1. YLIOPPILASNIMIKIRJA.
On omituisen huvittavaa lukea kaksikymmentä tai kolmekymmentä vuotta takaperin tehtyä ylioppilasnimikirjaa, taikkapa vielä vanhempaa. Nimet ovat siinä viivoitetuilla riveillä omin käsin piirrettyinä, uljaina ja kankeina, sellaisina kuin ne kirjoitettiin sinä onnellisena aikana, jolloin ensi lyyry loisti lakissa — nuoruuden iloista lyriikkaa — ja tavallisesti suurin kirjaimin, kuten on tapana, kun tehdään tärkeätä asiaa. Tärkeätpä ne piirrot olivatkin kirjoittajilleen, sillä ne olivat akateemisen arvon todistuksena ja merkkinä, että oli päästy sen yhteiskunnan jäseniksi, jota oli aina ensimmäisistä koulupäivistä asti ikävöiden katsottu kunnianhimon pyrintöjen korkeimmaksi päämääräksi. Tuntui siltä, kuin poika olisi samalla kynänvedolla piirtänyt miehuutensa puumerkin elämän kirjaan ja kuin hän olisi laskiessaan kynän kädestään ollut toinen ja täydemmästä käypä mies kuin siihen tarttuessaan.
Mutta sen viivoitetun omakätisen nimikirjoituksen alle jätetään valkoiselle lehdelle kirjoittamaton tyhjä paikka, ja sillä tyhjällä paikallakin on merkillisyytensä. Se on ikäänkuin elämälle ja jälkimaailmalle annettu velkakirja, johon ne kerran kirjoittavat kuittinsa. Siihen silloin niin viattoman valkoiselle lehdelle piirtävät vastaisuudessa tuntemattomat kädet yläpuolella olevan nimen päästökirjan, kun palvelusaika on lopussa. Siihen kirjoitetaan aina tuon tuostakin nimen omistajan elämän vaiheita ja ansioita — ainakin arvoylennykset, jos hän on saavuttanut niitä, ja hänen elinkeinonsa, jos hän on sellaisen saanut. Viimeksi merkitään ero elämän palveluksesta tavallisen kaavan mukaan, joka muinoin oli latinalainen obiit anno … tai nykyjään "Kuoli vuonna…", taikka loppuun ei merkitä ollenkaan mitään, kun ehkä nimen omistajan kuolema on yhtä tuntematon kuin hänen elämänsä on jäljettä vaeltanut maan yli.
Jos nyt vertaillaan nimikirjan uljaita nimiä niiden alla oleviin, useastikin kainoihin muistiinpanoihin — mitä muistoja, mitä opetuksia, mikä kummallinen näytelehti inhimillisten kohtaloiden vaihtelevuudesta! Jos luetaan nimiä, jotka on kirjoitettu vain viisikolmatta vuotta takaperin, niin on jo puolet niiden omistajista korjattu pois kuin kuihtuneet lehdet; toiset työskentelevät vielä kooten aineksia nimen alla olevan tyhjän paikan täytteeksi. Suruiseksi käy useinkin mieli noita haihtuneiden harhakuvien ja sulaneiden vahasiipien riimukiviä tavaillessa. Kuinkahan moni kaikista myrskyn hajoittamista männynkävyistä on kasvanut hongaksi? Kuinkahan moni niistä on edes juurtunutkaan? Muutamat kuihtuivat kevään ensimmäisinä puhjentapäivinä; muutamat sattuivat kalliolle, toiset ohdakkeiden sekaan, muutamia osui tien oheen ja muutamia putosi hyväänkin maahan. Kuitenkin ovat useimmat heistä, heistäkin, tulleet vihreäksi nurmikaistaksi maansa metsiin, ja sehän riittääkin, kun katsotaan menneisiin aikoihin, vaikka se näyttääkin liian vähältä katsahdettaessa kohti tulevaisuutta.
Välistä pitää myös kujeileva sallimus huolta siitä, että nimen alla olevat muistiinpanot saavat jonkinlaisen leikkisän sävyn. Kaksi Turusta kotoisin olevaa veljestä piirsi nimensä nimikirjaan. Isä oli jo kehdosta asti määrännyt toisen sotilaaksi ja antanut hänelle urhoollisen Akilles nimen, toisen lääkäriksi ja merkinnyt hänet oppineella Makaon nimellä. Mitä nimikirja kertoi sittemmin noista kahdesta? Akilleesta tuli lääkäri, eikä hänen omaatuntoaan rasittanut mikään muu veren vuodatus kuin mitä suoniraudan isku juoksutti sairaiden suonista. Makaon rupesi sotilaaksi ja hän lopetti uransa mahtavana majurina.
Siihen aikaan, jolloin hellät vanhemmat eivät katsoneet mitään muuta kunniaa eikä elinkeinoa lellipojillensa mahdolliseksi kuin olemista kruunun palveluksessa, pappina, sotilaana tai siviilivirkamiehenä — siihen aikaan, jolloin ei uskottu mahdolliseksi, että mitään viisautta voisi olla olemassakaan neljän tiedekunnan ynnä niiden alaisina olevien vähäisten vasallien, maanmittarien ja muiden Apollon poikien, piirin ulkopuolella — siihen aikaan, sanalla sanoen, jolloin akateeminen virranuoma jakautui kahteen päähaaraan: papilliseen siihen kuuluvine kouluineen ja lakitieteelliseen, johon lisänä kuului kameraaliura, samalla kuin sieltä täältä pärskähti pisara lääketieteen hyväksi ja muu virta kuohui rannoille, tietämättä tarkoin mihin — siihen aikaan kirjoitti samana päivänä seitsemän samasta koulusta tullutta nuorukaista vapaina akateemisina kansalaisina nimensä ———sen osakunnan nimikirjaan. He olivat uskollisesti seuranneet toisiaan vieruskumppaneina kaikissa kohtaloiden vaiheissa ja seikkailuissa aina ensimmäisistä alaluokan selkäsaunoista ihan Euklideen viimeisiin kiristelyihin, joka oli venäjän jälkeen pahin salakari sataman suulla.
Oli kesäilta, 9:s päivä kesäkuuta 1835. Noin neljä- tai viisikymmentä ylioppilasta oli kokoontunut omaan vuokrattuun huoneistoonsa, pimeään saliin ja yhtä pimeään kamariin siihen osaan Helsinkiä, joka vähää ennen oli kasvanut kivisistä erämaista vanhempien kaupunginosien eteläpuolelle ja jota sentähden sanottiin Uudeksikaupungiksi. Kun nuo seitsemän olivat kirjoittaneet nimensä osakunnan nimikirjaan samoin kuin jo aikaisemmin yliopiston ylhäisempään katselmusluetteloon, ja kun kokous oli suoriutunut päivän muista kysymyksistä, alkoi tupa tuntua nuorista liian ahtaalta. Lähdettiin ulos ja noiden seitsemän tuli vanhan tavan mukaan lasi kädessä vahvistaa uusi veljeytensä vanhempien kumppanien, seniorien ja civisten kanssa.
Päätös oli yksimielinen, siitä ei hätää; mutta tulevan ottelun paikasta olivat mielet eriävät. Helsinki oli siihen aikaan kiireestä kantapäähän saakka pikku kaupunki — ei mitään Seurahuonetta, Kaivopuiston ravintolaa eikä Kaisanientä; ei ollut mikään Kleineh vielä silloin taitavalla kädellä maustamassa juhlan maljaa; ei mikään lukuyhdistys, ei mikään klubi koonnut vielä syliinsä niitä onnellisia, joilla ei ollut mitään tekemistä. Mainehikkain ravintola oli ruotsalaisen mamseli Wahllundin omistama eräässä talossa Senaatintorin varrella. Lähinnä häntä tunsivat kaikki vanhan juutalaisen Nathanin, jonka väitettiin olleen yhtä vanhan, yhtä lihavan ja yhtä neuvokkaan elatuksensa hankkijan kuningas Adolf Fredrikin aikana seitsemänkymmentä vuotta sitä ennen; sen lisäksi oli neljä "sveitsiläissokerileipuria", jotka kilpailivat arvosta punssilla ja likööreillä: kaikkien ylioppilasten setä Catani ja hiukan vähemmän kuuluisat Menn, Kestli ja Järngren. Catanin punssia katsottiin etupäässä akateemiseksi; Mennin punssia nauttivat enimmäkseen sotilaat; Kestiin ja Järngrenin vieraina olivat nuorehkot virkamiehet, ja kantavieraina oli porvaristoa. Totta puhuen juotiin siihen aikaan runsaasti, ja harvoin loppui taistelu ilman kaatuneita ja haavoitettuja, jotka punaisen ristin silloisten vapaaehtoisten kantamina toimitettiin lepäämään taistelun vaivoista hiljaiseen lepolaan, Mon repos'hon, juhlasalin viereen. Sen lisäksi oli, paitsi kunniallisia porvari Petrellin, rouva Christénin, mamseli Björklundin y.m. ruokapaikkoja, koko joukko huokeita ruokaloita, joissa tarjottiin sangen runsaasti sipuloitua pihvipaistia ja mannaryynipuuroa semmoiset määrät, että ne olisivat riittäneet jättiläisellekin.
Vaatimukset olivat vähäiset ja huvit huononpuoleiset. Tuskin tunnettiin mitään keskitietä muurahaisen ahkeruuden ja heinäsirkan huikentelevaisuuden välillä. Kun toinen ylioppilas istui kuin naulattuna kirjainsa ääressä ja eli torpparin elämää, sai toista etsiä päivät päästänsä biljardipaikoista. Seurauksena oli, että paljon lujan kelvollisuuden, vakavuuden ja ahkeruuden ohella oli myöskin paljon heinäsirkkamaisuutta. Yhden ainoan pikkukaupungin yhdestätoista muutaman vuoden kuluessa yliopistoon lähettämästä, toivehikkaasta nuorukaisesta oli kahdeksan ratsastanut aika laukkaa täydellistä perikatoansa kohti. Meidän ei pidä siis kovinkaan liiaksi kiitellä "vanhaa, hyvää aikaa".
Kauppatorilla neuvoteltiin. Päätettiin mennä "Seurapuistoon" ja viedä sinne punssia.
Nuorukaiset marssivat määräpaikalle ihanana kesäkuun iltana. He kulkivat pitkin Unioninkatua ja pitkin kasvitieteellisen tarhan puistokäytäviä, joiden tasaisiksi leikellyt akaasiat olivat äsken puhjenneet lehteen, tammet ja vaahterat aukaisivat ensimmäisiä vaaleankeltaisia silmujansa ja ensimmäiset narsissit alkoivat tuoksua käytävien vierillä. Kävelijät tervehtivät professorivanhus Sahlbergia, joka, lyhyeen puutarhanuttuun pukeutuneena, valvoi ikkunoiden asettamista uuteen lämmitettävään kasvihuoneeseen, calidariumiin, jotta aloe, viikunapuu ja sokeriruoko saataisiin kotiutumaan Suomessa. Sivumennen katsahdettiin rantakunnaalla olevaan pieneen kivipöytään päin; siihen unohtunut appelsiinin kuori, viinilasin jalka ja ennen paljon säilyttänyt korkki muistuttivat iloisista päivällisistä, jotka "Flora ja Fauna"-seura oli muutamia päiviä ennen aloittanut kasvihuoneessa ja lopettanut kunnaalla juoduin maljoin. Täältä pääsi joukko kapeasta portista ulkopuistoon. Piiput sytytettiin "vapaamuurarin haudalla" ja matkaa jatkettiin sitten pitkin rantaa kauniille, mutta autiolle niemekkeelle, huolimatta tuomien ja pihlajain äänettömistä vastalauseista, kun kevään tuoksut myrkytettiin "Kukon", "Ruusun" ja "Geflen vaakunan" savupilvillä.