8. SORMUKSEN PUOLIKAS.
Oli kerran nuori tyttö; minä nimitän häntä Mariaksi. Hän oli Hämeessä asuvan varakkaan tilanomistajan ainoa lapsi; yksitoistavuotiaana hänet lähetettiin Tukholmaan kasvatuslaitokseen. Hän varttui kuten muutkin tytöt, sai jotakuinkin huolellisen, vaikka hieman pintapuolisen kasvatuksen ja pääsi viisitoistavuotiaana ylhäiseen seuraelämään. Hänen isällään oli tuttavuuksia hovissa, hänen oli 1788:n vuoden sodassa onnistunut tehdä kuninkaalle jokin palvelus, ja hän toimitti tyttärensä ensin Södermanlannin herttuattaren luo ja sitten uuteen hoviin, joka muodostui kuningatar Fredrika Dorothea Vilhelminan ympärille tämän jouduttua naimisiin 1797. Maria oli silloin seitsentoistavuotias, luonteeltaan vilkas ja hyväsydäminenkin; jonkinmoista pientä suloutta oli hänessä myöskin, ja sitä ylisteltiin enemmän kuin se ansaitsikaan, sillä koska häntä pidettiin rikkaana, kokoontui hänen ympärilleen joukko ihailijoita, jotka kilvan koettivat imarrella häntä ja näin hemmoitella hänet pilalle.
Jonkun aikaa nuori tyttö vain nauroi imarteluille ja ilkkui huomionosoituksille. Ollen huikentelevainen ja iloinen, tietämättä mitään elämän suruista tai edes elämän vakavuudestakaan hän lensi kuin kultasiipi perhonen huvista toiseen ja sai monesti huimalla leikillään karkoitetuksi pilvet, joita aikaisin alkoi kokoontua hänen nuoren kuningattarensa ympärille. Oli jo pimeä iltahämärä Kustaa III:n auringon mailleenmenon jälkeen. Hänen poikaansa ei tosin koskaan pidettykään minään nerona, mutta hän oli jo silloin, eikä ansiotta, saavuttanut maailman silmissä oikeudenmukaisen ja hyväaikeisen hallitsijan maineen. Ne, joilla oli kunnia kuulua kuningattaren seuraan, oppivat vähän tarkemmin tuntemaan miehen, jota kuninkaan mantteli salasi maailman silmiltä. Ei suurikaan mies ole suuri kamaripalvelijansa edessä; mutta pieni mies näyttää vielä pienemmältä ylevämielisen naisen rinnalla. Puku oli erinomaisen tärkeä, ja kuningatar koki sangen tarkasti noudattaa kuninkaan määräyksiä. Jokapäiväinen puku oli harmaa, parempi puku musta ja juhlapuku valkoinen; mutta ainoastaan kuninkaallinen perhe sai käyttää kultaa ja hopeaa koristeina. Oli erinomaisen hauskaa, kun Gripsholmassa tai Drottningholmassa saimme käyttää vihreää väriä puvuissamme. Kuninkaan turhamaisuudella ei ollut mitään rajaa. Kuten hän koko armeijalle tarkoin sääsi, miten pitkät kankipalmikot saavat olla, minkä näköinen sen tupsun tulee olla, joka näkyy nahkakotelon laidasta, miten paljon saappaan varret saavat ulottua polvia korkeammalle, kuinka monta nappia saa näkyä varsien yläpuolelta, miten pitkät hihanauhat on pidettävä ja miten ne ovat solmittavat ja ommeltavat, — samoin tahtoi hän myöskin, että kuningattaren olisi pitänyt mitä juhlallisimmin määrätä meidän hameenmiehustamme pituus, silkkisukkiemme väri, kenkiemme nirkot ja kalvokkaittemme suuruus; miten meidän tuli astua, seisoa, istua ja, jos mahdollista, ajatellakin — määrätä naurumme kuosi ja keskustelumme kaunistukset, ja itsensä täytyi hänen olla varuillaan, ettei vain yhdelläkään hymyllä rikkonut espanjalaista grandezzaa, ei kääntynyt syrjin puolisoonsa eikä julkisilla aterioilla sanonut itsellään olevan mitään mieliruokaa, muita yhtä tärkeitä elämänohjeita mainitsematta. Olisittepa nähneet, miten juhlallisesti kuningas kerran, kun kuningatar eräällä moisella aterialla hairahtui niin suunnattomasti, että suvaitsi omin käsin kuoria appelsiinin, lausui:
— Madame, unohdatte, että täällä on palvelijoita!
Hovi oli kuitenkin nuori; kuningas oli kahdenkymmenen vuoden ikäinen, kuningatar seitsemäntoista, kuten Mariakin. Nuori hovi on aina, jollei juuri kevytmielinen, niin kuitenkin mieleltään hilpeä, ja vanhasta iloisemmasta ajasta oli kylliksi sukkeluutta jäljellä, jotta saatettiin tehdä ivaa siitä, mitä kuningas tahtoi à tout prix[29] pitää täytenä totena. Meitä oli kuusi nuorta ja iloista hovineitiä niin kauan, kunnes perintöprinssi syntyi: silloin tuli meidän sijaamme kamarirouvia. Kuningattaren yksityisissä huoneissa korvattiin se tappio, minkä kiusallisten seurustelusääntöjen noudattaminen tuotti muutaman askeleen päässä niistä. Me olimme sokkosilla ja piilosilla, me telmimme toisinaan kuin hurjat lapset. Voi, muistanpa, miten kerran säikähdimme, kun minä piilosilla oltaessa olin polvillani tuolin takana ja kuningatar nauraen heitteli vuoteesta päänaluset ympäri lattiaa katsoakseen, olenko minä piilossa niiden alla; ilomme oli korkeimmillaan, kun kuningas astui sisään!
— Mitä tämä on, madame?
— Ah, antakaa anteeksi, sire, me pidimme hieman hauskaa.
— Rouva kreivitär, olkaa hyvä, käskekää siistimään kuningattaren huone!
Ja hänen majesteettinsa lähti pois kuin ukkospilvi ja hovimestaritar nuhteli meitä, viattomia lapsi parkoja, mitä ankarimmin.
Sellaisissa kohtauksissa ei kuningattarella ollut muuta vastausta kuin kyyneleet. Mutta meitä muita, jotka rakastimme ja surkuttelimme häntä, suututti kovin. Piirusteltiin pilakuvia, ja miten mainioita pilakuvia! Kirjoiteltiin pilkkalauluja, ja miten onnistuneita ne olivat! Kiusaus oli sitä suurempi, koska kaikki sen tapainen täytyi pitää tarkkaan salassa, yksin kuningattareltakin, joka toden teolla pahastui huomatessaan eräänä päivänä "Wertherin kärsimysten" kannessa kuvan, käden ojentamassa kuninkaan kirjallista käskyä, missä oli sanat: "Hyvä herra, te pääsette kuudeksi päiväksi arestiin, koska ammuitte itsenne, panematta ensin takkianne kiinni".
Huimapäisimmät kuninkaan seurustelusääntöjen ivailemisessa olivat kaksi henkilöä: toinen nuori kamarijunkkari — nimitän häntä paroni Otoksi — espiègle, aika veitikka, joka kirjoitteli teräviä komparunoja eikä juuri suuresti pitänyt lukua niiden salailemisesta; toinen oli Maria, jolla oli vähän taipumusta piirustukseen ja käytti sitä taitoansa kostaakseen kaikki rettelöt, joilla kuningas hänen mielestään tahtoi tehdä hovinsa sietämättömäksi. Noiden kahden luonteet olivat niin yhtäläiset, etteivät he voineet olla tuntematta kiintymystä toisiinsa. He tekivät jonkinlaisen salaliiton, joka ei kyllä valtiollisessa suhteessa ollut niin tärkeä kuin neiti Rudenschöldin, mutta ehkei hyvää tarkoittava, koska se valitsi loukkaavan pilkkansa kohteeksi itse kuninkaallisen majesteetin. Pilakuva, komparuno toisensa jälkeen levisi hovilaisten keskuuteen, eikä tiedetty mistä, ja aiheutti toisella puolen naurua, toisella häväistystä. Kielikellot eivät jättäneet kertomatta huhua epäluuloiselle kuninkaalle; ja kaikki nuuskijat pantiin liikkeelle etsimään kujeen alkuunpanijoita, mutta kauan turhaan. Siitä seurasi kuitenkin uusia nuhteita kuningatar paralle ja hänen kyyneleensä vaikuttivat, että pilkkakirjoitukset pysyivät jonkun aikaa kuulumattomissa.
Silloin tuli uusi asetus kankipalmikoista; se kiusaus oli paroni Otosta liian suuri. Eräällä Ulriksdaliin tehdyllä huvimatkalla hän ilmaisi aikeensa Marialle, ja Maria, ajattelemattomana kuten ainakin, suostui heti rupeamaan hänelle piirustajaksi. Jo samana iltana kulki kädestä käteen kuva, jossa kuningas, niskassa taivasta pimittävä kankipalmikko, luki Ritarihuoneentorilla lakia Kustaa Vaasan muistopatsaalle:
Mit' auttaa, vaikka Ruotsin isäksi, maas maineen luojaks sua mainitaankin, säännöille jollet arvoa sa anna? Käy Lundiniin,[30] ma vannon: tosiaankin sua uhkaa kahden viikon aresti, sa ellet myöskin palmikkoa kanna!
Kohta levisi tuo ilkeä pila suusta suuhun ja herätti, senhän arvaa, niin paljon naurua, ettei se voinut olla joutumatta asianomaisen korviin. Kuningas suuttui niin, että hänen puolisonsa vapisi pelosta, ja Maria, joka suuresti rakasti hyvää kuningatartaan, sai kohta kahdestakin syystä aihetta katua ajattelemattomuuttaan. Pidettiin mitä ankarimpia tutkintoja, ja tutkijoiden onnistuikin viimein päästä keksinnöstä toiseen. Neiti Rose oli saanut pilkkarunon neiti Blanchelta, neiti Blanche rouva B:kronalta, rouva B:krona rouva A:sköldiltä, rouva A:sköld neiti R:feltiltä, neiti R:felt neiti C:strömiltä ja neiti C:ström vihdoin Marialta.
Entä keltä Maria oli saanut tuon vaarallisen paperin? Odotettiin, vaadittiin vastausta; nuori tyttö ei suostunut vastaamaan mitään, mutta hän oli ankaran epäluulon alainen, sillä kuningas ei ymmärtänyt kujeilua. Silloin astui ratkaisevana hetkenä esiin paroni Otto ja vastasi: minulta!
Hän oli itse asiassa oikeassa, mutta se suoruus tuli hänelle kalliiksi. Vähällä hän oli joutua heti vangituksi valtiopetoksesta, mutta tahdottiin kuitenkin ensin odottaa tarkempia käskyjä hänen majesteetiltaan, ja sitä viivytystä käytti paroni Otto hyväkseen ja pakeni Hampuriin. Kuningas taipui jättämään asian sikseen, mutta rikollinen oli menettänyt hovipaikkansa, tulevaisuutensa ja oikeuden palata isänmaahan.
Se koski Marian sydämeen; hän soimasi itseään siitä, että hän, vaikka olikin yhtä rikollinen, oli jalomielisen uhrauksen tähden päässyt rangaistuksetta, ja kun hän seuraavana kesänä seurasi kivulloista isäänsä Aachenin terveyslähteille, tapasi hän siellä paroni Oton. Tuskinpa mikään muu yhdistää nuoria henkilöitä lähemmin toisiinsa kuin yhteinen salaisuus, ja seurauksena olikin molemminpuolinen rakkaus, jonka Maria sai vihdoin isänsäkin hyväksymään, tämä kun ei voinut missään tytärtään vastustaa. Maria oli niitä, jotka voivat rakastaa vain kerran elämässään. Hänestä tuli Aachenissa paroni Oton morsian, ja silloin he jakoivat keskenään sormuksen, ja sen puolikkaita he suostuivat säilyttämään liittonsa merkkinä siihen asti, kunnes ei enää mikään estäisi heidän yhtymistään.
Niin pahaan rikokseen syyllisen maanpakolaisen kanssa tehty liitto täytyi kuitenkin pitää salassa niin kauan kuin Maria vielä palveli kuningatarta hovissa. Kaksi pitkää vuotta kului; kihlatut olivat salaa kirjeenvaihdossa keskenään, mutta eivät saaneet toisiansa nähdä. Paroni Otto meni sotapalvelukseen Ranskaan ja kävi sotaretkellä Italiassa. Kirjeiden vaihtaminen kävi siten yhä vaikeammaksi, etenkin sentähden, että Kustaa IV Adolf vihasi leppymättömästi jakobiineja — jakobiineja olivat hänen silmissään kaikki ranskalaiset — ja epäiltävät Ruotsiin menevät kirjeet avattiin kaikki Hampurin postitoimistossa. Kihlattujen täytyi olla sangen varovaisia ja keksiä monen monta keinoa salaisuutensa salaamiseksi. Niinpä Maria sai kerran postissa kuuluisan kreivi Mirabeaun muotokuvan, ja kun hän tarkasteli vaatetta pitäen sitä tulta vasten, saattoi hän sen nurjalta puolelta lukea salamusteella kirjoitetut paroni Oton hellät jäähyväiset, hän kun juuri silloin oli aikeissa seurata Bonapartea Egyptiin. Kirje päättyi sanoihin: "Ma bien aimée, rakkahimpani, minä panin sormuspuolikkaani sinettiin ja jätin ystävän talteen. Jos kuolen sinua näkemättä, lähetetään se rakkautemme muisto sinulle pantiksi siitä, että paremmassa maailmassa uudelleen yhdymme."
Maria itki, hänen ruusunsa kuihtuivat: jo oli tullut kuningattaren vuoro koettaa enkelinhyvyydellään palauttaa haihtunutta hymyä hovineitinsä huulille. Vuosi kului eikä mitään kuulunut: kyseltiin Pariisista ja saatiin vastaukseksi, ettei paroni Otto ollut palannut armeijan mukana Egyptistä. Tuhansia oli jäänyt sinne erämaihin; miksi olisi kuolema säästänyt ruotsalaista maanpakolaista.
Maria ei enää epäillyt hänen kuolemaansa; mutta sormuksen puolikas ei tullut takaisin.
Taas kului vuosi, ja Maria, murtuneena kuin hänen onnensa jäännös, jota hän kantoi povellaan, antoi, isänsä harrasta toivoa totellen, kätensä toiselle puolisolle. Se avioliitto ei ollut onnellinen. Sydämen vaatimuksista piittaamattomat olivat yhdistäneet kaksi luonnetta, jotka eivät ollenkaan sopineet toisilleen, ja heidän välillään oli muuan muisto erottamassa heitä — sormuksen puolikas, jota Maria ei koskaan lakannut kantamasta povellaan ja jossa oli hänen puoli sydäntään. Puolisot ottivat laillisesti eron. Heillä ei ollut lapsia.
Vuonna 1809 seurasi Maria, silloin jo leskenä, eronnutta kuningatartaan Saksaan. Uudestaan elpynyt toivo saattoi hänet lähtemään sieltä Pariisiin ja sieltä Madridiin. Hän oli saanut kuulla, että paroni Otto oltuaan pitkän ajan beduiinien vankina oli vihdoin palannut Ranskaan ja sitten lähtenyt Jooseppi Bonaparten kanssa Espanjaan. Madridiin saavuttuaan Maria etsi entisen kihlattunsa asunnon: se oli kuninkaan palatsi; hän oli kuningas Joosepin ajutanttina. Mariaa ei päästetty sisälle; Espanjassa raivosi kapina, kaikkia vieraita epäiltiin Englannin kätyreiksi. Maria odotti kaksi päivää palatsin porttien edessä tuntematta väsymystä, nälkää tai sadetta, joka valui virtanaan taivaasta. Olihan hänellä sormuksen puolikkaansa; hän tahtoi antaa sen jälleen löydetylle rakastetulleen. Rakastettu tulikin vihdoin, miehekkäämpänä, ylväämpänä, kauniimpana, kymmenvuotisten koetusten jalostamana. Hän ratsasti vaunujen vieressä, joissa istui nuori espanjalainen nainen. Kansanjoukossa kuului sorinaa, ihailua ja uhkauksia sekaisin. Sanottiin, että siinä oli paroni Oton kaunis puoliso, joka oli unohtanut isänmaansa antaakseen viholliselleen kätensä.
Maria ei muistanutkaan ojentaa sormusta, joka hänellä oli kädessä, ja samana iltana hän lähti Madridista eikä enää koskaan nähnyt miestä, jonka uhrauksen hän olisi tahtonut palkita koko elämänsä onnella.
Sitten hän ei enää viihtynyt Tukholmassa. Muutamia vuosia matkusteltuaan ja saatuaan ilokseen nähdä rakastetun kuningattarensa Fredrikan onnellisena toisissa naimisissa Maria muutti Suomeen ja asettui yksin ja unohdettuna synnyinseudulleen ja rakennutti itselleen vihdoin kartanon, jonka nimeksi hän pani maan kielellä "Muisto". Paroni Otosta hän kuuli vain sen verran, että hän oli mennyt Joachim Murat'n mukana Napoliin, asettunut sinne asumaan yksityismiehenä ja kuollut 1842. Hän oli unohtanut Mariansa ja hänen sormuksen puolikkaansa. Maria itki häntä kuin vanhaa ystävää, mutta ei kukaan nähnyt hänen kyyneliään; ainoastaan Muiston kuuset olivat hänen surunsa todistajina. Sormuksen puolikas on hänellä vielä povellaan — toinen ei ole koskaan tullut takaisin — ja se muisto on seuraava häntä hautaan. Sellainen on sormuksen tarina. Se on hyvin tavallinen satu — kertomus murtuneesta onnesta. Ei mitään muuta. Voilà tout!
* * * * *
Kun täti lopetti kertomuksensa, oli jo niin hämärä, että me tuskin näimme toisiamme. Minusta tuntui niin hienon kauniilta tuo nykyisyyden verhoaminen varjojen huntuun, samalla kuin entisyys oli kirkkaana silmäimme edessä. Meidän ei ollenkaan tarvinnut vertailla keskenään sitä Mariaa, joka kerran — sen tiesimme me toiselta luotettavalta taholta — oli kauneudellaan ja sukkeluudellaan viehättänyt toista aikakautta. Me saatoimme vielä kuvitella mielessämme, millainen hän oli, tuo solakka, suora, kukoistava, toivehikas impi, terveyttä ja nuoruutta uhkuva, säihkyen rakastettavaa uhmaa, joka, kuten olen kuullut, usein on vain yli äyräittensä tulvivaa elämää. Miten kaunis hän olikaan ollut. Miten kirkas päivänsäde synkässä, ilottomassa hovissa, joka niin kohta Kustaa III:n hauskojen päivien jälkeen uhkasi rangaista naurua rikkomuksena, sukkeluutta kuninkaanmurhana ja pienintäkin kahleiden tempaisua äärettömän majesteettirikoksen tavoin! Sekin ajattelemattomuus, joka hänelle tuli niin kalliiksi ja josta hän sitten oli niin katkerasti itseään soimannut, oliko se todella niin hirveä rikos, että sen seurausten olisi tarvinnut olla sellaisia kuin ne olivat? Minä kysyn meiltä kaikilta, seitsemän- tai kahdeksantoistavuotisilta tytöiltä — jos joku meistä olisi erittäin taitava piirustamaan hauskoja pilakuvia ja jos meidän päivinämme julkaistaisiin kuninkaallinen tai keisarillinen asetus kankipalmikoiden pituudesta — voisimmekohan me vastustaa kiusausta? Mitä sanon, kankipalmikoidenko? Ei, niitä ei nyt enää käytetä, mutta esimerkiksi asetus parrasta? Tai ankara asetus univormukaulusten viiden viidettä asteen kulmasta tai tähtinauhojen asianomaisesta pituudesta tai sakon uhka siitä, jos joku uskaltaa sanoa majuritarta kapteenittareksi tai valtioneuvoksen rouvaa pelkäksi rouvaksi? Jos moista säädettäisiin meidän päivinämme — ja eihän se tuiki mahdotonta olekaan — niin enpä voi taata, ettei ketä hyvänsä meistä haluttaisi kuvata korkea-arvoisia lakimme laatijoita seisomassa Turussa olevan Porthanin muistopatsaan edessä ja sanomassa pronssiukolle: Mene Appelrothiin! Mene Raddatziin! Mene valtiokalenterista oppimaan, miten tulee käyttäytyä![31]
Vihdoin toi kamaripalvelija tulta ja niin olimme taas keskellä jokapäiväistä aikakausi parkaamme, ihan nykyaikaamme, jolloin ei tosin ole kankipalmikoita, mutta paljonkin yhtä tyhmiä päitä; ei käytetä hiusjauhetta, mutta ollaan ihan yhtä paljon naurettavien vaatimusten puuteroimia. Fredrika Dorothean kaunis hovineiti oli jälleen muuttunut raihnaaksi, kahdeksankymmenen vanhaksi Mirabeau tädiksi, silmälaseineen ja sukankutimineen. Äiti otti aivan levollisesti käsiinsä paidan, jota hän ompeli Fritsille; minä levitin esiin pumpulihenkselit, joita olin jo kuusi viikkoa virkannut joululahjaksi isälle aivan hänen silmäinsä edessä, sillä semmoista hän ei näe eikä käsitä koskaan. Isä itse näytti istuvan liikkumattomana vaipuneena muistelemaan Kustaa IV:tä Adolfia, mutta tarkemmin katsottaessa huomattiinkin hänen nukahtaneen matkan vaivoista, kun Danton oli kokonaan häirinnyt hänen päivällisleponsa. Kuvan täydennykseksi tulivat vielä lapset sisään perätysten itkeä tillittäen. Filosofi Frits oli pahasti ryvettänyt itsensä taistelussaan viiliastian kanssa, ja laupeudensisar Sigrid, joka oli tahtonut pyyhkiä hänen kuononsa, oli saanut siitä tukkapöllyä palkakseen.