13. JOULUAATTO.
Mutta nyt ei ollut aikaa arvoitusten selvittämiseen, jouluaaton aamuna on kyllä muutakin tekemistä. Paljon olikin vielä semmoista tekemättä, minkä piti olla valmiina ennen iltaa. Muun muassa minun pieni yllätykseni. Ja joulukuusi, siitä piti tulla oikein erinomainen. Äiti leikkeli tähtiä, lippuja ja kultapaperiverkkoja, täti solmi rihmoja omenoihin, viikunoihin ja muihin makeisiin. Seppä auttoi kipeällä kädellään minua puun pystyttämisessä horjuvaan kuusenjalkaan, joka on ainainen kaikkien joulukuusien tuottama kiusa. Me suoritimme nopeasti aamiaisen ja päivällisen, kuten on tavallista tuona ilon päivänä, jos kaikki saa käydä luonnollista kulkuaan.
Vihdoin tuli hämärä, ja salin ovet avattiin täsmälleen kello seitsemän. Pienokaiset olivat koko päivän tuskitelleet kamariinsa suljettuina ja syöksyivät nyt sieltä kuin kanuunasta. Keskellä salin lattiaa säteili joulukuusi juhlallisen loistavana, täti ja vanhempani istuivat juhlapuvussa sohvalla. Ovella seisoivat talon palvelijat ja seitsemän tai kahdeksan varta vasten kutsuttua köyhää kylän lasta. Sitten laulettiin lyhyt virsi ja luettiin rukous, kuten jouluaattona aina kauniin tavan mukaan tehtiin Muistossa, ja vasta sitten, kun juhla oli alettu kaikkien hyväin lahjain Antajan nimeen, rupesivat lapset ilakoiden hyppimään joulukuusen ympärillä. Teetä tarjoiltiin kello kahdeksan, ja samaan aikaan annettiin väelle illallista suuressa tuvassa, jonka lattia oli oljilla peitetty ja missä joululeikkejä kesti myöhään yöhön asti.
Tädin luona oli ennen, kuten meilläkin, ollut tapana kantaa joululahjat sisään korissa, josta isä, ollen yleinen esittelijäsihteeri, otti yhden lahjan kerrallaan esille, luki siihen kirjoitetut säkeet ja jakoi aarteet. Sen tavan on keksinyt joku, joka ei ole ymmärtänyt joululahjojen salaperäisyyden merkitystä. Seppä oli nyt Muiston hallituksen armollisella suostumuksella järjestänyt kaikki toiseen tapaan, jonka tarkoituksena oli tehdä lahjojen arvo toista vertaa suuremmaksi toimittamalla ne salaperäisillä keinoilla omistajilleen.
Asianomaisten hämmästykseksi tuli ensin esiin joulupukki, jolla oli pitkä tappuraparta ja otsassa puulusikoita sarvina. Se antropologinen ilmiö, jonka minä olin tuntevinani köyryselkäiseksi Särki-Pekaksi, toi kelkkoja lapsille ja astua kompuroi sitten tiehensä yleisen ihmettelyn vallitessa.
Hänen jälkeensä tuli lappalaisämmä, jakoi isoista hameen taskuistaan lahjoja kaikille ja tarjoutui sitten katsomaan kättäni. Ennustuksessa oli tietysti sekin, että halukas kosija vain odotti suostumustani, mikä ei ollutkaan uutta, sillä se saattoi minut kunnioittamaan Allan Hagertia ajatuksella, joka ei luultavasti muuten olisi tullut hänen osakseen.
Lappalaisämmän jälkeen tuli näkyville soreakasvuinen joulupukki ryömien, yllä nurinkäännetty lammasnahkaturkki, vispilöitä sarvina, parta jouhista ja muuten hyvin taidokkaasti kyhättynä. Mutta sen kävi niin huonosti, että Danton, joka oli illaksi tuotu saliin ja virui muristen sohvan alla, syöksyi luullun vihollisen kimppuun. Hirveä taistelu syntyi taiteen ja luonnon välillä, ja taide olisi siinä varmasti jäänyt tappiolle, jollei se olisi saanut avukseen seppää, joka vasemmalla kädellään otti verenhimoista Dantonia kiinni korvista ja oman nahkansa uhalla erotti taistelijat. Pukki menetti sarvensa, partansa ja villatukot, unohti tehtävänsä, nousi kahdelle jalalle ja katseli pakotietä.
— Kallehan se on! huusi Sigrid, joka näkyi arveluttavasti pettyvän kuvitteluissaan tuntiessaan pukin revityn turkin alta juoksupojan, joka oli joka päivä hänen kumppaninaan kelkkamäessä.
Kalle yritti tuskissaan tekeytyä entiseksi nelijalkaiseksi eläimeksi ja silmäillen peloissaan sohvaan päin jakeli lahjansa, muiden muassa Dantonin garottikaulanauhan. Sen tehtyään hän uutta murinaa kuullessaan juoksi tiehensä niillä kahdella jalalla, jotka luonto oli katsonut riittäviksi hänen laiselleen pienelle miehenalulle.
Lahjoja sateli ehtimiseen, eikä tiedetty miten, ja se juuri oli leikin viehättävä puoli. Milloin niitä tuli toisesta, milloin toisesta ovesta, joita tuntemattomat haltijat availivat; milloin katosta, milloin lattiasta; välistä tapasi asianomainen, aivan aavistamattaan lahjan taskustaan tai sylistään; toisinaan keinuili niitä ilmassa purjelangasta riippuen, toisinaan taas pellinnyörissä. Niin iloista jouluiltaa ei ollut koskaan ennen vietetty Muistossa.
Malla Södergren tarjoili omenia. Minä katselin häntä uteliaasti, sillä keskellä tarjotinta oli Hiidenkallio kuvattuna tultasyökseväksi Vesuviukseksi, missä oli hirvittävän syvä vaskikaivos ja kaivoksessa hyvin luonnollisen näköinen kumihiiri. Se oli joululahja, jonka minä olin valmistanut sepälle; mutta ehkä minun tulee mainita lisäksi, että hiiri kuuluikin pieneen kynänpyyhkimeen, jonka olin omin käsin valmistanut ja johon oli hiiren jalkojen alle kirjailtu Ranskan kotka ja nimi Cavaignac.
Seppä tutki Hiidenkalliota hyvin tarkkaan, löysi vaskikaivoksen ja sen asukkaan, katsoi kynänpyyhintä tulta vasten ja huomasi kotkan. Hiukan päätään nyökäyttäen hän irroitti hiiren, pani sen takaisin vaskikaivokseen ja pisti kynänpyyhkimen liivinsä taskuun vasemmalle puolelle.
— Antakaa anteeksi — sanoi hän — että käyn käsiksi historian oikeuksiin. Vapauttakaamme Ranskan kotka ja ajakaamme nousukkaat takaisin piilopaikkaansa. Tämä vuori on kansanvalta. Siitä on nyt syntynyt pieni hiiri, joka on nakertanut reikiä siihen; mutta kun vuori seuraavan kerran suitsuaa tulta, on kotka taas nouseva kohti aurinkoa ja hehkuva laava täyttää mäyränjäljet.
— Kun kirjoittelee niin ahkerasti kuin te, herra Damm — huomautti äiti viitaten viime päivien salaperäiseen kirjoittelemiseen — saattaa pienikin kynänpyyhin estää monta tahraa syntymästä.
Sepän lahjaa tarkasteltaessa ei kukaan meistä ollut huomannut, miten täti oli ottanut korista omenan, erottanut puolikkaat toisistaan — sillä se oli jo ennestään halkaistu ja sitten vain liitetty yhteen — ja löytänyt sen sisästä jotakin. Malla Södergren huudahti ensimmäiseksi:
— Herra Jumala, vapaaherratar taisi pyörtyä!
Me riensimme sohvan luo. Mirabeau täti oli vaipunut tainnoksiin ja lepäsi silmät ummessa sohvan kulmaukseen nojaten. Syy oli selvä. Omenastaan hän oli löytänyt suuren pähkinän, pähkinästä hyvin pienen kotelon ja kotelosta — sormuksen puolikkaan!
Siinä ei ollut aikaa kummasteluun. Vihdoin saimme väkevällä hajuvedellä tädin virkoamaan.
— Jo sitä aavistinkin, sanoi hän hitaasti, vielä hämmästyneenä, ja katsoi sanomattoman rakkaasti seppään. — Voi, ystäväni, miksette sanonut sitä ennen?
Täti nimitti häntä ystäväkseen! Voi, seppä on hänen poikansa! Hän on hänen poikansa! Minä tunsin kyynelten valuvan silmistäni, olisin mielelläni syleillyt tätiä, seppää ja kaikkia ihmisiä. Miten onnellista, miten onnellista!
Äiti vain yksin kalpeni ja alkoi vuorostaan voida pahoin. Isä juoksi keittiökamariin vettä noutamaan ja tulikin kohta täysi lasi kädessä.
— Juo, sanoi hän, juo!
— Mene tiehesi, sanoi äiti, etikkaahan se on!
Se oli todellakin illalliseen varattua etikkaa.
— Älkää olko millännekään, sanoi täti jo täysin toipuneena. — Minä pyydän, jatkakaa vain iloa, ei minua mikään vaivaa. Se oli yllätys, mutta eihän ilosta kuole.
Tädin odottamaton joululahja ja sen seuraukset olivat saaneet illan luonteen muuttumaan. Kaikki olivat hämillään ja varuillaan toistensa suhteen. Joululahjoja sateli yhä vielä milloin mistäkin, mutta kaikilla oli muuta ajattelemista. Malla Södergren mukaan luettuna oli meitä kuusi, joista jokaisella oli jotakin mielessä kenenkään tahtomatta tai uskaltamatta sitä sanoa. Ainoastaan numerot 7, 8 ja 9, yhtiö Sigrid, Frits ja Kumppani (Kumppani oli Danton), näyttivät muiden hämmästyksestä huolimatta nauttivan jouluilosta ja harjoittavan kaikenlaista ilkivaltaa, jota ei nyt kukaan huomannut. Sigrid oli saanut nuken, joka osasi liikuttaa silmiään, hän sijoitti sen sohvan nurkkaan ja lauloi niin äänekkäästi kehtolauluja, että niistä olisi norsukin nukkunut. Frits veti matot kokoon, koetteli uutta lattianlakaisukonetta, veteli pitkiä naarmuja permantoon raudoitetulla kelkallaan ja kiisteli Dantonin kanssa pallosta, joka oli vierähtänyt sohvan alle. Onnettomuudeksi hän mielistyi heti sen jälkeen uuteen puuhkaani, ja ennenkuin kukaan arvasikaan, oli sekin sohvan alla. Sitä katsoi Danton syystä kyllä taisteluun vaatimukseksi, ja seurauksena oli siitä, että kaunis puuhkani, joka maksoi Pietarista ostettaessa kahdeksan ruplaa, oli kohta saman näköinen kuin täytetty majava yliopiston museossa, kun koi on syönyt siltä turkin.
Illan ihmeellisyydet eivät vielä siihenkään loppuneet. Sisään kannettiin kyynärän korkuinen, kekseliäästi lumesta rakennettu nukke, jolla oli hame tuohesta ja hiukset höylänlastuista. Siihen oli kirjoitettu: "odottakaa; se sulaa aikanaan!"
Ei mitään osoitetta. Koska arvaileminen oli vapaata, pantiin nukke suurelle tarjottimelle sulamaan.
Minusta alkoi tuntua liian tukahduttavalta salissa. Sentähden menin ulos portaille. Taivas oli kirkastunut ja ilma käynyt hieman kylmemmäksi; ikuisuuden tähdet silmäilivät kimallellen pienen maan lyhyttä joulu-iloa ja levotonta sydäntäni.
Silloin kuului askelia takaani. Seppäkö?… Ei, vaan Malla Södergren, joka tahtoi olla kaikkialla ja lensi siitä ohitseni kuin tuuliaispää väen tupaan.
— No, Malla? kysyin minä.
— No, Augusta? kysyi hänkin.
— Mitä luulet?
— Kaikkea.
— Mitä sillä tarkoitat? Kaikkeako?
— Seppä lähtee aamulla varhain. Hän on tilannut hevosen Onkkalaan kello kuudeksi.
— Jouluaamuksiko?
— Aivan niin. Nyt se on valmista, mitä se sitten lieneekin. Mutta nyt täytyy minun mennä tuonne alas katsomaan, mitä väki puuhaa. Voisivat vaikka sytyttää tulen olkiin.
Hän meni menojaan, ja minä katselin tähtiä. Niitä minä olen aina rakastanut. Ne ovat niin kaukana — satojen tuhansien penikulmien ja miljoonien vuosien päässä — ja kuitenkin voi tunnustaa niille salaisimmat asiansa. Sanokaa minulle, kirkkaat tähdet, mitä on teidän ylhäisessä salissanne päätetty niin mitättömästä olennosta kuin esimerkiksi minusta? Aldebaran, sinä kuulet sen! Ja sinä, Sirius, tiedät sen! Hän aikoo lähteä tänä yönä. Miksikä hän lähtee? Miksi? Ei kukaan tiedä. Viitsiiköhän hän edes sanoa meille kiireisiä jäähyväisiäkään? No niin, mene, seppä, mene, ei se minua liikuta. Huolisinko minä ikälopusta sepästä! Yhdenviidettä vuoden vanha — mene vain!
— Augusta! — Se oli äidin ääni.
— Minä tulen, äiti!
— Tule, rakas lapsi, sinua odotetaan. No, onpa hyvä, että yöksi tulee pakkanen, niin saamme vihdoinkin taas rekikelin.
Minä riensin sisään — ei, en minä rientänyt, vaan kävelin kuin unissani. Hän aikoo lähteä!
Luminukke oli sulanut, höylänlastuhiukset olivat putoilleet pois, mutta tuohihame seisoi tarjottimella kuin krinolinikuori. Silloin oli siltä paikalta, missä nuken sydän oli ollut, löydetty kapea, mustasta marokiinnista tehty kotelo, ja siinä oli minun nimeni.
Minä avasin kotelon ja vapisin itsekään tietämättä, mistä syystä. Kotelo oli sisustettu vihreällä sametilla, ja siinä oli kultainen rintaneula, jota koristi yksi ainoa kivi; mutta miten ihmeellinen kivi! Suuri, vihreä smaragdi, loistoltaan mitä kirkkaimpia. Tähtiä lukuunottamatta en ollut koskaan elämässäni nähnyt niin sädehtivää jalokiveä. Se näytti aivan salamoivan tulenvalossa.
Kallisarvoinen neula kulki kädestä käteen, ja kaikki sitä ihailivat. Äiti oli hurmaantunut, isä mietiskeli, mitä semmoinen pikku kapine saattoi maksaa. Arvattavasti saman verran kuin pieni maatila Suomessa. Kaikki katselimme me kiitollisin, melkein hämmästynein katsein Mirabeau tätiä, joka tuhlaavaisesti antoi niin kalliin lahjan pienelle kummityttärelleen. Samana iltana olin jo saanut häneltä tusinan hopeaisia ruokalusikoita ja kolme tusinaa samoin hopeaisia teelusikoita "tulevaa kotiani varten", kuten hän leikillisesti sanoi.
— Rakas täti … aloin minä.
Täti huomasi aikomukseni ja pudisti kieltävästi valkoista kaunista päätään.
— Tämä lahja ei ole minulta, sanoi hän käännellen neulaa tulta vasten, niin että se sädehti kuin kiertotähti Merkurius maaliskuun iltana.
— Luonnollisesti se on tädiltä? puuttui puheeseen äiti hämmästyneenä ja kysyvästi.
— Ei, hyvä Jeanette; minun ei ole mahdollista antaa tällaisia lahjoja. Tämä smaragdi on ollut kuningattaren omana tai se on ainakin kuningattaren kalleuden arvoinen.
Veri syöksyi kasvoihini, sillä nyt, nyt äkkiä selvisi minulle, mistä päin luminukke oli tullut kuninkaallisine lahjoineen.
Äiti kävi pelästyksissään käsiksi ainoaan jäljellä olevaan keinoon.
— Isä, isä — huudahti hän uhaten sormellaan — oletko todellakin ollut niin heikko, että olet noin järjettömästi tuhlannut tyttäresi turhamaisuuden tyydykkeeksi? Tai myönnä pois — (viimeinen pakotie) — että olet ostanut kiven jostakin huutokaupasta huokealla hinnalla! Olisihan minun heti pitänyt arvata, että se on jäljittelemällä tehty eikä maksa paljoa.
— Minä! huudahti isä toden teolla kummastuen. — Minäkö viskelisin rahojani niin mielettömiin hullutuksiin. Kaikkea vielä. Kivi on oikea, se pitäisi kissankin ymmärtää; se on maksanutkin kymmenen kertaa enemmän kuin minun kultakelloni. Mutta helppohan on arvata mistä päin se on tullut. No, Jeanette, etkö arvaa? Täytyykö minun sanoa?… Eräältä tunnetulta tilanomistajalta…
— Sinä olet oikeassa, kiiruhti äiti vastaamaan melkoista tyynempänä. — Herra Hagert on osoittanut Augustalle — minä tarkoitan, hän on osoittanut meille kaikille niin suurta kohteliaisuutta ja huomaavaisuutta… Meidän tulee olla hyvillämme, kun niin kunnioitettava mies tarjoutuu rupeamaan likempään yhteyteen meidän perheemme kanssa … ja kun tyttäreni ottaa vastaan niin kalliin lahjan, tapahtuu se luonnollisesti sentähden, että hän on suostunut…
— Suostunutko? Mitä kuulenkaan? keskeytti täti ratkaisevana hetkenä, kun äiti, ollen mitä pahimmassa pulassa, ei enää tiennyt muuta keinoa kuin julkaista minun kihlaukseni sietämättömän Allan Hagertin kanssa.
Mutta nyt oli elämä kyseessä, ja sentähden — anna anteeksi rakas äiti! — ei ollut aikaa ällistellä tai vaieten suostua kaikkeen.
— Äiti tarkoittaa — huomautin minä — että jos otan tämän lahjan vastaan, tapahtuu se sentähden, ettei lahja ole herra Hagertilta. Hän on niin sanomattoman kunnioitettava, että minä olen suostunut hylkäämään kaiken yhteyden…
— Ensi syksyyn asti, sanoi äiti keskeyttäen.
— Se on liian aikaista, jatkoin minä. Kahden- tai kolmenkymmenen vuoden kuluttua kenties. Herra Hagert tarvitsee aikaa tarkoin miettiäkseen, ennenkuin hän alentuu niin alas…
— Tule tänne, rakas Augusta, niin minä kuiskaan sinulle jotakin korvaan, sanoi Mirabeau täti päätään nyökäyttäen. Täällä on ainoastaan yksi, joka voi jaella kuninkaallisia lahjoja… Kiitä herra Dammia!