10. EPÄILYKSIÄ JA SALALIITTOJA.
Talviaamu koitti kirkkaana; aurinko valaisi Muiston kuusia ja Mallasveden valkoisen selän. Me nukuimme niin makeasti, niin hyvin ja niin kauan Mirabeau tädin ihanissa vuoteissa rauhassa kaikilta rautatien vihellyspilleiltä ja häkäisiltä uuneilta, että kelpo Malla Södergren oli jo kahdesti pannut kahvipannun uudestaan lämpiämään, ennenkuin huomasi vähintäkään liikettä kahdessa lämpimässä, vihreäruutuisella matolla ja hyvin silitetyillä ikkunaverhoilla koristetussa huoneessa, joissa me tädin luona aina olimme kuin kotonamme. Dantonkaan ei liene sinä yönä, pehmoisella heinävuoteellaan kopissaan venyen, vainunnut mitään susia jäältä; se pysytteli niin hiljaa kuin olisi giljotinoitu jo aikoja sitten, ja vasta aamulla se osoitti leppymättömyyttään eräälle laukkuryssä paralle, joka hiipi reppuineen veräjän ohi, aivan kuin olisi pelännyt näkevänsä nimismiehen punaisen lakin saunan nurkan takaa. Danton ei suvainnut ollenkaan laukkuryssiä; se johtui kaiketi sen jakobiinisesta luonteesta.
— Paljonko on kello? kysyin minä.
— Lähes kymmenen, vastasi Malla.
Olipa ihanaa herätä. Minä kiiruhdin vetämään rullavarjostimet ylös ja näin järven ikkunain edessä. Oli valoisa päivä; kaikki kimmelsi mitä iloisinta talvihymyään — samana talvena, joka siihen saakka oli ollut niin alakuloisen ruma! Minä tunsin itseni onnelliseksi tietämättä mistä syystä.
— Malla — sanoin minä — jos tuo suuri järvi olisi kahvia, miltä se nyt kermapintoineen näyttää, ja tuo kukkula tuolla suuren suuri vehnäkakku, jota meillä olisi lupa kastaa järveen — silloin vasta olisi se oikein Mallan vesi.
Malla nauroi; vertaus tuntui hänestä jättiläismäiseltä.
— No, sanoi hän, pienempikin kahvikuppi ja pienempi vehnänen kelvannee kaupunkilaisneideille. Mutta nyt saatte, Augusta, kiiruhtaa pukeutumistanne; vapaaherratar on jo salissa; mamseli Lisette sai käskyn herättää hänet kello kahdeksan.
— Mitä? Tädinkö kello kahdeksalta? Eihän hän muuten tule koskaan näkysälle ennen kello yhtätoista tai kahtatoista.
— Mutta tänään oli hän valmiiksi pukeutunut jo ennen kello yhdeksää.
— Miksi?
— En tiedä. Luultavasti puhellakseen vieraan herran kanssa, joka tuli illalla.
— Hänen kanssaan? Onko täti puhellut kauan hänen kanssaan?
— Noin tuntikauden. Hän nousi kello kuudelta.
— Millä asialla luulet hänen täällä olevan?
— Mitenkä minä sen tietäisin?
— Mutta se on varmaankin jotain merkillistä, koska… Malla … kummitteleeko täällä?
— Oh, miksipä täällä kummittelisi?
— Voisihan sillä olla omat syynsä. Vieraassa herrassa saattaisi olla jotain hiukan eriskummallista. Etkö kuullut melua yöllä?
— Enpä ollut ihan kuulemattakaan. Kissat mellakoivat hirveästi ylisillä.
— Siinäpä se! Kuuluihan se viheriästä ullakkokamarista, eikö niin?
— Teidän pitäisi nyt jouduttaa pukeutumistanne, Augusta. Ei minulla ole aikaa seisoa tässä lörpöttelemässä, kun aamiainen on kannettava pöytään.
— Mutta eikö se kuitenkin kuulunut ullakkokamarista?
— Kuulitteko tekin, Augusta, jotain?
— En juuri, mutta… Sanos, Malla, eikö täti sinun mielestäsi ole hyvin omituinen seppää kohtaan … minä tarkoitan tuota vierasta herraa? Etkö huomaa, että täti on hänen tähtensä poikennut vanhoista tavoistaan? Luuletko, että hän sillä lailla viitsisi nähdä vaivaa kaikkien vierasten tähden.
— Enpä luule. Te olette oikeassa, Augusta, se on hyvin kummallista.
— Ajattelepas nyt! Ensin tulee herra, jota ei kukaan tunne. Täti puhelee kauan ja kahden kesken hänen kanssaan. Sitten hän pyytää häntä jäämään yöksi taloon. Yöllä kummittelee…
— Kyllä se kuului kummalliselta. Aivan kuin joku olisi hiipinyt edestakaisin ullakolla.
— Sitten täti nousee kahta tuntia aikaisemmin kuin hänellä on tapana. Sanos, Malla, sinä kun tunnet hänet paremmin kuin kukaan muu, onko hän iloisempi vaiko surullisempi kuin tavallisesti.
— Minun luullakseni hän on iloisempi. Mitä tarkoitatte sillä, Augusta?
— Kuules, Malla, tässä on salaisuus, jonka jäljille meidän, sinun ja minun, täytyy päästä. Jos näet vieraassa herrassa olisikin jotakin eriskummallista … ymmärräthän?
— En sanaakaan.
— Oh, kyllä sinä ymmärrät. Jos hän olisi jonkinmoinen ilveilijä tai taikuri, käsitätkö? Sehän on aivan samaa.
— Minä en nyt toden totta käsitä mitään muuta kuin että minun täytyy mennä.
— Näetkös, on ihmisiä, joihin ei sovi luottaa muuta kuin nimeksi. Ja jos tuo herra nyt olisi semmoinen … nyt ymmärrät … niin täytyy meidän tädin tähden… Lupaatko kertoa minulle kaikki, mitä saat tietää, niin kerron minä puolestani sinulle, mitä minä kuulen.
— Mutta mitä tarkoitatte, Augusta? Jumala varjelkoon täällä tapahtumasta mitään, mikä ei olisi oikein.
— Onko asia siis päätetty? Meidän kahden täytyy olla yksissä tuumin.
— Luuletteko niin, Augusta? No niin, voimmehan olla. Mutta nyt ovat keittiössä varmaankin unohtaneet panna sillit likoon, ja ne pitää paistaa paperissa aamiaiseksi.
Hän meni menojaan, ja kohta sen jälkeen tulivat vanhempani huoneestaan. He olivat nukkuneet oivallisesti muuten, mutta äiti oli nähnyt unta hirveistä käsistä, jotka ryöstivät Muiston ja veivät koko talon mukanaan rautatiellä.
Minä olin ihastuksissani onnistuneesta juonestani. Kunnon Malla, jota ei muuten voitu koskaan saada lavertelemaan, mitä oli kuullut, oli siis minulla liittolaisena, ja siitä sain kiittää kummitusjuttuani, joka oli koskettanut erästä sen kelpo ihmisen heikkoa puolta. Minä en ollut vielä unohtanut hänen monia juttujaan, joita hän minun lapsena ollessani kertoili minulle kaikesta kummallisesta, mitä oli tapahtunut vanhassa kartanossa, ennenkuin täti muutti Muistoon. Omatuntoni soimasi minua, että olin käyttänyt hyväkseni hänen heikkouttaan. Anna anteeksi, uskollinen sielu, ajattelin minä itsekseni, minä en käytä luottamustasi väärin. Minä olen vain vähän, hyvin vähän utelias… Tahtoisin niin mielelläni tietää… Seppä, jos saan selkoa salaisuudestasi, niin pidä Muisto ja vie Dantonkin kaupanpäälliseksi! Mitä huolin minä sinun perinnöstäsi? Minä tahdon tietää, mitä sinä puuhailet, mitä varten olet täällä, mitä puhelet Mirabeau tädin kanssa ja kuka oikeastaan olet. Sanos minulle, seppä, oliko äiti aivan väärässä? Älä kiellä, että olit hieman kohtelias minulle. Mutta mimmoista kohteliaisuutta! Moukarin isku toisensa jälkeen … saisitpa hävetä, seppä, tahtoessasi murskata parhaat tunteeni kuonaksi! Tao sinä vain, tao vain! Rukkaset ovat valmiit ja teräksiset päälle päätteeksi.
Me menimme alas. Täti, joka niin harvoin enää lähti huoneestaan, paitsi joskus teepöytään, istui jo salissa. Hänen pukunsa, vaikka tavallisestikin huolellinen, oli sinä päivänä kuin hovipuku. Hänellä oli kallis puku ja komea, Brabantin pitseistä tehty myssy, jota hän muuten käytti vain juhlatilaisuuksissa. Jotakin omituista oli hänen käytöksessään, jotakin tavallista ylhäisempää, ryhdikkäämpää, juhlallisempaa. Yksin keveässä kumarruksessakin, jolla hän toivotti meille hyvää huomenta, ja siinäkin, miten hän ojensi kätensä minulle suudeltavaksi, oli jotakin selvästi entistä hovineitiä muistuttavaa. Edellisenä päivänä emme sitä vielä lainkaan huomanneet ja nyt… Mitähän se merkitsi?
Katsahtaessani äitiin huomasin hänen kummastelevan jos mahdollista, vielä enemmän, kuin minä, ja hänen ihmettelyssään oli sen lisäksi paljon enemmän epäluuloa. Me vain tarkastelemistamme tarkastelimme.
Seppä istui sohvalla mielestämme liiankin vapaasti ollakseen tavallinen vaskiseppä. Muuten hän oli tapaisensa, suora ja kursailematon, yllä halpa, musta nuttu, joka kai oli verkaa, mutta niin väljä, että se paremmin oli päällysnutun kuin hienon pitkäntakin kaltainen, joka hänellä vähintäänkin olisi pitänyt olla yllä, jos olisi velvollisuuden mukaan kunnioittanut taloa, ellei hän olisi katsonut soveliaisuuden vaativan suorastaan hännystakkia. Ainoa erotus, jonka saatoin huomata, nähdessäni hänet siinä ensi kerran selkeässä päivänvalossa ilman pörhönuttua ja matkalakkia, oli se, että hän näytti vanhemmalta kuin edellisenä päivänä. Minusta oli kuin olisi hän lahjoittanut kymmenen tai viisitoista vuotta iästään Mirabeau tädille, sillä tädin valkoiselta päälaelta näytti yhdellä kertaa yhtä monta lumitalvea haihtuneen.
— Suvaitsetteko, herra Damm, käydä yksinkertaiselle aamiaiselle? kysyi täti; samalla otti hän sepän käsivarren ja astui hänen taluttamanaan pöytään. — Olkaa niin hyvä, serkku! lisäsi hän hetkisen kuluttua, ikäänkuin olisi vasta silloin muistanut isän läsnäolon. Koko hänen käytöksensä seppää kohtaan oli sangen kohtelias, mutta samalla hyvin arvokas ja täydellistä seuraelämään tottumusta todistava. Vaikkakaan hän ei ollut meitä kohtaan millään tavoin huomaamaton, oli hän kuitenkin niin kiintynyt uuteen vieraaseensa, että me muut tunsimme alentuneemme talossa jonkinlaisiksi sivuhenkilöiksi.
Isä vain yksin ei huomannut mitään. Hänestä nähden olisi täti saanut olla puettuna loistavaan pönkkähameeseen ja seppä saattanut astella paljain jaloin, häntä se ei olisi vähääkään kummastuttanut. Sepän ujostelematon käytös miellytti häntä, ja hän luuli saattavansa olla vuorostaan yhtä suora hänelle.
— Mitä sinä, hyvä veli, oikeastaan puuhailet nykyjään? kysyi isä aamiaispöydässä, käyden asiaan käsiksi niin suoraan kuin mahdollista. Ja samalla hän iski silmää äidille ja hymyili voitonriemuisesti, mikä merkitsi: älä vaivaa päätäsi; nyt saat tietää kaiken, mitä suinkin haluat.
— Minä etsin vaskimalmia, vastasi seppä.
— Vai niin! Aiotko, veliseni, ehkä hieroa kauppoja Hiidenkalliosta, joka sijaitsee tuolla metsämäellä?
— Herra Damm arvelee Hiidenkalliossa olevan oivan malmisuonen, jonka vuoksi sinne kannattaisi perustaa kaivos, kiiruhti täti lisäämään.
— No, siinä kuulet, kuiskasi isä.
Äidillä oli kuitenkin omat ajatuksensa ja hän alkoi puhella säästä, nälänhädästä ja ties mistä kaikesta.
Aamiaisen jälkeen seppä tarjosi taas käsivartensa tädille ja saattoi hänet omaan huoneeseensa. Sama ystävällinen, lyhyt anteeksipyyntö meiltä; sitten suljettiin ovi, Mallalle sanottiin, että tahdottiin olla häiritsemättä, ja me, läheisiä sukulaisia kun olimme, saimme viettää aamupäivämme miten halutti.
Isä oli joka tapauksessa aikonut käydä pappilassa, äiti oli päättänyt tarkastaa maitohuonetta, ja minä olin saanut luvan päästä ajelemaan pienokaisten kanssa. Kaikki se oli luonnollista ja yksinkertaista, mutta sellainen välinpitämättömyys tädin puolelta tuntui meistä kahdesta sangen tavattomalta.
Me ajoimme ripeästi Mallasvettä myöten Valkeakoskelle päin, jossa jäälle tuli kohovettä. Sitten käännyimme takaisin; minulla oli kylliksi puuhaa Fritsistä, joka tahtoi kömpiä kuskilaudalle, ja Sigridistä, joka oli kadottanut toisen päällyskenkänsä rekeen. Kaikki päättyi siten, että jokaisella meistä oli punaiset posket. Palatessamme Muistoon kello puoli neljä oli tädin vierashuoneen ovi yhä vielä suljettuna. Seppä oli siis vielä sisällä.
— Malla! viittasin minä.
Malla tuli, tusina ruokaliinoja käsivarrella ja tyhjä kastikemalja kädessä.
— Tiedätkö mitään?
— Tiedän. Ristipellon Hagert oli täällä käymässä, mutta häntä ei otettu vastaan.
— Tiesikö äiti siitä?
— Ei, sotaneuvoksetar oli ulkona ja oli hyvin pahoillaan, kun ei saanut ottaa herra Hagertia vastaan.
— Senpä kyllä uskon. Mutta tiedätkö mitään muuta?
— Mitä muuta?
— Mitä tuolla sisällä tehdään?
— Kirjoitetaan.
— Kirjoittaako tätikin?
— Ei, vieras herra vain.
— Mitä he kirjoittavat?
— Suuria papereja ja pieniä papereja. Suuria kirjaimia ja pieniä kirjaimia. Vapaaherratar sanoo jotakin ja herra kirjoittaa sen paperille.
— Mutta tottahan kuulit jotakin? Mistä he kirjoittavat? Vuoristako ja vaskesta?
— En tiedä. Vapaaherratar soitti ja käski tuoda raikasta vettä. He puhuivat ranskaa tai saksaa tai venättä, minä en ymmärtänyt mitään.
— Malla, mitä luulet tästä kaikesta?
— Mitäkö luulen?… Ei, nyt minun täytyy mennä katsomaan, miten keittiössä valmistavat kastikkeen!
Kaikista huomioistani päättäen saatoimme odottaa hienoa päivällistä. Mutta minä petyin: päivällinen ei ollut hieno, se oli ruhtinaallinen. Seppä, jonka kourat olivat aivan kuin luonnostaan aiotut perunoiden kuorimiseen, piti kuitenkin hyvin vähän lukua saavutuksista, joiden olisi tullut tehdä Malla Södergrenin taito kuolemattomaksi. Hän söi yhtä liharuokaa ja joi lasin punaviiniä; muuta hän maistoi vain nimeksi. Tädin olisi pitänyt tarjota hänelle pajahiiliä: niitä hän olisi nieleskellyt kuin kastanjoita.
Isä piti paremmin puoliaan. Hän ei väsynyt kiittelemästä oivallisia viinejä.
— Saanko kysyä, mistä teidän, armollinen täti, on onnistunut ostaa tätä punaista viiniä? Luultavasti Hardénin huutokaupasta? Se on todellakin verratonta. Siinä huutokaupassa sanottiin menneen harvinaisia tavaroita vasarakaupalla.
— Tuskin uskoisin — vastasi täti hymyillen — herra Hardénilla olleen niin sanottua komeettaviiniä, oikeaa 1811 vuoden rypäleistä valmistettua Burgundin viiniä, jota minun aikoinani pidettiin parhaimpana tämän vuosisadan tuotteista. Silloin oli minulla vielä toisinaan kunnia ottaa vastaan vieraita, ja minä tahdoin tarjota viiniä, jota kelpasi juoda. Ehkä te, herra Damm, voitte sanoa, onko tämä viini säilyttänyt bouquet de jeunesse'nsa, nuoruuden tuoksunsa, vaikka se meiltä muilta sen aikuisilta on aikoja sitten hävinnyt.
— Se on hyvää viiniä, madame, harvoin olen maistanut parempaa vastasi seppä. (Madame sanasta rypistyi äidin otsa.)
— Harvoinko maistanut? toisti isä, syystä kyllä kummastuneena. — Kuules, veli Damm, ole hyvä ja katso, miten se helmeilee lasissa! Tunnustakaamme rehellisesti, ettemme me kumpikaan ole koskaan haistaneetkaan tämän punaviinin vertaista. Tunnenpa niitäkin, jotka tämmöisestä viinistä ottaisivat seitsemänkymmentäviisi markkaa pullosta. Ystäväni, X. vainaja, jos hän vielä eläisi, olisi matkustanut Bourgogneen saadakseen ylpeillä vaikkapa vain yhdenkin tuommoisen pullon omistajana ja velkonut kruunulta matkakulunkinsa.
— Mahdollista kyllä, vastasi seppä rupeamatta tarkemmin selittelemään.
— Mutta — jatkoi isä päästyään kerran vauhtiinsa — uskallanko kysyä, kuinka me tänä päivänä olemme niin onnelliset, että saamme tutustua kunniavanhuksiin, joiden olemassaoloa tuskin olen osannut uneksiakaan? Olisikohan sattumalta teidän nimi- tai syntymäpäivänne, armollinen täti?
— Minulla on ollut niin monta nimi- ja syntymäpäivää, etten niitä enää voi muistaakaan. Vanhukset katsokoot kunniakseen, kun saavat vuodattaa verinestettään niin arvokkaitten vieraitten hyväksi, vastasi täti.
— Kiitos kunniasta! Terveeksi, veli Damm!
Pahaksi onneksi kuului samassa Sigrid viereisessä huoneessa huutavan, että hän oli saanut kuhanruodon kurkkuunsa. Onnettomuus ei kuitenkaan ollut suuri, se saatiin autetuksi pienellä kuivan leivän palasella; mutta keskustelun bouquet oli mennyt menojaan viinin mukana.
Päivällinen oli lopussa, täti meni tuntikaudeksi omiin huoneisiinsa, isä kävi päivällislevolleen, äiti ja minä istuuduimme ompelemaan joululahjoja. Me melkein odotimme, että seppä sanoisi jäähyväiset. Erehdystä: hän lähti ratsastamaan. Hän oli siis myöskin ratsastaja. Se mies pystyi vaikka mihin, se.
— Mitä arvelet, Augusta? kysyi äiti merkitsevästi.
— Mitä itse luulet, äiti?
— Tiedäthän minun ajatukseni, ja minä huomaan sen yhä enemmän varmistuvan. Seppä on vaarallinen, hän uskottelee tädille kukaties mitä kaikkea. Minun täytyy varoittaa tätiä, ennenkuin on myöhäistä. Jo tänään se on tapahtuva.
— Ei, älä toki, äiti! Odottakaamme ja tarkastakaamme ensin. Minä lupaan, äiti, ettei hän tule minulle vaaralliseksi.
— Siinä on kylliksi, että hän on tädille vaarallinen. Hän on kenties peluri, rahanväärentäjä, sanalla sanoen seikkailija, joka on saanut vihiä jostakin tädin heikkoudesta, mitä nyt käyttää hyväkseen päästäkseen käsiksi tädin omaisuuteen. Meidän ei sovi, ei ole oikein, lapseni, että me, jotka olemme nauttineet niin paljon hyvää tädin taholta, kuuntelemme ovien takana ja tarkastelemme kasvojenilmeitä. Tässä on estettävä vaara ja, mikä vielä pahempaa — hulluus!
— Hulluusko? Mitä tarkoitatte, äiti?
— Minä tarkoitan… No niin, olethan kyllin vanha ymmärtääksesi. Minun lapsena ollessani eli eräs apteekkari Eliksirius, jonka raha-asiat olivat huonolla kannalla ja periaatteet vielä huonommalla. Hän oli kohtalaisen sievän näköinen, melkein kuin seppä, ja melkein yhtä puheliaskin. No, Eliksirius kosi Hämeen Siltakosken vanhaa neiti Kopparkronaa. Neiti oli lähes kahdeksankymmenen vuoden vanha ja eleli muista riippumattomana tilallaan; olisihan luullut hänen tyytyvän elämään lopun ikäänsä yksinkin. Mutta tyytyikö hän? Mitä vielä. Apteekkari sai oitis suostumuksen, ja niinpä toimitettiin häät heti paikalla. Mikä häväistys: voithan käsittää, miten naurettiin morsiamen kustannuksella. Ja kuitenkin hän oli vain siivo, herkkäuskoinen ihminen, muutamissa asioissa vähän omituinen, ihan niin kuin tätikin. No sitten kävi aivan niinkuin jo edeltäkäsin saattoi arvatakin. Nuori rouva muutti miehensä kanssa toiseen maan ääreen ja kuoli ihan oikein vuoden päästä, ehdittyään jo yllin kyllin ikävöidä takaisin entiseen rauhalliseen elämäänsä Siltakoskelle. Tosin ei Eliksirius saanut periä hänen kiinteätä omaisuuttaan, sillä heillä ei ollut lapsia, mutta paljon ei myöskään ollut vuoden perästä irtainta perittäväksi. Rouva vanhus oli hyväsydämisesti jaellut pois enimmät tavaransa, ja apteekkari, joka kohta sitten nai vaihteen vuoksi kahdeksantoistavuotisen tytön, oli siitä päivin varakas mies.
— Luuletko siis todellakin, äiti, että seppä…? Ei, se on mahdotonta.
— Minä olen nähnyt enemmän maailmaa kuin sinä lapseni, ja olen muun muassa nähnyt, että ihmisten hulluudet ovat aina samat. Kokemus saarnatkoon meille vaikka tuhat kertaa oppiaan ja varoituksiaan; me kuuntelemme niitä kuin satuja, jotka eivät koske meihin, emmekä muista niitä sovittaa itseemme. Täti tuntee varsin hyvin neiti Kopparkronan tarinan, mutta luuletko, että se häntä vähääkään estäisi joutumasta vanhan neiti raukan tavoin maailman naurettavaksi ja kaikkien niiden säälittäväksi, jotka toivovat hänelle parempaa kohtaloa? Ei, jotakin vaarallista on noissa romantillisissa rakkaushoureissa, noissa sormuksen puolikkaissa ynnä muissa kun ne palaavat vanhoilla päivillä, jolloin käytännöllinen järki on kadottanut osan ylivaltaansa. Helpommin kuin luuleekaan voi siirtää semmoisen vanhan rakkauden uuteen kohteeseen, jos vain huomaa tai edes luulee huomaavansa hiukkaakaan yhteyttä entisyyden ja nykyisyyden välillä. Seppä on löytänyt sellaisen yhdistävän siteen, mikä se sitten lieneekin, ja sentähden hän on vaarallinen. Etkö huomannut mitään tavatonta tädin huoneessa?
— Siitä asti, kun seppä tuli, en ole käynyt siellä. Pitäähän täti nyt lakkaamatta ovensa suljettuna.
— Se on totta. Minäkin vain pistäydyin siellä juuri ennen päivällistä. Minusta tuntui huone vähän muuttuneelta. Ja mitä luulet minun nähneeni? Kreivi Mirabeaun muotokuva, joka ei ole viiteenkymmeneen vuoteen koskaan ollut poissa tädin seinältä, paitsi niinä muutamina päivinä, jolloin muuttopuuhat vielä olivat kesken — se muotokuva on poissa, paikka on tyhjä.
— Muotokuvan taakse oli paroni Otto kirjoittanut salamusteella.
Äiti … seppä on paroni Oton poika.
— Se on mahdotonta. Minä muistelen tädin kerran kertoneen, että paroni
Otolta on jäänyt ainoastaan yksi tytär.
— Mutta Herran tähden, kuka ja mikä herra Damm sitten on?
— Hän on apteekkari ja täti on neiti Kopparkrona.
Minä en kysynyt enää. Äidin epäluulo oli minusta niin inhoittava, että se sai mieleni kuohumaan. Ei, minä en huolinut sitä edes ajatellakaan. Äidillä saattoi olla omat syynsä … olihan hän hyvin ymmärtäväinen ja kokenut nainen. Ja kuitenkin hän saattoi erehtyä, niin, minä olin aivan varma siitä, että hänen arvailunsa meni päin mäntyä. Jokin ääni, en tiedä mikä, sanoi minussa, ettei täti eikä seppä ansainnut sellaista epäluuloa… Kuitenkin luulin saaneeni hyvin ansaitun muistutuksen. Kuunnella, vakoilla … hyi, se oli häpeällistä! Siitä pahasta tavasta tahdoin päästä.