11. MUUAN SEIKKAILU JA LÄÄKINTÄTAITO.
Ennenkuin äiti ehti panna varoitusaikomuksensa toimeen, palasi seppä ja hänet kutsuttiin heti tädin luo. Kello kuudesta yhdeksään he istuivat työhuoneessa suljetun oven takana, ja me muut ompelimme ja kummastelimme vierashuoneessa.
Kello yhdeksän olimme taas kaikki koolla teepöydän ääressä. Siinä tuli puheeksi luuvalot ja vilutaudit, ja niistä keskustelu johtui suureen, silloin yhä vielä kestävään riitaan tavallisen lääkintätaidon ja sen uusien vihollisten välillä. Huomattiin, että pöydässä oli kolme eri puoluetta. Äiti puolusti hyvin innokkaasti tavallista lääkitystämme, "kun sitä käytetään ymmärtäväisesti"; isä näytti suuresti kallistuvan vesiparannuksen puolelle; hän oli jo ostanut kaksi uuden vesiyhtiön osaketta; Mirabeau tädillä oli tapana nauttia lääkkeensä sokeriryynien kanssa, ja hän oli innokas homeopatian puolustaja. Väittely kävi vilkkaaksi, ja vihdoin täti ehdotti, että valittaisiin seppä riidan ratkaisijaksi, koska hän oli ollut huomaavinaan, ettei seppä hyväksynyt yhtäkään taistelevista mielipiteistä.
Herra Damm sanoi:
— Hyvin uskallettua on tarpeellisitta tiedoitta lausua mitään niin mutkikkaasta asiasta kuin terveys tai sairaus on. Semmoisen normaalisuhteen kuin terveyden määrääminen, jota lakkaamatta häiritsevät tuhannet vaikutukset, on minusta yhtä pulmallista kuin sään ennustaminen almanakassa. Se vain minusta näyttää aivan selvältä, että jos minkään tulisi olla nöyrä, niin ainakin tieteen, eikä kuitenkaan kukaan ole julkeampi kuin se uskomaan tietävänsä varmasti. Nykyaikainen luonnontiede ylvästelee voivansa muka hallita maailmaa, eikä se kuitenkaan voi sanoa meille minkälainen sää on huomenna, eikä selittää sitä, jota me sanomme elämäksi. Kääntykäämmepä mihin päin hyvänsä, kaikkialla kohtaa meitä kauimpana suuri tuntematon, ja kun meidän täytyy tunnustaa, ettemme tunne sitä salaperäistä, joka ympäröi meitä ja on olemisemme ehtona, sieppaamme vain sanan ja nimitämme sitä voimaksi. Mitä on voima? Se on tuntematon, suuruus, jota emme ymmärrä. Lääkäri esimerkiksi, joka etsii elämää haaskoista ja sitten sovittelee eläviin ihmisiin sitä hermostoa, jonka hän on löytänyt sammuneista lihaläjistä, hänkin puhuu lääkkeiden voimasta, vastavaikutusvoimasta, uudistamisvoimasta jne., jne. Mitä se oikeastaan on? Ei mitään. Jos hän keittää mehun ruohosta, joka vaikuttaa jollakin varmalla tavalla ruumiissamme ja häneltä kysytään, miksi niin tapahtuu, vastaa hän meille: sen tekee yrtin voima. Toisin sanoen: en tiedä, mutta jotakin tulee minun vastata, ja sentähden sieppaan sanan, mielettömyyden, joka vain tehoo ihmisiin, ja he ovat tyytyväisiä.
— Mahdollista kyllä — vastasi äiti nyrpeänä — mutta jos te, herra Damm, vilustutte, juotte te selja- tai vattuteetä, ja kun sitten hiostutte, on siinä kaikki, mitä teidän tarvitsee tietää ruohojen voimasta.
— Minä tarkoitan — jatkoi seppä — ettei kenenkään tulisi olla niin nöyrä kuin lääkärin, jota luonto lakkaamatta muistuttaa hänen jalossa, vaikka vaikeassa toimessaan. Mutta he eivät tunnusta olevansa lukitun portin edessä, jonka raoista vain sieltä täältä niukka valonsäde esineitä valaisee, vaan monikin kieltää rohkeasti kaikki, mitä on sen pienen raon näköpiirin ulkopuolella, jonka hän on sattunut keksimään. Allopaatit, hydropaatit, homeopaatit, kaikki lääkärit, noudattakootpa he sitten mitä lääkintätapaa hyvänsä, ovat saman rajoitetun, kokemuksiin perustuvan tieteen kahleissa. Ainoastaan muutamia on, jotka etsivät korkeinta totuutta noiden tyhjien termien takaa, ja heitä pilkataan ihantelijain nimellä.
— Herra Damm, te olette siis ihantelija ja ihanteet ovat teidän yksinoikeutenne? kysyi äiti pistävästi.
— Minä olen pelkkä vaskiseppä, vastasi seppä, siis toimeni puolesta ihan realisti. Mutta se on minusta vain selvää, että lääketaito on hapuillut vuosituhansia pimeässä ja yhä vieläkin hapuilee. Homeopatia ja vesiparannus eivät ole mitään muuta kuin meidän aikamme vastalauseita tuota iankaikkista hapuilemista vastaan, ja vaikka ne alallaan ovat ehkä yhtä yltiöpäisiä, yhtä hillittömiä, ovat ne kuitenkin siinä kohdin tavallista lääkitystä etevämpiä, että ne mahdollisimman vähän keinotekoisilla parannuskeinoilla käyvät kajoomaan luonnon toimintaan. Siihen samaan on vihdoin kaiken lääkitsemisen joutuminen. Sadan vuoden kuluttua ollaan ehkä niinkuin nytkin suljetun portin edessä, mutta silloin ainakin tunnustetaan, että niin on ja että lääkintätaito voi vain antaa luonnolle takaisin oikeuden, mikä siltä nyt on kielletty.
— Toisin sanoen — nauroi isä — "pidä pää viileänä, jalat lämpiminä, vatsa kunnossa, äläkä muuten käytä mitään lääkkeitä".
— Tee mieluummin kuten Döbelnin lääkäri, pyyhkäise kädelläsi kaikki lääkepullot pöydältä, huomautti täti.
— Aivan niin, vastasi seppä.
Hän miellytti minua sinä iltana enemmän kuin ennen.
Koko hänen olemuksessaan oli jotakin miehekästä avomielisyyttä. Hän arvosteli monia asioita ja välistä ankarastikin, mutta se ei ollut mitään tavallista kamariarvostelua. Hän katseli asioita ja ihmisiä suurilta näkökannoilta. Pienistä hän ei pitänyt lukua.
Minä odotin todellakin, että hän olisi osoittanut edes hieman huomaavaisuutta minulle, mutta hän näytti tuskin tietävän, että olin läsnä. Se kiusoitti minua. Pitikö hän sitten minua niin rumana tai niin tyhmänä, ettei maksanut vaivaa kunnioittaa minua yhdelläkään sanalla? Mitä siihen tulee, niin — pahannäköinen en juuri ole, ja tyhmä … no, siitä nimestä pyytäisin kuitenkin nöyrimmästi päästä.
Äiti koetti päästä tädin puheille kahden kesken tuota kauan suunniteltua ankaraa varoitusta antamaan. Mutta se ei onnistunut. Täti valitti väsymystä, ja me lähdimme levolle.
Vastoin tahtoani minä uneksin sepästä, josta oltiin vallan pääsemättömissä. Minä olin olevinani vaskikappaleena hyvin, hyvin syvällä maan sisässä. Ympärilläni kalkuteltiin ja kilkuteltiin, seppä astui kaivokseen, löysi minut ja käänteli minua tutkiskellen kädessään. Juuri sen verran kuin tarvitaan viiden pennin rahaan, sanoi hän. — Se suututti minua niin, että heräsin.
Maattuani hetkisen unettomana ja tuumien, eiköhän minun velvollisuuteni olisi vihata seppää, satuin katsahtamaan laskettuun ikkunanvarjostimeen ja huomasin liehuvaa tulenloistetta. Lisäksi näytti vielä huone minusta tavattoman valoisalta. Ulkona on kuutamo, sanoin itsekseni ja aloin laskea sataan, jota siihen aikaan, kun vielä luin laskentoa koulussa, sanottiin pettämättömäksi nukkumiskeinoksi. Silloin Danton alkoi haukkua ja rupesi kuulumaan jonkinlaista meluakin ulkoa; minä nousin, kohotin varjostinta ja katsahdin ulos. Kylläpä hämmästyin! Vanha rannalla oleva kalastajan mökki oli tulessa, tuuli puhalteli hirveästi suoraan asuinrakennusta kohti, kipinäpilviä lenteli ihan minun ikkunaani vasten.
Siinä ei ollut aikaa makailemiseen, minä herätin isän, pukeuduin nopeasti, sieppasin äidin viitan ylleni ja pistin jalkaani hänen päällyskenkänsä, jotka ensiksi sattuivat käsiini, ja juoksin rannalle.
Talonväki seisoi siinä neuvottomana ja saamattomana. Piiat itkivät ja siunailivat, rengit kiroilivat ja melusivat. Särki-Pekka, kalastajaukko, oli aloittanut joulunsa liian aikaisin ja juonut itsensä illalla humalaan niin kunnollisesti, että laittoi tupansa tuleen. Kaikki huusivat, ei kukaan yrittänytkään ruveta pelastamis- tai sammutustoimiin; ja kartanoa uhkaava vaara kasvoi kasvamistaan joka silmänräpäys.
Silloin tuli seppä. Kuin leimaus kävi komentaminen, kuhnustelijat saivat töytäyksen, vastustelijat korvilleen niin että humisi, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua olimme kaikki — minäkin — rivissä rannalle asti, josta toimitimme vettä mökkiin, samalla kuin kaksi miestä lähetettiin sammuttamaan kipinöitä, joita putoili asuinrakennuksen katolle.
— Hyvin, Augusta, juuri niin, antakaa ämpärien kulkea vain! huusi herra Damm ohitse rientäessään.
Työskennellessämme niin, että olimme läpimärät vedestä ja hiestä, näimme samalla hullunkurisen ja kauhean tapauksen. Särki-Pekka, vielä vähän kohmelopäissään, huusi, että hänen täytyy saada pelastetuksi tuvasta uusi nuottansa, ja syöksyi kuin hullu tuleen. Seppä hänen perässään, ja juuri silloin putosi katto. Kaikilta pääsi hätähuuto; Särki-Pekka ja hänen pelastajansa hautautuivat liekkeihin.
Mutta eihän seppä kärvenny niin vähästä; tulihan onkin hänen luonnonvoimansa. Savun ja kipinöiden keskeltä hän palasi kantaen Pekkaansa kuin kissanpoikaa niskasta. Ukko vastusteli ja potki kuin hurja hevonen; seppä takoi häntä selkään saadakseen edes sitä tietä häneen vähän järkeä, ja kun siitä ei ollut apua, viskasi hän kantamuksensa kuin vanhan rukkasen lumihankeen. Se huvitti muistolaisia sanomattomasti. Nyt oli Särki-Pekka sekä paistettu että suomustettu, sanoivat he.
Katon pudottua oli asuinrakennuksenkin vaara vältetty, ja juuri silloin, kun isä vihdoinkin oli löytänyt päällyskenkänsä, jotka oli viety kiilloitettaviksi, palasimme me kaikki, paitsi kahta vartijoiksi jätettyä miestä, takaisin kartanoon. Siellä oli valoisaa huoneissa, täti ja äiti ottivat meidät vastaan salissa. Mutta minkä näköiset me olimme! Äidin ensi katse kohtasi minua itseäni, toinen silkkinuttuani ja kolmas päällyskenkiä! Itse olin minä hänen mielestään kaiketi hyvässä kunnossa, mutta nuttu oli kastunut läpimäräksi ja sitten jäätynyt, kengät olivat hirveästi läntistyneet.
— Tyttö, huudahti hän, oletko käynyt avannossa?
— Augusta on tehnyt työtä kuin kolme palovartijaa, vastasi seppä iloisesti. Hän ansaitsisi päästä Muiston vapaaehtoisen palosammutuskunnan kunniajäseneksi.
Jo toisen kerran nimitti hän minua pelkällä ristimänimelläni. Äidin kasvoilla oli ilme niin kylmä, että se olisi voinut sammuttaa takkavalkeankin, mutta minusta se oli yhdentekevää. Olihan herra Damm päättänyt olla lausumatta mamseli sanaa muulloin kuin ranskaa puhuessaan. Olkoon menneeksi, ajattelin minä. Sellaisen seikkailun jälkeen ollaan reimalla päällä. Minä vastasin oitis samaan tapaan.
— Kiitos kunniasta. Jos olen tehnyt työtä kuin kolme palovartijaa, niin on siinä yhtä paljon kuin kolme kertaa ei mitään, sillä sen verran sanotaan palovartijoiden tekevän. Särki-Pekasta sitä vastoin voi sanoa kuin Kaarle kuninkaasta, nuoresta sankarista: "han stod i rök och damm" — sillä Dammia hän sai tarpeekseen.
— Niin, siltäpä näyttää, toden totta! huudahti isä. No lempo vieköön, minkä näköinen sinä olet, veli!
Seppä oli todellakin kuin äsken Etnasta noussut Vulkanus. Hänen vaatteensa olivat niin palaneet, että ne näyttivät liikkuvalta sysihaudalta, hänen tukkansa kärventynyt kuin koivikko metsäpalon jälkeisenä päivänä ja hänen käsiänsä olisi voitu verrata Osberg & Badenin konepajan hiilikauhoihin. Hän oli melkein kaunis siinä täydellisessä sepänpuvussaan.
— Minulle sanottiin, että minun tulee kiittää teitä, herra Damm, kartanon pelastumisesta, virkkoi täti niin ystävällisesti katsahtaen seppään, että minä väristen ajattelin neiti Kopparkronaa.
— Ja kuka takaa, vapaaherratar, etten ole sen paloapuyhtiön salainen asiamies, jossa Muisto on vakuutettu? nauroi seppä.
Silloin vasta ensi kertaa näinkin hänen, tuon hirviön, nauravan.
Malla Södergren toi kahvia ja joutui kaikkien ihmeteltäväksi. Malla parka, hänet oli herätetty makeimmasta unestaan, oli jo alkanut korjailla talteen paistinpannuja ja keittiöpyyhkimiä, ja nyt hän tuli kiireissään, musta, ripsureuna pyhähuivi vanhan harmaan keittiönutun päälle heitettynä, tukka häilyvänä kuin villatuppu tuulessa, toisessa jalassa uusi kenkä, toisessa tädin hylyksi joutunut tohveli. Se antoi vain uutta vauhtia ilollemme. Ja mikä nautinto, kahvia kello kolme aamulla, kun on ensin ollut palovartijana ja vettä ammentamassa Mallasvedestä.
Nyt vasta huomasin, että seppä oli jotenkin pahoin polttanut oikean kätensä. Minä ryhdyin silloin tarjoamaan hänelle kahvia, panin niin runsaasti sokeria kuppiin kuin olisi se ollut kulho ja muistin myös asettaa lautaselle kaksi suurta korppua. Seppä nyökäytti päätään ja hymyili.
— Kyllä minä tulen toimeen omin neuvoin, sanoi hän, mutta ehkä te, Augusta, käskisitte antamaan jotakin lämmintä Särki-Pekalle selvikkeeksi.
Minä hiivin keittiöön ja tapasin kuin tapasinkin Särki-Pekan koko keittiöväen ympäröimänä. Ukko oli saanut ryypyn ja kertoi parhaillaan, miten vieras herra oli juossut kuin hullu tuleen ja hän, Särki-Pekka, vetänyt hänet sieltä pois.
— Kuulkaas, Pekka — sanoi karjapiika Vappu, aika ilvehtijä — miksikä lyödä tömisytitte herraa niin hirveästi selkään kantaessanne hänet tuvasta ulos?
— Löinkö minä? sanoi Särki-Pekka.
— Löitte totisesti.
— No, mitä olisin tehnyt? Olihan se mies niin hurjapäinen, ettei kukaan saanut häntä pysymään aisoissaan — vastasi päivän sankari, lujasti uskoen, että hän todellakin oli pelastanut sepän.
— Ja sitten heititte hänet kuin turkkipahan hankeen. Oliko se mielestänne siivosti tehty?
— Heitinkö…?
— Heitittepä niinkin. Ensin pieksitte hänen selkänsä kirjavaksi ja sitten viskelitte häntä kuin kerää.
— Mitäs joutavasta, kyllä hän sen verran kestää. Oppikoon toiste olemaan ihmisiksi eikä käyttäytymään vihaisen härän tavalla, kun hänelle tahdotaan tehdä hyvää — vastasi Särki-Pekka hyvin tyynesti.
Siitä syntyi keittiössä suuri ilo, joka kuului saliin asti, ja juuri samassa ilmestyi seppä viereeni.
— Kiitoksia, ukko! virkkoi hän. Teittepä kiltisti, kun opetitte minulle hiukan järkeä.
— Ei kestä kiittää, vastasi Särki-Pekka.
Sittemmin sain kuulla sepän pistäneen Särki-Pekalle suurenlaisen paperirahan kouraan kieltäen siitä kellekään puhumasta. Mutta se oli vastoin Särki-Pekan luontoa. Hän kehui kaikille, miten hän oli saanut puoli renginpalkkaa herran hengen pelastamisesta. Vaikkeihän se ollut niin perin paljon, vakuutti hän; mutta herra ei liene ollut enemmän arvoinen.
— Olkaa hyvä, antakaa minun sitoa kätenne, herra Damm; minä tiedän, mitä on tehtävä palovammoille, sanoin minä.
Hän ojensi minulle ääneti kätensä. Me menimme keittiökamariin; minä tein kääreen kuivasta ruisjauhosta. Tuo karkea, nokinen käsi, joka juuri oli pelastanut ihmishengen, oli minusta jo hoitamisen arvoinen. Ja sama, niin omituisesti kaunistunut käsi, se puristi nyt minun kättäni.
— Kiitoksia, sanoi hän. Kaikkien nuorten tyttöjen pitäisi oppia sitomaan haavoja. Teistä, Augusta, tulisi hyvä haavalääkäri. Onko tämäkin rouva Clairelta opittua.
Minä en häntä ymmärtänyt. Yksinkertainen side oli juuri valmistumaisillaan, kun aina valpas äitini astui sisään ja tapasi minut kahden kesken sepän kanssa keittiökamarissa, jota valaisi vain yksi ainoa talikynttilä, sekin jo pitkällä karrella.
— Mitä täällä teet?
— Augusta puolustaa sukupuolensa oikeuksia, vastasi seppä. — Jos olisin lainsäätäjä, perustaisin uuden tiedekunnan, jossa naisille opetettaisiin lääkintätaitoa.
— Minä muistelen — vastasi äiti äreästi — teidän, herra Damm, olevan niitä, jotka eivät tahdo "kieltää luonnon oikeuksia" turvautumalla niin hapuilevaan taitoon kuin lääkintätaito on.
— Antakaa anteeksi, jokaisella asialla on oikea ja nurja puolensa. Lääkintätaidon oikea puoli on oikea ravintojärjestys ja voimistelu terveyden säilyttämiseksi, oikea ravintojärjestys ja haavalääkärintaito sen uudelleen saavuttamiseksi. Luonnottomimpia ja hirmuvaltaisimpia ennakkoluuloja on juuri se, joka kieltää hellän naisen käden, tarkan naisen silmän ja hienotunteisen, uhrautuvan naisen sydämen parantamasta ihmiskunnan kärsimyksiä jättääkseen ne meidän miesitsekkäisyytemme, hajamielisten, ympäri maailmaa lentelevien katseittemme ja kömpelöiden käsiemme varaan, jotka osaavat paremmin käytellä moukaria kuin arkoja, herkkätuntoisia ihmisruumiin säikeitä.
— Käytännöllisiä naislääkäreitä! Olisipa hupaista nähdä heitä jalkaa sahaamassa.
— Kukapa on sanonut, että heidän tulisi käyttää haavalääkinnässä teurastuspuukkoa? Jättäkööt he semmoiset karkeat työt meille, jos niin tarvitaan, vaikka minä kyllä olen nähnyt naisen kykenevän taittamaan pahasti parantuneen jalan voidakseen lääkitä sen paremmin, niin että potilas voi kävellä. Olkaa siitä varma, hyvä rouva, että meillä sadan vuoden kuluttua on enemmän nais- kuin mieslääkäreitä ja ettei lasten eikä naisten tauteja silloin uskota muiden parannettaviksi kuin juuri käytännöllisten naislääkäreitten, joiksi te suvaitsette heitä nimittää, ja he tulevat muuten arvattavasti käyttämään hyvin vähän lääkkeitä, mutta sen sijaan sitä huolellisempaa hoitoa.
— Tule, Augusta. Meidän elämänjärjestykseemme kuuluu nyt muutaman tunnin lepo. Minä toivon teidän, herra Damm, elävän sata vuotta, jotta silloin iloksenne katkaisisitte kätenne ja jalkanne ja naiset niitä parantelisivat. Hyvää yötä hyvä herra.
— Nukkukaa hyvin, rouva. Meidän nukkuessamme siirtyy kuitenkin maailma muutamia tunteja eteenpäin, ja olkaa varma, että joka kerta, kun aurinko nousee, haihtuu jokin ennakkoluulo, jota vielä edellisenä päivänä luulimme horjumattomaksi totuudeksi.
Me lähdimme. Minä tiesin, että minun varalleni oli saarna valmis, enkä siinä pettynytkään.
— Mitä minä kuulin? Seppä uskaltaa sanoa sinua ristimänimeltäsi!
— Niin, äiti, kun hän ei saa sanoa minua neidiksi eikä tahdo sanoa mamseliksi…
— Mitä tyhmyyksiä! Miksikä ei mamseliksi?
— Tiedäthän hänen syynsä, äiti. Hän ei kärsi mitään arvoerotuksia nimityksissä. Hän sanoo, että kaikki muu arvo paitsi se, mikä kullakin on oman itsensä tähden, on hulluus miesten ja naurettavuus naisten kesken.
— Kuulepas mokomaa hävytöntä herraa, hän tahtoo laatia lakia asioista, joissa ei kuninkaalla eikä keisareillakaan ole mitään valtaa. No niin, sanokoonpa hän sinua miksi hyvänsä, mutta minä kiellän sinua vastaamasta sanaakaan, jos hän toiste puhuttelee sinua nimeltäsi.
— Äiti … johan olen sanonut, että minä inhoan häntä, mutta minä en voi halveksia häntä. Sitä hän ei ansaitse. Olisitpa nähnyt hänet tänä yönä Särki-Pekan tuvalla!
— Kas niin, nyt vedät toista virttä. Augusta, Augusta, muista, että olen varoittanut sinua!
Minä en vastannut. Minunkin mielessäni oli "rök och damm" aivan kuin Kaarle kuninkaan ja Särki-Pekan ympärillä. Minä olin tyytymätön itseeni, katkeroitunut, mieli oli sekava ja levoton. Kalastajanmökistä oli sittenkin sinkoillut kipinöitä ympäristöön. Muisto oli pelastunut, mutta minä olin hukassa.