12. UUSIA ARVOITUKSIA.
Sillä kannalla olivat asiat, kun sepän täytyi palaneen kätensä tähden viipyä kauemmin Muistossa kuin hän alussa oli aikonut. Jotakinhan täytyy aina keksiä onnistumattoman parannuskokeen syyksi. Minun ruisjauhokääreeni oli joutunut liian myöhään; palovamma oli jo ehtinyt levitä, käsi turposi kyynärpäähän päin. Kirjoittaa herra Damm ei voinut, vielä vähemmin matkustaa. Täti ei sallinut talonsa pelastajan lähteä Muistosta ennenkuin hän olisi täysin parantunut, ja kaikki koettivat kilvan olla ystävällisen huomaavaisia seppää kohtaan.
Vähimmin koko vahingosta huoli seppä itse. Tiedämmehän, miten raukkamaisia miehet tavallisesti ovat pienimmänkin kivun sattuessa ja miten koko talon väki pannaan heti liikkeelle parantamaan hammassärkyä, lääkitsemään katarria tai paikkaamaan kipeätä sormea, kun vain jokin noista kauheista onnettomuuksista on sattunut kohtaamaan heitä, luonnon herroja. Seppä oli siinä sekä muiden kaltainen että aivan toisenlainen kuin he. Hän ei voinut kärsiä hemmoittelua eikä toimettomuutta. Häntä täytyi vartioida tarkasti, jos mieli saada hänet pysymään hiljaa, Sitä varten etsittiin hänelle parasta lukemista, mitä Muiston hyvässä kirjastossa oli. Mutta joko hänen silmänsä olivat vioittuneet tulesta tai käden tuska vaikutti näköhermoon — hän ei voinut itse lukea, vaan toisten täytyi hänelle lukea ääneen. Mutta kuka lukijaksi? Täti ei nähnyt, äiti ei tahtonut, isällä oli aivan liian vähän malttia. Siispä minä olin kuin itsestään määrätty siihen toimeen, ja koska lukeminen aina tapahtui äidin läsnäollessa, ei edes panetteluillakaan ollut siihen mitään sanomista.
Niin kuluivat joulun edelliset päivät. Karkea, hirveä käsi, joka oli niin kauan kauhistuttanut minua, tuli vähitellen yhä vähemmän vastenmieliseksi mitä enemmän siitä näin huolta. Miksikä salaisin meidän välillämme vähitellen syntyneen jonkinlaisen äänettömän sopimuksen, että sietäisimme toisiamme? Älä sano sitä ystävyydeksi; olen kuullut sanottavan, että ystävyys nuoren miehen ja nuoren tytön välillä on vain naamio, jonka taa toinen tunne kätkee punastuvat kasvonsa. Ei puhuttu koskaan sanaakaan sinne päin — olisikin ollut tuiki vaikeata pettää äidin tarkkuutta, eikä sanoilla olekaan suurta merkitystä — mutta ei edes katsekaan, olin vähällä sanoa ajatuskaan pettänyt meitä. Jo edellä mainitsin sen kummallisen seikan, että seppä toisinaan näytti viidenkolmatta tai korkeintaan kolmenkymmenen vuoden ikäiseltä, toisinaan taas paljoa vanhemmalta. Siinä lukiessani huomasin, että se aiheutui hänen ihonsa väristä.
Hänen kasvonpiirteissään oli omituinen ilme, joka saattoi sopia eri-ikäisille, nuoremmalle tai vanhemmalle. Hän ei ollut kaunis eikä ruma, hän näytti paljon kokeneelta mieheltä. Vastoin tahtoani vertasin häntä entiseen kadetti-lemmittyyni ja ymmärsin, että jos minussa milloinkaan voisi syntyä lämpimämpää tunnetta seppää kohtaan, niin tunne ei olisi sellainen, joka hurmaantuu autuudesta huimaavan valssin pyörteissä tai itkee kaihomielisenä nähdessään viimeisen vilahduksen poistuvasta univormusta.
Äiti pysyi tyynenä. Hän oli päättänyt asettua odottavalle kannalle, aiottu varoitus jäi häneltä toistaiseksi sanomatta tädille ja supistui muutamiksi varovaisiksi viittauksiksi neiti Kopparkronaan. Seppää kohtaan hän oli ystävällisempi, mutta yhtä varovainen. Sepässä itsessään ja hänen aikeissaan oli yhä vielä jotain salaperäistä, ja äiti oli päättänyt saada sen selville, maksoi mitä maksoi.
Eräänä päivänä, kun oli puhe siitä, että palovammat parantuvat tavallisesti nopeammin vanhoilla kuin nuorilla, kysyi äiti äkkiä:
— Kuinka vanha olette, herra Damm?
— Yksiviidettä vuotta, vastasi seppä arvelematta.
Minä hämmästyin. Yksiviidettä vuotta! Minä olin luullut häntä korkeintaan yhdenneljättä vanhaksi. — Äiti nyökäytti minulle salaa.
Me jatkoimme lukua. Olimme tädin luona hänen huoneessaan, ja kirja oli Thiers'in historia Ranskan keisarikunnasta. Se oli nerokas kuvaus suuresta aikakaudesta. Kun ehdimme Espanjaan ja Saragossaan, nousi kiista kuulijain kesken.
— Kuulkaa — sanoi seppä katkeroituneena — kuulkaahan sitä liukasta ministeriä, miten hän puolustaa Napoleonia ja sortojärjestelmää, joka nieli kansat! Thiers juuri raivasi tien Ranskan toiselle kuningaskunnalle.
— Mutta, hyvä herra Damm — puuttui puheeseen täti Mirabeau, ollen Napoleon I:n ihailija — kuinka pitäisi teidän mielestänne jättiläisen kulkea läpi metsän muurahaisia jalkoihinsa tallaamatta.
— Antakaa anteeksi, madame, vastasi seppä, mutta meidän aikamme ei tunnusta mitään muuta jättiläistä kuin neron, ja se suurvalta ei sorra kansoja, se kohottaa ne.
— Eikö sitten Napoleon I ollut ensiarvoinen nero, hyvä herra?
— Ensiarvoinen ehkä, mutta ei korkeimman arvoinen. Minä olen nähnyt ylevämpiä voimia, semmoisia kuin Aleksanteri von Humboldt, Goethe, Robert Peel. Todellinen suuruus ei kukistu, se on kuolematon. Pitääkö meidän ikuisesti ihailla jättiläiskokoa vain sentähden, että sen hirvittävää isoutta katsellessamme niskamme käy kipeäksi?
— Olkaa hyvä, muistakaa, hyvä herra, että mainitsimme semmoisen suuren miehen, joka nousee yhtä kuolemattomana kukistuksensa syvyydestä kuin toisarvoiset nerot nousevat onnettomuudestaan: myrkytetty Sokrates, poltettu Huss, kuoliaaksi kidutettu Galilei…
— Luuletteko niin, madame? Ehkä olette oikeassa. Oli kerran synkän synkkä pimeys, josta syntyi aamunkoite, ja sitä sanottiin vapaudeksi. Vapaudella oli kaksi suvustaan hairahtunutta lasta, joita sanottiin anarkiaksi ja despotismiksi. Koska lapset tulevat aina enemmän vanhempiensa vanhempiin kuin omaan isäänsä ja äitiinsä, sattui, että sisarukset olivat mustat kuin heidän kantaäitinsäkin. Eräänä yönä kuristi despotismi anarkian vuoteessaan, pääsi maailman herraksi ja kasvoi suureksi kansan verestä. Vihdoin hän sai kuitenkin jalkaansa orjantappuraokaan, nimeltä Espanja, kurkkuunsa luun, nimeltä Venäjä, ja pari kivikovaksi paistettua leipäpalaa, nimeltä Englanti ja Saksa, ahnasten hampaittensa väliin. Siitä jättiläinen kuoli — sillä olkoonpa despotismi miten jättiläismäinen hyvänsä, sen ruumiinrakennus on kuitenkin heikko — ja hänet julistettiin verrattoman ruokahalunsa tähden kuolemattomaksi. Ihmiset ovat nyt kerta kaikkiaan sellaisia. Pidetäänhän Dahomeinkin kuningasta suurena miehenä Afrikassa.
— Te olette käytännöllinen mies, herra Damm. Mutta ettekö sitten katso minkään arvoiseksi kohotusta, jonka suuret urotyöt, nerokkaat ajatukset ja summattomien esteiden voittaminen tuottavat koko aikakaudelle? Luuletteko Ranskan koskaan unohtavan niitä tai luuletteko, että Béranger olisi laulanut kuolemattomat laulunsa, jollei olisi ollut Austerlitzin päivää.
— Minä kadehdin teitä, madame, siitä, että katsotte noita muistoja kahtakymmentä vuotta nuoremmilla silmillä kuin minun. Te olette todella nähnyt ensimmäisen Napoleonin ja minä vain kolmannen. Te olette nähnyt alkuperäisen teoksen, minä vain jäljennöksen. Jäljennökset ovat varsin usein hätiköimällä tehtyjä, madame. Hämähäkistäkin saadaan silloin kotka.
— Ah, teistä on siis vuonna 1851 tullut Bonaparten vihaaja.
— Niin, madame, joulukuussa 1851, jolloin minut ynnä muutamia muita vangittiin Café Danemarcissa, Pariisissa. Ei kuitenkaan sentähden, vaan siitä syystä, että minullakin oli 1848 ja 1849 kunnia taistella Cavaignacin johdolla.
Täti oli vaiti, mutta isä syttyi intoon.
— Kuulepas, veli, sallitko minun vielä kerran kysyä, mikä sinä oikeastaan olet miehiäsi? Sinähän olet ollut vaikka missä.
— Muistaakseni olen jo maininnut, että olen vaskiseppä.
— Kyllä, mutta sitä minä en usko, sanoi isä.
— No, karkeisseppä sitten, jos se kuuluu paremmalta.
— Hm … sitä en myöskään usko, alkoi isä taas, mutta minä kiiruhdin silloin jatkamaan lukemistani Espanjan-sotaretkestä.
Sillä lailla kuluivat päivämme, emmekä saaneet sen enempää selvää kummallisesta vieraastamme, kunnes vihdoin merkillinen ilta pimitti jouluaattona Muiston kuuset ja Mallasveden jään.
Me olimme jo pitkän aikaa varustautuneet sitä iltaa varten. Helsingistä olimme jo ottaneet mukaamme sopivia joululahjoja, ja mikä ei siellä joutunut valmiiksi, valmistettiin Muistossa. Tädin oli määrä saada pitsimyssy, saali, tohvelipari, uudet kultasankaiset silmälasit, tusina hyasinttisipuleja, keinutuolin verholiina ja kahvikannun myssy, jonka Sigrid oli muiden suosiollisella avulla virkannut. Isä saisi housunkannattimet, piipunpunokset, puoli tusinaa paitoja, Pariisin mestauslavan historian ynnä pari muuta ruotsalaista kirjaa: Kalle Metsä Sienenhakkaajan ja Nepomukin, "Kolme kuritettua ukkoa" — äiti pukukankaan, kauluksen, päähineen, voipainimen, matonlakaisijakoneen, talouskirjan, Jerusalemin hävityksen, porsliinikittiä ja Sundgrenin "Perheenäidin hopeakaivoksen" — minä saisin (osan tiesin jo edeltäkäsin, toisen arvasin) kaksi pukua, kaksi paria hansikkaita, puuhkan, hajuvesipullon, Garibaldin muistorahan, "En voi"-näytelmän, Lindhin ja Mörtengrenin runoelmia, valokuva-albumin, Vänrikki Stoolin muotokuvia, "Laulavan Ruotsin", "Lemmenjuoman" potpourrin, Arditin suutelovalssin ja (hyödyllisenä liitteenä) kirjan "Neuvonantaja nuorisolle elämänvaelluksessa". Pienokaisille oli varustettu lukematon joukko lahjoja, koska niissä luku oli pääasia, muiden muassa oli heille Muiston tehtaan kelkkoja ynnä säästö- ja värilaatikoita, kirjoituskirjoja, kivitauluja, kirjanmerkkejä, kuvakirjoja, kuten "Kuhnuri-Pekka" ja "Hirmukuvia Afrikasta" varustettuna kuudella värikuvapiirroksella (enemmän huviksi kuin hyödyksi), sekä kirjanen "Saippuapalloja", kirjoittanut —o— (jälkeenpäin huomattiin, että kirjan suhteen oli tapahtunut erehdys, sillä se sisälsi kirjoitelman "Luutnantti tai ei mikään, alkuperäinen ruotsalainen novelli"). Malla Södergren oli saava juovikasta vaatetta sekä Vesterbergin "kirjekaavion" ynnä "neuvonantajan kaikissa elämän tiloissa". Dantonillekin oli, Mallasveden jäällä hiipivien susien varalle, hankittu uusi Lontoon antigarottikaulaliinojen mallin mukaan tehty kaulanauha, jossa oli niin pistävät piikit kuin sanomalehtien kiistakirjoitukset. Seppä…
Niin, mitä saisikaan seppä? Jäisiköhän hän ihan osattomaksi näillä markkinoilla? Seppä, seppä, miten monta unetonta hetkeä minun täytyi valvoa sinun onneasi takoessani.
Vihdoin johtui mieleeni hyvä ajatus, mutta pitääköhän minun nyt jo kertoa siitä?
Seuraavana aamuna herätti minut Malla Södergren.
— Augusta! Kello on kahdeksan.
— Hyvää huomenta, Malla.
— Minä tiedän uutisia.
— Sepästäkö?
— Niin, sepästä. Onpa hän aika otus!
— Jos uutisesi ovat pahoja, niin voit olla sanomatta, Malla; minä en tahdo niitä kuulla. Ei sovi vakoilla ketään, kaikista vähimmin talon vierasta.
— Pahojako? Se riippuu siitä, miltä kannalta asiaa katsoo. Älkää luulkokaan, Augusta, että minulla on tapana kieliä tai vakoilla toisten tekoja. Minä luulin, että koska te itse, mamseli, pyysitte minua … mutta kyllähän se voi jäädä sanomattakin. On minulla muutakin tekemistä.
Malla lähti, mutta pysähtyi ovelle.
— Onko kaunis ilma tänään?
— Sataa vettä ja räntää.
— Miten on hänen kätensä laita?
— Kuka kädestä huolii, kun on muuta mielessä.
— Odotas vähän, Malla. Ajatteleeko hän muuta? Sehän on hyvä, Malla.
— Ehkä on ja ehkä ei.
— Sen sanot sinä sellaisella äänellä kuin… Mitä tarkoitat tuolla "ehkä on ja ehkä ei'lläsi"?
— Minä tarkoitan, että eräänlaiset miehet lentelevät ympäri maailmaa uskottelemassa nuorille, ajattelemattomille tytöille kaikenlaista, vaikka heidän pitäisi muistella toisia velvollisuuksia … vaikka kaukana kotona joku ehkä on hylättynä…
— Nyt puhut loruja. Kuka on kaukana? Kuka on hylättynä.
— Hän tietysti. Kaunis nainen. Ja miten hyvän näköinen vielä!
— Onko herra Dammilla … morsian?
— Tai rouva. Mistä minä sen tiedän?
— Nyt sinä olet sietämätön, Malla. Mitä tuo nyt taas merkitsee?
— Ettehän tahdo mitään tietää, mamseli. (Aina kun Malla oli loukkaantunut, nimitti hän minua mamseliksi.)
— Mutta nyt minä tahdon tietää. Kas niin…
— Ei ihminen silti ole vakoilija, vaikka katsahtaa, onko huone siistitty — vaikka näkee avonaisen lippaan — vaikka lippaassa on medaljongi muotokuvineen, jota on erään tunnetun herran nähnyt sitä ennen monesti katselevan. Saattaa ihminen silti olla yhtä rehellinen, uskokaa pois, mamseli.
— Älä nyt ole paha, Malla! Onko hänellä muotokuva? Naisenko? Nuoren ja kauniin, eikö niin?
— Varjelkoon, te taidattekin olla utelias, Augusta.
— Niin, minä olen utelias, olen suutuksissani, minä nipistän sinua, jos noin kiusaat. Enhän sitä tahdo tietää itseni tähden, näetkös. Minkä näköinen hän on?
— Hieno ja ylhäinen, helmiä hiuksissa ja sormuksia sormissa. Puku muuten hyvin kummallinen, käsivarret melkein paljaina ja hameenmiehusta kainaloissa. Mutta hän on teidän näköisenne, Augusta…
— Se on täti.
— Mitä? No, sitä ei saa kukaan minua uskomaan.
— Sinä et tiedä, Malla. Voi taivas, ajattele, jos seppä olisikin hänen oma…
— Mikä oma?
— Hänen oma… Niin, niin se on. Minä tarkoitin, hänen oma malminetsijänsä, kaivoksenlouhijansa. Malla, Malla, tästä tulee semmoinen jouluaatto, ettet voi aavistaakaan! Ah, sepä vasta olisi hupaista! Hyvä, rakas täti!
Malla pudisti päätään; hän luuli varmaan minun tulleen hulluksi.
— Kuulkaas nyt, sanoi hän, — ei sovi valvoa niin kuin te, Augusta, olette valvonut monta yötä perätysten. Eihän kukaan meistä ole muuta kuin ihminen. Saattaa käydä lopulta, että tulee hiukan päästä pyörälle.
— Niin, minun onkin pääni pyörällä, mutta ilosta, Malla, ihastuksesta, etkö ymmärrä? Rakas täti, hän kun on saanut elää niin monta vuotta yksin ja hylättynä, nyt vasta hän on taas tunteva itsensä onnelliseksi. Vasta nyt vanhoillaan hän saa tuntea tulevansa uudelleen nuoreksi.
— Kaivoksenlouhijanko tähden?
— Mene nyt, uskollinen Malla, mene, kelpo, kunnon Malla Södergren; sinä saat tietää kaikki, mutta toiste, se ei ole minun salaisuuteni. Me tulemme kaikki hyvin onnellisiksi. Ja sinäkin, Malla, sinäkin.
—- No, no, menenhän minä, kun ehdin. Sanoittehan itse, Augusta, että tuo herra on jonkinlainen velho. Sen kyllä näenkin, onhan hän pannut ihan sekaisin tyttö paran pään.
Niin sanoen hän lähti hiljaa nuristen itsekseen ja jalat lintassa, niinkuin hänellä oli tapana. Minä jäin yksin kummallisine ajatuksineni. Niin, nythän ymmärsin kaikki. Viittasihan äiti sivumennen siihen, että täti oli kenties ollut salaisesti naimisissa paroni Oton kanssa. Ja nyt on seppä täällä, hänellä on tädin muotokuva; siispä hän on hänen poikansa. Sehän oli päivänselvää. Mikä romanttinen tapaus!
Odotas vähän sentään, laskekaamme… Hän on syntynyt Napolissa; merkillistä! Hän on yhdenviidettä vuoden vanha; mitä hullua se on? Vuodesta 1862 pois yksiviidettä, jää 1821. Mutta täti ei ole nähnyt paroni Ottoa noin vuoden 1809 jälkeen, ja silloin Otto oli jo naimisissa toisen kanssa. Ei; aina vain hullumpaa. Ja kuitenkin … kuitenkin … niin, ehkäpä … ei, mahdotonta…
Tuuminnan päätös oli, etten taaskaan ymmärtänyt mitään, en niin mitään.
Minä en ollut hituistakaan viisaampi kuin Malla Södergren.