa tulla liian lähelle minun kreivillistä nenääni!
Täti suvaitsi kysellä, miten matkamme oli onnistunut. Mitä meidän oli vastattava? Minä nauroin ovelasti itsekseni, kuten valitettavasti olin nuorempana oppinut, kun nyt kuulin, että vaikkei maantie ollutkaan varsin huvittava vaunuilla matkustettaessa tähän vuodenaikaan, oli rautatie kaksi kertaa peloittavampi. Mutta monien huoltemme jälkeen oli meillä vain jäljellä suloinen tunne siitä, että vihdoinkin olimme hyvässä, kauniissa, turvallisessa satamassa ja suloisessa levossa. Ei kukaan meistä ollut vielä virkkanut mitään sepästä, mutta äkkiä isä varomattomuudessaan mainitsi, että täti saa odottaa herra Dammia vieraakseen.
— Herra Dammiako? toisti hän. Minä muistelen sen nimisen henkilön olleen kuningatar vainajan ystäviä. Minä en tunne sitä sukua, sillä hän oli hovissa myöhemmin kuin minä.
— Ehkä hän on joku kaukainen sukulainen? kysyi isä, otaksuttavasti muistelematta perintöä.
— Ruotsissa en minä tunne ketään muita sukulaisia kuin ——sköldit isäni puolelta, enkä Suomessa ketään muita kuin teidät äitini puolelta. Minä olin isäni ainoa lapsi, mutta äitini meni hänen kuoltuaan uusiin naimisiin ja hänelle syntyi toinen tytär, josta tuli sinun äitisi, hyvä Jeanette. Augusta … käy noutamassa kirjastosta Sursillien sukuluettelo ja katso, onko siinä Damm-sukua!
Minä palasin selittäen, että Sursillien joukossa on ainoastaan muuan Damstén, mutta ei mitään Dammia.
Isä ei taaskaan ollut varuillaan, vaan antoi ajatuksiensa lentää arkaan aineeseen, nimittäin tädin eronneeseen mieheen.
— Eiköhän — sanoi hän — herra Damm voisi olla vapaaherra R. vainajan kaukainen sukulainen?
Me hämmästyimme. Mutta täti, kun kerran oli päässyt käsiksi sukulaisuussuhteisiin, jotka hän tunsi niin tarkoin kuin olisi ollut elävä sanakirja, ei huomannut koko tuota vaarallista kysymystä.
— Isoisälläni — jatkoi hän — oli veli, joka palveli tykkiväessä Kaarle XII:n aikana, ja hänen sanotaan, paitsi tytärtä, joka oli naimisissa rovasti Rislachiuksen kanssa, jättäneen jälkeensä pojan, joka sitten meni sotapalvelukseen Saksiin; hänellä kuuluu olleen suuri perhe. Äidilläni taas oli eno, eräs Gyllenpantzar, joka meni Ranskan palvelukseen ja kaatui vuonna 66 Länsi-Intiassa, missä hänellä oli viljelyksiä ja missä hän meni naimisiin erään kreolittaren, Marie Jeanne Alvarezin kanssa. Mahdollisesti Damm saattaisi olla syntyisin jostakin noista suvuista, ja nimestä päättäen pikemmin saksilaisesta. Mies vainajani tunsi tuon perheen, jolla kuuluu olleen ylhäisiä tuttavuuksia Dresdenissä, ja erään tyttäristä sanotaan olleen naimisissa kuningas August III:n tallimestarin, vapaaherra Schönfeltin kanssa.
— Herra Damm mainitsi sattumalta, että hän on syntynyt Napolissa.
— Napolissako? Minä muistelen, että kuningatar… Sanoiko hän todellakin Napolissa?
— Aivan varmasti. Hän sanoi viettäneensä lapsuutensa ajan ulkomailla kuudenteen ikävuoteensa asti.
Täti ei vastannut. Hän oli vaipunut syviin ajatuksiin. Tuo tieto näytti liikuttavan häntä, vaikkemme me voineet aavistaa syytä. Onneksi kamaripalvelija ilmoitti kohta sen jälkeen — silloin kuten ainakin puettuna livreaan, jossa Ruotsin värit, sininen ja keltainen, loistivat — että päivällinen on valmis.
— Saatpahan nähdä, että seppä vielä esiintyy perijänä, kuiskasi äiti; tuo hänen epäluulonsa ei suinkaan vähentänyt vastenmielisyyttä, mitä hän ennestään oli tuntenut matkakumppaniamme kohtaan.
Isä katsoi kohteliaisuuden vaativan häntä tarjoamaan käsivartensa tädille. Täti epäsi tarjouksen kumartaen vain vähän ylhäisesti päätään. Hän pyysi meiltä anteeksi, ettei hän voinut pitää meille seuraa pöydässä: hänellä on nykyjään tapana syödä omassa kamarissaan, ja sentähden hän toivoi, että äiti, ollen sukulainen ja tottunut talon tapoihin, tahtoisi hoitaa emännän tehtävät.
Me aterioimme siis en famille, ilman tätiä, ainoastaan Malla Södergren seurassamme, ja hänkin suostui vain isän innokkaista pyynnöistä istuutumaan pöytään. Ruokasali herätti meissä kaikissa mitä miellyttävimpiä muistoja. Sen huonekalut ja seinäpaperit olivat vaaleanpunaisia ja valkoisia, ei missään synkkää tammen väriä, joka jo kyllästyttää ennen ruualle istuutumista. Minä katselin kiilloitettua suurta ruokapöytää, joka oli usein notkunut uunipuurovatien painosta, ja kaunista kaappia, jonka kätkössä tavallisesti oli maukkaita herkkuja. Päivällinen oli luonnollisesti runsas ja oikeinpa erinomaisen hienokin jokapäiväiseksi arkiateriaksi. Äiti ylisti keitettyä lohta, isä oivallista vasikanpaistia, pienokaiset pistivät poskiinsa pikku pöytänsä ääressä aimo annoksia riisiryynipuuroa, ja ihastuksekseni minä keksin erään herkun, jota en missään muualla koko maailmassa ole tavannut kuin Muistossa, nimittäin "kruunuleivokset".
Täti ja vanhemmat kävivät päivällislevolle, ja sillä välin minä, voimatta vastustaa Fritsin ja Sigridin pyytelyjä, lähdin heidän kanssaan ensimmäiselle kelkkaretkelle — tulihan jonkun huolehtia heistä ja varjella heitä joutumasta niihin vaaroihin, mitä järvelle päin viettävässä rinteessä saattoi olla. Siellä oli suloisen raikasta ja hyvää. Vapauden ilma puhalteli ympärillämme ja avarrutti sydämen, joka ei koskaan niin vapaasti syki umpisalongeissa, missä sitä lastikat puristavat ja missä sovinnaisuuden lyijypainot riippuvat raskaina hameenliepeissä.
Eräässä kohden oli mäki jyrkänlainen; siitä laskin minä, Sigrid edessäni kelkassa, ja ohjasin niin taitamattomasti, että teimme kuperkeikan lumessa. Mikäpä saattoi olla viattomampaa: pieni naarmu otsaan, lumenryöpsähdys vihreälle matkanutulleni; kukapa sen näki? Ehkäpä harakka lehdettömästä koivusta, jossa se lakaisi huurretta oksista pitkillä pyrstösulillaan. Ei, näki sen vielä joku muukin: täti, jonka keinutuoli oli asetettu aivan järvelle päin olevan ikkunan eteen.
Hämärä tuli aikaisin, ja minä palasin takaisin suojatteineni aavistamatta vähääkään, mimmoinen saarna minua odotteli. Täti oli jo ehtinyt pitää puheen äidille.
— Suuri, pitkä tyttö juoksentelee kelkkamäissä! Mimmoisia tapoja hän onkaan oppinut kaupungissa? Minun nuoruudessani, ma chère, ystäväiseni, oli toiset käsitykset siitä, mikä on sopivaa, mikä ei. Silloin oli kukin niin kauan lapsi kuin hänellä oli oikeus olla lapsi, mutta kun hän menetti sen oikeuden, sai hän toisen oikeuden, oikeuden — olla nuori nainen.
Niinpä niin, tädin nuorena ollessa! Silloin näyteltiin teattereissa paimenia ja paimentyttöjä, mutta tosi elämässä miehet kävellä tepastelivat kankipalmikko niskassa ja naiset täyteaineella pyöristetyin pohkein, korkeine frisure à la tour de Bable'ineen, Baabelin tornin tapaan asetettuine hiuksineen ja à la grecque-pukuineen, kreikkalaisten tapaan vyötäinen kainalossa, toisin sanoen sydän kurkussa. Ikäänkuin en minä olisi tädin vierashuoneen ylhäisistä muotokuvista, aina seivässuorasta Kustaa IV:stä Adolfista ja veltostuneesta Kaarle XIII:sta ynnä heidän puolisoistaan tätiin itseensä asti, joka käytti niin kankean vanhanaikuista pukua — ikäänkuin en heistä olisi jo kylliksi päässyt selville, mitä siihen aikaan katsottiin "soveliaaksi". Jumala varjelkoon kelkkamäistä! Luonnollistahan oli, etteivät ne olleet muinaisajan mukaisia, sillä eihän Kreikassa laskettu mäkeä, ja mitenkä olisikaan sellainen Baabelin tornin tapainen tukkalaite pysynyt kelkkamäessä tasapainossa kukistumatta raunioiksi?
Minun tuskin tarvitsee sanoa, että nuo vastaväitteet jäivät lausumatta, ja siinä Augusta, jonka pikku étourderie, ajattelemattomuus pian unohtui, tekikin viisaasti. Tädin menetetyn suosion hankkimiseksi takaisin tarvitsi äidin vain tavallisella taitavuudellaan antaa minulle tilaisuus näytellä rouva Clairelta opittua ranskantaitoani, joka vielä — kuten isäni suvaitsi sanoa — oli saanut hyvän "silittelyn" vuosikautisesta ahkerasta puhelusta erään kuuluisan pääkaupunkilaisen marchand de participes'in kanssa. Minä latelin, mitä suinkin taisin, ehkä vähän enemmänkin, vaikka siten jouduinkin toisen kuperkeikan vaaraan, mutta täti oikaisi hyväntahtoisesti pienet erehdykseni ja tuli taas mitä parhaimmalle tuulelle.
— Ystäväni — sanoi hän katse hyvyyttä tulvillaan — minua ilahduttaa edistymisesi; säännöt tunnet jo, mutta et vielä kieltä. Sinä puhut ranskaa melkein samoin kuin minä nuorena ollessani kuulin ruotsalaisten laulajattarien laulavan italian kieltä; nuotit olivat Italian, sävel Ruotsin. Kieltä luullaan puvuksi, jota koetellaan muotikauppiaan luona ja joka sopii toiselle hyvin, toiselle ehkä huonommin; mutta kieli on säveliksi sovitettu sielu. Jollei ihminen saa omakseen sitä sielua, l'esprit d'une idiome, kielen henkeä, laulaa hän vain tyhjiä ääniä. Minun nuorena ollessani ei puhuttu niin virheettömästi kuin luultavasti monikin koulutyttö nyt korkeimmilla luokilla; harvoin osasi nainen ja melkein vielä harvemmin mies kirjoittaa sivua tekemättä yhtä monta oikeinkirjoitus- ja kieliopillista virhettä kuin riviä oli sivulla. Mutta meillä oli sen sijaan vallassamme kielen sielu; me näimme sen silmillä, tunsimme sen tajunnalla ja ajattelimme sen ajatuksilla. Siinä meidän kielioppimme. Teillä on säännöt, meillä oli henki; teillä korulauseet, meillä keskustelutaito. C'est tout dire, siinä kaikki. Aujourd'hui la conversation est morte, nykyjään on keskustelutaito jo mennyttä.
Samaan tapaan täti jatkoi vertauksiaan hänen ja meidän aikamme välillä. Myönnänpä, että oma närkästykseni minua melkein hävetti. Olihan hänen sanoissaan niin paljon totta ja niin paljon suloutta, että minä näytin omastakin mielestäni varsin lapsellisen tyhmältä. Niin, niin, kyllä hänessä oli muutakin kuin la tour de Bable muinaisessa coifure'ssä. Hänen kellastuneille poskilleen nousi vieno puna, hänen himmeät silmänsä saivat takaisin muinaista loistoaan. Olisiko hän todellakin kerran ollut vierashuoneen seinällä riippuvan muotokuvan kaltainen, niin hienon, kauniin ja älykkään näköinen kuin kuva, jossa kaikista sen kummallisista pukimista huolimatta oli kumminkin jotain hyvin jaloa ja viehättävää?
Kohtapa täti pääsi käsiksi juttuihinsa, jotka olivat peräisin kuningatar Fredrika Dorothean hovista. Täti oli ollut kuninkaallisissa häissä Tukholmassa 31 päivänä lokakuuta 1797 — hän ei koskaan unohtanut sitä päivää, ja samoin säilyivät hänen muistissaan myös aina kuningattaren verrattomat kädet ja Katarinannunnien puku, johon ylhäinen morsian oli puettu. Monta pientä piirrettä kuningattaren hyvyydestä oli säilynyt tädin uskollisessa muistossa, muiden muassa eräs köyhä lapsi… Hän kertoi kuningattaren mieltymyksestä Hagaan, miten häntä vaivasi Ruotsin kylmä ilmanala ja miten hän käytti murskattuja mansikoita lääkkeenä vaivoihin, joita kylmä hänen käsivarsiinsa oli aiheuttanut. Eräältä puolelta linnan pihaa suli lumi tavallista aikaisemmin keväällä. Sitä pienoista, suuren lumijoukon keskelle ilmestynyttä pälveä katseli kuusitoistavuotias kuningatar kyynelsilmin… Oli liikuttavaa kuulla tädin kuvailevan entisen hallitsijattarensa enkelinlempeyttä, hänen väsymätöntä kärsivällisyyttänsä ja miten kauniisti ja kainosti hän koki palauttaa hupaisuutta, joka aina kaikkosi hovin piiristä, kun jäykkä, ahdasmielinen, epäluuloinen kuningas saapui.
Seuraava kahvijuttu esimerkiksi. Kahvi kiellettiin koko valtakunnasta, ja sitä päivää — elokuun 1 päivää 1794 — vietettiin monin paikoin suurin hautajaisin, joissa suruvaatteisiin pukeutuneet vieraat kantoivat juhlakulkueessa suruharsoon käärittyä kahvipannua nautittuaan ensin viimeisen kerran sen jumaljuomasta. Kielto oli hyvin valtiotaloudellinen, mutta valitettavasti niin tyhmä, että se jo muutamien kuukausien perästä täytyi lakkauttaa, mikäli se koski suurta yleisöä. Hovissa pysyi kielto kumminkin voimassa, kun hovin muka tuli näyttää hyvää esimerkkiä kahvia juovalle kansalle. Kuningatar parka huokasi tullessaan valtakuntaan, jossa hänen mielijuomaansa katsottiin melkein valtiorikokseksi. Silloin sattui eräälle tohtorille, henkilääkäri Dahlbergille tai Hallbergille, en muista tarkoin nimeä, pistämään päähän onnellinen ajatus määrätä hovineideille paahdettua ja jauhettua kahvia lääkepulloissa nimellä pulvis arabicus. Sellainen oiva lääkepullo kädessä meni muuan neitsyistä kuningatar Fredrikan luokse ja — voiko jälkimaailma aivan ankarasti tuomita hänen rikostansa? — hän joutui todellakin kiusauksen valtaan, hän antoi viekoitella itsensä hirveään rikokseen: keitättämään kahvia omassa huoneessaan ja juomaan sitä kahden luotetun uskottunsa kanssa. Pahaksi onneksi oli hovissa supattajia, jotka kaikista varokeinoista huolimatta saivat urkituksi tuon kauhean asian ilmi ja ilmoittivat siitä Kustaa IV:lle Adolfille. Eräänä aamuna marssii kuningas sisään jäykän kopeana ja juhlallisena, täydellisesti tuntien, miten hänen arvoansa oli loukattu.
— Madame, huhu on siis tosi, teidän rohkeutenne on todellakin mennyt niin pitkälle, että te uskallatte juoda kahvia!
— Ah, sire, minä en tarkoittanut mitään pahaa, mutta jos se ei miellytä teitä, ei se ole koskaan enää tästä lähin tapahtuva!
— Minua ei koskaan miellytä, madame, että rikotaan käskyjäni. Tuon uskaliaan teon toimeenpanijat rangaistaan.
— Minä vakuutan, sire, että ainoastaan minä olen syyllinen; älkää antako kenenkään muun kärsiä minun tähteni!
Mitään vastaamatta käski kuningas viedä pois kahvikojeet, katsahti hämmästyneihin hovineiteihin niin kylmänkolkosti, että siitä olisi lappalainenkin paleltunut, ja meni sitten tiehensä paiskata paukahuttaen oven kiinni.
— Sellaista elämää — lisäsi täti — vietti Ruotsin kuningatar Fredrika Dorothea Vilhelmina, Badenin prinsessa, aina vuoteen 1809, josta alkaen hän ei enää ollut kuningatar, ja vuoteen 1812, jolloin hän sai laillisesti eron miehestään Karlsruhessa. Minä kerron nyt jutun hovin kulissien takaa. Tulee kuitenkin varoa, kun tuomitsee kuninkaita hovilorujen mukaan. Kustaa IV Adolf näytti joinakuina hetkinä suuremmalta ja toisinaan taas pienemmältä kuin hän olikaan. Kuningatar käsitti selvästi ne suuruuden hetket ja unohti mielellään pienuuden ilmaukset. Kun hän sitten kertoi, miten hän tuttavallisina iltoina, ollessaan kahden kesken kuninkaan kanssa, ojenteli hänelle tärkeitä papereita allekirjoitettaviksi ja uskalsi neuvoa häntä noudattamaan varovampaa politiikkaa — niitä neuvoja ei kuningas muuten koskaan seurannut — unohti hän, että kuningas oli muutamia tunteja ennen kieltänyt häntä tanssimasta.
— Minä muistelen — sanoi äiti — kuningattaren sittemmin menneen toisiin naimisiin.
— Hän meni sitten naimisiin erään ranskalaisen, paroni Pollierin kanssa, joka oli kunnon mies ja oli ollut prinssi Kustaan kotiopettajana. Se oli onnellinen avioliitto, vaikka sitä ei julaistu. Sydämen liitot, hyvä Jeanette, riippuvat, samoin kuin valtiollisetkin avioliitot, usein sattumasta. Liittoa solmittaessa ei aina tiedetä, mikä on solmun aukaiseva, kuolemako, onnettomuusko vai laki.
— Mikä keltainen nauha teillä aina on kaulassa, täti? kysyi Sigrid, jolla ei sillä kertaa ollut mitään tekemistä, vaan seisoi siinä uteliaasti kuunnellen suu auki, ymmärtämättä muuta kuin että oli muka kysymys nauhoista ja solmuista.
— Mene tiehesi! viittasi äiti; hän ei ollut koskaan uskaltanut kysyä keltaisen nauhan merkitystä.
Mutta täti kuuli kysymyksen ja oli jo niin joutunut muistojensa valtaan, että hän kaikkien kummastukseksi vastasi:
— Ei se ole nauha, pikkuiseni, nämä ovat kultavitjat, ja niissä on minulla sormuksen puolikas.
— Mitä, sormuksen puolikasko? Pidetäänkö puolikassormuksiakin? kysyi Sigrid uudelleen, nenäkkäästi korottaen ääntään, ymmärtämättä äidin viittauksia.
— Sattuu niinkin joskus, vastasi täti. Kun on antanut pois puolen sydäntään ja puolen elämäänsä eikä enää voi toivoa saavansa kumpaakaan niistä takaisin, silloin sattuu niinkin, että pidetään puolta sormusta. Minä toivon, lapseni, ettei sinun milloinkaan tarvitsisi ymmärtää sitä.
— Mene, sanoi äiti, katsomaan, mitä Frits tekee salissa! Kuka tietää vaikka hän taas panisi voileivän jonkin sohvan päällykselle.
— Niin, ja voipuolen alaspäin! sanoi Sigrid ja juoksi nauraen pois.
— Antakaa, hyvä täti, anteeksi lapsen taitamattomuus! virkkoi äiti peläten uusien pilvien nousua meidän Mirabeau-taivaallemme.
— Se ei tee mitään, vastasi täti hyvin ystävällisesti. — Sigrid muistutti mieleeni, että sormuksen puolikkaani on luultavasti arvoitus teille, kuten kaikille muillekin. Eikä se nyt enää koskekaan ketään muuta; mutta … olkoon menneeksi, se saattaa ehkä olla pikku Augustallemme varoitukseksi, jos kohtalo joskus saattaisi hänet saman kovan koetuksen alaiseksi kuin hänen vanhan täti parkansa. Hän on nuori ja nuorena voi kaikki olla mahdollista. Minä kerron teille nuoruudestani.
— Kun vain ette liiaksi rasita itseänne, täti? Ja kaikella muotoa, antakaa minun nostaa keinutuolinne kauemmaksi ikkunan luota, missä vetää, huudahti äiti.
— Kiitoksia, ystäväni. Kun saa, niinkuin minä, istua vangittuna koko lopun elämäänsä, tahtoo mielellään edes nähdä ulos vankilastaan. Tämä sormus, lapseni — ja täti näytti meille pientä kultasormuksen puolikasta, joka riippui hänen kaulassaan, kuten näytti, juotettuna kiinni vitjoihin — tämä sormus oli samalla kertaa koko elämäni onni ja onnettomuus. Koska se tavallaan koskee kuningatar Fredrika Dorothean vaiheitakin, kerron teille sen historian. Kuvitelkaa vain, että minä puhun jostakin vieraasta henkilöstä, joka eli kuusikymmentä vuotta takaperin ja on nyt jo aikoja sitten kuollut. Niin minusta itsestänikin tuntuu. Kuihtunut mummo, joka nyt istuu edessänne, posket kurttuisina ja sydän kuivettuneena, ei ole aina ollut sellainen, miltä hän nyt näyttää. Muistanpa ajan … mutta enhän puhukaan itsestäni, vaan hänestä, joka aikoja sitten on kuollut ja joutunut unohduksiin ja joka herää vain täksi hetkeksi eloon vaipuakseen sitten ainiaaksi menneisyyden yöhön.
Sen jälkeen täti aloitti yhä enemmän vilkastuvalla äänellä ja kirkastuvin katsein seuraavan kertomuksen "hänestä, joka on jo aikoja sitten kuollut".