9. KUKA HÄN ON?
Pelkäänpä, jos saan totta puhua, äidin hyvin vähän saaneen mielenylennystä tädin kertomuksesta. Hän oli kerran saanut päähänsä, että minun, tädin kummitytär kun olin, piti myöskin saada yksin periä koko hänen omaisuutensa, ja viisas äitini käsitti varsin hyvin, että vanhoista muistoista saattaa toisinaan syntyä nuorempien sitoumusten ituja. Kukapa takaisi, ettei joku kummitus nousisi vielä yhdentenätoista hetkenä entisyyden yöstä kolkuttamaan tädin kuihtumattomalle sydämelle nuoruuden rakkauden kaikkivaltaa käyttäen? Esimerkiksi seppä, tuo salaperäinen vaskiseppä, jonka nurja sallimus oli lähettänyt meidän tiellemme ja joka oli syntynyt Napolissa; minä näin äidin ilmeistä, ettei hän voinut unohtaa häntä. Minä yksin ymmärsin, miksi hän niin levottomasti aina katsahti salin oveen päin, kun se aukesi. Onneksi alkoi olla myöhäistä. Sinä päivänä seppä ei siis enää tulisi. Ehkä olikin hän vain puijannut meitä eikä aikonut ollenkaan Muistoon. Niin, ajatteli äiti — minä arvasin hänen ajatuksensa — pörhönuttuiset miehet, joilla vielä lisäksi on niin hirveän näköiset kädet, voivat tehdä mitä hyvänsä.
Hänen paha tyttärensä, jonka mieltä tädin kertomus oli suuresti kiinnittänyt, ei sitä vastoin tahtonut jättää asiaa niin vähällä. Kun äiti oli syventynyt ompelemaan paidan kaulusta, käytin minä tilaisuutta hyväkseni ja kysyin viattomasti, minkä näköinen paroni Otto oli.
Täti hymyili rakastettavasti, sillä hän osasi vieläkin, milloin tahtoi.
— Sinä voit ajatella häntä satujen Almanzor prinssin kaltaiseksi, vastasi hän. Hän oli pitkä, komea upseeri, hiukset ruskeat ja lainehtivat, silmät siniset, kasvojen piirteet voimakkaat, miehekkäät, melkein karkeat; kaunis hän ei ollut tavallisessa merkityksessä, mutta ryhti hänellä oli täydellinen; muuten hän oli liiankin avomielinen ja mutkaton, sans facon, hovimieheksi; mutta se sopi varsin hyvin hänen ivalliseen luonteeseensa, joka ei voinut kärsiä hätiköimistä eikä teeskentelyä.
— Oliko hänellä suuret kädet? jatkoin minä seuraten huvikseni äidin ajatuksia.
— Sinä kiusaat tätiä nenäkkäillä kysymyksilläsi, huomautti äiti.
— Hänellä oli todellakin tavattoman suuret kädet ja jalat, vastasi täti. Mitenkä sinulle juolahti mieleen kysyä sitä?
— En tiedä; luullakseni olen uneksinut siitä. Mutta miten on mahdollista, että te, täti, niin monen vuoden perästä vielä muistatte niin tarkoin, minkä näköinen joku henkilö on ollut?
— Lapseni … minäkin olen uneksinut.
— Ja tuntisitteko hänet vielä, täti?
— Hän on kuollut.
— Ah, anteeksi!… Mutta jos häneltä on jäänyt poika?
Hän ei kuullut viimeisiä sanoja. Minä olin lukenut niin monta romaania, että mielessäni olin aivan varma, millä tavoin tuo solmu selviäisi. Seppä oli paroni Oton poika ja milloin hyvänsä hän voi astua sisään tuomaan kadoksiin joutuneen sormuksen puolikkaan takaisin. Kun hän astuu ovesta, tuntee täti hänet paikalla ja luulee häntä itse paroni Otoksi. Siitä hän pyörtyy, sehän on luonnollista. Kun hän sitten herää, katselee hän ympärilleen sekavin katsein ja sanoo äänellä, jonka olen jo kuulevinani (melkein "kantaäidin" äänellä): Otto, sinäkö siinä olet, tuletko noutamaan minut pois maan päältä? — Ei, vastaa herra Damm, minä olen elävä vaskiseppä, paroni Otto oli minun isäni, ja nyt olen minä sillä ja sillä asialla. Sitten täti syleilee häntä, suutelee häntä otsalle ja sanoo: niin, sinä olet hänen poikansa ja tästä lähin olet oleva minunkin poikani! Ja silloin äiti ajattelee: kas niin, nyt hän vie, tuo mokoma, Muiston ja koko perinnön, sitähän jo heti alussa arvelin! Mutta sitten täti viittaa minut luokseen ja sanoo: lapseni, minä yhdistän teidät, olkaa onnelliset ja ottakaa Muisto vielä onnenne lisäksi.
Niin, sellainen on asian ratkaisu, ajattelin minä; toisin ei voi käydä. Ikäänkuin sellaista ei olisi luettu ja nähty näyttämöltä satoja kertoja ennen! Mutta, Augusta, mitä vastaat sinä sitten, jos täti niin suoraa päätä käy kosimaan sepän puolesta. Kieltäen en voi vastata; myöntäen en tahdo vastata. Ja kuitenkin täytyy minun vastata jotakin. Pitäisiköhän minun ehkä vastata: olkaa hyvä ja odottakaa noin kymmenen tai viisitoista vuotta? Ja pitääkö minun itkeä vai nauraa? Niin, kukapa sitä voi edeltäkäsin sanoa. Mutta seppä, seppä — kapearaiteinen, muista, että palellut kuoliaaksi!… Täti parka, se surettaisi häntä kuitenkin. Ja isä sitten, miten iloiseksi hän tulisi, kun siten saisi oikein moitteettomat tiedot kapearaiteisista rautateistä!… Täytyneeköhän minun sittenkin ottaa seppä ihan semmoisenaan ja panna käteni hänen hirveään kouraansa? Se on mahdotonta; perinjuurin, täydellisesti, ehdottomasti mahdotonta. Minä en annakaan lahjoittaa itseäni vanhan sormuksen ja uuden maatilan lisänä. Olenko minä mikään lapsi tai leikkikalu, jonka voi heittää joululahjaksi, kelle vain tahtoo? Enkö ole jo kaksikymmenvuotias? Ja eikö ihminen ole juuri terveen järkensä ja vapaan tahtonsa puolesta etevämpi nukkia ja puuhevosia? Täti on lukenut Rousseauta: minä vetoan ihmisen oikeuksiin. Kiitos kunniasta. Vaskiseppä louhikoon malmia, mistä tahtoo; minusta hän on löytävä pelkkää kiveä.
Minun pitäessäni itsekseni tuota tärkeätä sotaneuvottelua oli isä herännyt ja ryhtynyt kyselemään, millä kannalla on maatalous Muistossa, ja puhelemaan uusista meijereistä, joista juuri oli alkanut näkyä ilmoituksia sanomalehdissä. Siihen loppuivat hovijutut, loppui puhe paroni Otosta, herra Dammista ja sormuksen puolikkaasta. Minä virkkasin pumpulihenkselejä, ja sitten tultiin sanomaan, että tee on pöydässä.
Äiti päästi rinnastaan helpotuksen huokauksen, jonka minä heti tulkitsin: oh, olipa hyvä, että saimme tämän päivän olla rauhassa sepästä.
Ja samassa seisoi hän ilmi elävänä salin ovella.
Minä luulin melkein pyörtyväni. Mutta tätihän sen yllätyksen meille tekisi enkä minä. Minä katsahdin arasti ensin vesikarahviin, oliko se käsillä, ja sitten tätiin. Hän oli noussut keinutuolistaan seuratakseen meitä saliin ja seisoi kolmen askelen päässä entisen rakastettunsa haamun peloittavasta ilmestymisestä. Isä oli tarjonnut hänelle kätensä, joten tädillä siis oli tukea; hän ei siis kaatuisi, mutta…
— Hyvä täti! huudahdin minä ja menin päättäväisesti hänelle tarjoamaan vesilasia.
— Qu'est-ce qu'il y a, mikä on hätänä? kysyi hän niin tyynesti, että se suuresti kummastutti minua.
— Hän on herra Damm, vastasin minä vavisten. Nyt hän ainakin pyörtyisi.
— Ah, herra Damm, teidän matkakumppaninneko? Tervetuloa. Olkaa hyvä, käykää istumaan!
— Herra Damm Napolista! kuiskasin minä.
Tottahan se ainakin tehoaisi.
Ei tehonnut. Sepä kummallista.
— Antakaa anteeksi — sanoi seppä tavalliseen kursailemattomaan tapaansa, mutta ei muuten kuitenkaan kömpelösti — antakaa anteeksi, että häiritsen teitä lyhyellä vierailullani, vaikka jo ehkä onkin jotenkin myöhä. Minua viivyttivät toimeni kauemmin tiellä kuin otaksuinkaan.
— Serkku L. jo ilmoitti minulle teidän tulostanne, herra Damm, ja minua ilahduttaa, jos voin millään tavoin olla teille hyödyksi. Olkaa hyvä, käykää istumaan; juokaa kuppi teetä meidän kanssamme. Augusta, lapsukaiseni, tarjoile teetä. Annattehan anteeksi, herra Damm, etten enää vanhalla iälläni voi täyttää emännän velvollisuuksia niinkuin tulisi.
Me istuuduimme. Minä olin yhä vielä kummastuksissani. Olisiko täti todellakin saanut pitkänä palvelusaikanaan hovissa niin täydellisesti opituksi teeskentelemistaidon? Siltä melkein näytti. Miksikä hän käski minun kaataa teetä eikä äidin? Minä päätin olla varuillani.
Teepöydässä oli Muiston tavan mukaan runsaasti hyvää kylmää ruokaa. Minä mietiskelin itsekseni, tokkohan seppä voisi maistaa muruakaan, kun hänellä on sellainen asia toimitettavana. Turha pelko? Hän söi semmoisella ruokahalulla, että se olisi ollut kunniaksi Danton koirallekin, ja tarttui sitten hirveällä kourallaan hienoon kiinaporsliiniseen kuppiin, jota minä tarjosin hänelle niin taitamattomasti, että olin vähällä kaataa sen sisällyksen pöydälle.
Keskustelu oli teepöydässä alussa samanlaista kuin meidän vaunumatkamme, kun lähdimme Hämeenlinnasta: vetohihnat katkeilivat. Äiti oli varovainen, isä uninen, minä levoton, herra Damm harvapuheinen. Täti yksin puheli kaikkien puolesta. Hänellä oli tapana valvoa kauan iltaisin ja nousta aamuisin myöhään. Mitä myöhempään illalla hänet tapasi, sitä vilkkaampana hänet näki. Mainitsin jo, mikä oli pahimpana huolenamme Muistossa: miten pysyä valveilla illoin.
— Oletteko syntynyt Napolissa, herra Damm? kysyi täti sivumennen yhtä välinpitämättömästi kuin olisi kysynyt: sataako ulkona lunta?
— Sattumalta, vastasi seppä. Vanhempani eivät olleet italialaisia.
(Hän se on, ajattelin minä.)
Täti oli liian hienotuntoinen vaivatakseen vierastaan useammilla kysymyksillä. Keskustelu kääntyi nykyajan matkustamiseen, ja miten kohta tapaa ruotsalaisia ja suomalaisia ympäri koko sivistynyttä maailmaa.
— Suomalaiset, venäläiset ja itävaltalaiset — huomautti seppä — tunnetaan nyt siitä, että he vaivaavat konsulia passiensa näyttämisellä, vaikkei niitä kukaan muu viitsi kysyä kuin virkamiehet saadakseen siitä pikkuiset sivutulonsa. Englantilaiset ja suomalaiset tuntee myöskin siitä, että he antavat parhaat juomarahat, luultavasti sentähden, että ovat Euroopan rikkaimmat kansat. Olenpa nähnyt suomalaisten matkustavan toista vertaa kalliimmasti eikä kuitenkaan puoleksikaan niin mukavasti kuin esimerkiksi ranskalaiset ja saksalaiset.
— Miksikä tuhlaisimme vähemmän matkoilla kuin täällä kotona? huomautti isä. Meillä elävät kaikki suuremmassa tai pienemmässä määrin kuin olisi joka päivä viimeinen. Meillä ei ole tapana säästää huomiseksi, koota pientä pääomaa, milloin liikenee. Me elämme niin kauan suurellisesti kuin kannattaa; sitten saavat velkojat kiistellä pesänjaosta ja eläkekassa pitää huolta leskistä ja lapsista. Kuitenkin moititaan hallitusta, kun se tekee aivan kuin muutkin. Ennen, kun painotarkastus ei vielä ollut niin leväperäinen ja Pekka Kuoharinen julkeudessaan puhui kahdestatoista eläkettä nauttivasta maaherrastamme, ei kuitenkaan tarvinnut lukea semmoisia hävyttömyyksiä maan omissa lehdissä. Nyt huudetaan toisaalta: säästäkää, säästäkää! ja toisaalta: valtioapua, valtioapua! Minä surkuttelen senaattiamme, kun kohta ei enää voida rakentaa kanakoppiakaan vaatimatta apua valtiovaroista. Ja kun on kysymys omasta kassastamme, silloin vedämme samaa virttä kuin rouvat tilatessaan silkkiviittojansa: olkaa hyvä, valitkaa hienointa kangasta ja uusin muoti, mutta se ei saa maksaa enempää kuin ryssän karttuuni.
— En tahdo kieltää suomalaisten monia hyviä ominaisuuksia — jatkoi kiusallinen seppä — mutta en todellakaan ole missään koko Europassa tavannut ylpeyttä ja köyhyyttä niin onnellisesti yhtyneinä kuin juuri tässä maassa. Tänne tuodaan kaikkia mahdollisia herkkuja, vaikka samalla otetaan katovuosina ulkomaalaisilta almuja. Hallitus tyhjentää valtiokassaa ja kieltää viinanpolton, mutta sallii, että nälkää näkeviin maakuntiin tuodaan koko laivalliset värjättyä viinaa. Tuhlataan satoja tuhansia onnistumattomiin ja suunnattoman kalliisiin rakennuksiin, mutta ei jakseta maksaa riittäviä palkkoja arkkitehdeille, joiden käsien kautta ne rahat menevät, eikä määrätä heille tarpeellisimpiakaan matkarahoja. Ylvästellään siitä, että ollaan sivistynyt kansakunta, annetaan saksalaisen kisällin koota 80.000 markkaa huonoilla valokuvillaan, mutta ei jakseta kustantaa puolta pienemmästä summasta taidekoulua sadoille omille kyvyille, jotka nyt menevät hukkaan.
— Mitä ihmettelemistä siinä on? puuttui puheeseen Mirabeau täti. Minä tunsin Tukholmassa valtiopäivämiehen, entisen leipurin, joka joutui häviöön siellä pitämiensä komeiden päivällistensä tähden. Hänen tukkansa kähertäminen maksoi hänelle riksin päivässä, mutta kuitenkin väitettiin hänen säästäväisyydestä olevan paidatta. Tuolla hienolla herralla oli yhtäläinen rouvakin, joka esiteltiin kuninkaalle valtiopäivätanssiaisissa Norrköpingissä. Hänen majesteettinsa suvaitsi silloin kysyä häneltä, miten leipuriliike kannatti. — Kiitoksia kysymästä, vastasi hän; mieheni ei leivo milloinkaan muuta kuin vehnäleipää, mutta ruis on tänä vuonna niin kelvottoman kallista, että me olemme saaneet kokoilla hiirien ruokaa ohrahinkaloista. — Sellaista entistä leipuriherrasväkeä me olemme, hyvät herrat.
Tuon imartelevan vertauksen jälkeen, joka sai minun vereni kiehumaan, nousimme me teepöydästä, ja silloin seppä pyysi saada hetkisen puhella tädin kanssa.
— Olkaa hyvä, astukaa sisään, hyvä herra. Serkkuni ja Jeanette ovat täällä kuin kotonaan; toivoakseni antavat he anteeksi.
Niin sanoen täti vei sepän vierashuoneeseen, ja me jäimme saliin. Se oli juhlallinen hetki. Täti oli vielä niinkin varovainen, että sulki oven jälkeensä! Mahdotonta oli kuulla sanaakaan, mitä siellä puhuttiin.
— Nyt saa hän lörpötyksillään muorin niin virkeäksi, ettei tämä käy levolle ennen kello kahta — nurisi isä haukotellen pitkään. Kun on valvonut kaksi yötä, ollut vähällä kuolla häkään ja vielä onnettomuuksien lisäksi jäänyt päivällisunettakin tuon lemmon kahlekoiran tähden, luulisi melkein olevansa oikeutettu pääsemään levolle kuin muut ihmiset. Mitähän se mies oikeastaan tahtoo?
— Mitäkö hän tahtoo? toisti äiti. Sen minä kyllä sanon: hän tahtoo periä Muiston.
— Äh, älä lörpöttele! Vento vieras mies.
— Tuskin hän vain lieneekään niin vento vieras kuin hän on olevinaan meidän seurassamme. Etkö huomannut, miten täti osasi salaa häneltä kysäistä hänen syntyperäänsä ja syntymäpaikkaansa? Näkyyhän selvästi, että hän on osannut vaikuttaa tätiin tuolla kelpo Napolillaan. Lopulta hän on vain karkulaislazaroni, jollei peräti kaleeriorja, joka on karannut orjavankilasta. Sellaista on kyllä ennenkin kuultu. Jos hän edes milloinkaan on käynyt Napolissa, jota minä suuresti epäilen. Koko juttu kuulostaa kuluneelta romaanilta.
— No, eihän se liene aivan mahdotonta. Saattaahan hän olla merikapteenin poika. Moinen väki kuljettaa rouvansa mukanaan; olen minä tuntenut kunnon miehiä, jotka ovat valtamerellä syntyneitä olematta silti mitään kalan poikia.
— Hän saattaisi yhtä hyvin olla Vesuviuksessa syntynyt; olisihan se ollut yhtä lähellä ja kajahtanut vielä komeammalta. Jan Fredrik, usko vain: tästä ei synny hyvää, ellemme ole varuillamme. Tädin ikäisenä tulee ihminen vähitellen uudelleen lapseksi ja antaa uskotella itselleen kaikenlaisia mielettömyyksiä. Sanopas, onko vanhan, ymmärtäväisen ihmisen soveliasta kannella rikkonaista kultasormusta kaulassaan? Ja sellaisia juttuja sitten, miten nuorena piirusteltiin paperit täyteen hullutuksia, ja miten oltiin salaa kihloissa, ehkä naimisissakin, ja miten sitten kunniallisena leskenä matkusteltiin karanneen sulhasen jälkeen ja seisottiin yöt päivät sateessa jossakin Espanjassa tai kuussa… Mene nukkumaan, Augusta! Jo olet kuullut liiaksikin hullutuksia tänä iltana.
— Hyvä äiti, enhän minä voi mennä sanomatta tädille hyvää yötä.
— Se on totta, meidän täytyy varoa enemmän kuin milloinkaan tädin vaatimusten loukkaamista. Mutta muista lapseni, että tädin kertomuksen laita on samoin kuin keijukaisten ja jättiläisten, että senkaltaisia ei enää tapahdu meidän päivinämme. Sellainen romaanirakkaus on munavaahtoleivoksen ja lumisoseen tapaista; ne voivat koristaa pöytää ja kelvata jälkiruuaksi, kun on ollut eturuokaa ja paistia, mutta ei kukaan tule kylläiseksi semmoisesta, ei ainakaan näinä köyhinä aikoina, jolloin ymmärtäväinen tyttö katsoo toimeentuloaan.
— Äiti, äiti, mitä hullutuksia sinä latelet lapselle? nauroi isä puoliunissaan. Jos romaanirakkaus on jälkiruokaa niin saanpa odottaa, että sinäkin jo vähitellen olet joutunut niin pitkälle ateriassa. Onko soveliasta äidin sanoa tyttärelleen: pidä nyt huolta toimeentulostasi, lapseni, mutta viisikymmenvuotiaana saat rakastua vaikka korviin asti?
— Ukko kulta, sanoi äiti, sinä olet jo niin uninen, ettet enää tiedä, mitä puhut. Suoraan sanoen, Augusta, jos seppä on saanut mitään houreita päähäsi Napolillaan, Vesuviuksellaan ja meidän kunnon maatamme panettelemalla sen tähden, ettei täällä muka kaikki ole hänen ulkomaisten malliensa mukaista, niin sanon kerta kaikkiaan, ettei siitä tule mitään. Kun niin kunniallinen, arvossapidetty ja varakas mies kuin Allan Hagert kunnioittaa jotakuta tarjouksellaan, niin olisipa tyttö aika hupakko, jos hän huolisi kaikenlaisista seikkailijan loruista, joka on sen tähden saanut tunkeutuneeksi kunniallisen perheen seuraan, että satuttiin joutumaan vähän pulaan matkalla.
— Mutta, hyvä äiti, eihän seppä ole sanonut sanaakaan sinnepäin ja vielä vähemmin se on juolahtanut minun mieleeni, vastasin minä nousten kapinaan varoituksia vastaan, joita en katsonut ansainneeni.
— On kyllä mahdollista, ettei hän vielä ole sanonut sinulle mitään etkä sinä itsekään ole sitä ajatellut. Mutta hyvä lapsi, saattaisihan se tapahtua, näethän. Minä olen aivan varma siitä, että hänellä on jokin suunnitelma mielessään.
— Uskoittehan te, äiti, häntä varkaaksikin, joka aikoi ryöstää matka-arkkumme.
— Varkaita on monenlaisia, eivätkä ne, jotka varastelevat matkatavaroita, aina ole pahimpia. Ole varuillasi, sen neuvon minä annan.
— Ei, äiti, minä en huolisi hänestä, vaikka hän olisi taottu puhtaasta kullasta. Semmoinen mies, joka loukkaa joka toisella sanallaan isänmaatamme!
— Viisaasti puhuttu, tyttöseni. Olen aina uskonutkin sinua viisaaksi lapseksi, ja oletpa kerran huomaava, että äitisi on oikeassa. Ja yhtä varmasti uskon, ettei sinulla enää ole mitään lapsellista vastahakoisuutta niin edullista tarjousta vastaan kuin Allan Hagertin.
— Niin, mitä häneen tulee…
— Niin saa hän suostumuksesi, kun pääsemme kotiin. Se on päätetty.
Älkäämme enää puhuko siitä.
— Ei, äiti. Ennenkuin huolin sepästä, menen jollekin ylioppilaalle.
Mutta ennenkuin huolin Allan Hagertista menen naimisiin sepän kanssa.
— Hullutuksia! Augusta … jää vanhaksi tytöksi, se on tuhat kertaa parempi kuin onneton avioliitto. Täti on ainakin saanut kokea sen. Hänen miehensä oli pelaaja ja raaka ihminen.
— Niin, äiti; hänpä ei saanutkaan sitä, jota hän sydämestään rakasti. Sen tähden kävi niin kuin kävi, ja sen tahdon minä muistaa.
— Näen, paha kyllä, pelkoni oikeutetuksi; tuo sormusjuttu on saanut päähäsi uusia houreita. Olipa se onneton hetki, jolloin päätimme lähteä Muistoon. Nyt tulee tuo, joka on tuolla sisällä, kuin huvinäytelmän prinssi; mutta emme me vielä ole ehtineet viimeiseen näytökseen. Tädillä ja hänellä näkyy olevan paljon puhelemista.
— Äiti … koettaisinko kuunnella ovelta?
— Ei, se on sopimatonta. Täti saattaisi tulla. Mutta kyllähän olisi hupaista tietää, mitä heillä on sanomista toisilleen.
Minä huomasin isän taaskin nukkuvan sohvan nurkassa hyvän omantunnon unta ja hiivin varpaisillani vierashuoneen ovelle kuuntelemaan.
— Kuuletko mitään?
— En mitään. He puhuvat hiljaa. Se on aivan varmasti jotakin salaista.
— Tätikö puhuu vai seppäkö?
— Seppä… Kuuluu siltä kuin hänen äänensä vapisisi… Nyt siirrettiin tuolia… Nyt on taas hiljaista.
— Sinä pelästytät minua, lapseni. Ajattelepas, jos hän olisi rosvo, ja täti murhattaisiin ja ryöstettäisiin puti puhtaaksi kolmen askelen päässä meistä! Saattaahan hän hypätä ulos ikkunasta.
— Umpeenliimattujen kaksinkertaisten lasienko läpi? Ei, äiti … hiljaa … minä kuulen tädin äänen… "Poikani!" sanoi hän.
— Hänenkö poikansa? Se on mahdotonta.
— Minä en kuullut, sanoiko täti: "hänen poikansa" vaiko "minun poikani". Sen arvasin jo aikoja sitten. Seppä on paroni Oton poika ja täti ottaa hänet ottopojakseen. Nyt on, äiti kulta, Muisto mennyttä kalua! Vaskiseppä vie sen.
— Mitä sanot, lapsi? Niin, niin, sitähän olen jo kauan peljännyt. Miksi meidän pitikin nähdä semmoinen häpeä! Voi kelvotonta kavaltajaa! Eikö sitten voi millään tavoin estää hänen viekkaita juoniaan? Niin, se on päätetty. Tapahtukoon mitä hyvänsä, minun täytyy paljastaa hänet, minun täytyy pelastaa onneton täti parka.
Ja äiti nousi aikoen mennä sisään lopettamaan vaarallisen kahdenkesken-olon, kun samassa ovi aukesi ja täti astui sepän edellä saliin juuri niin nopeasti, että minä ehdin hypähtää lähimmälle tuolille, jossa olin heräävinäni teeskennellystä unesta. Tunnustan, että minua hävetti.
— Antakaa anteeksi, hyvä serkku, että viivytin teitä näin kauan, virkkoi täti äänellä, joka minusta vieläkin kuului liikutetulta. — Jo on aika lähteä levolle. Hyvää yötä, serkku. Hyvää yötä, lapseni. Nukkukaa hyvin!
— Entä herra Damm? kysyi äiti luoden musertavan katseen tätiin.
— Herra Damm jää yöksi Muistoon. Malla toimittaa hänelle sijan viheriään ullakkokamariin.