2. SEITSEMÄN UUTTA ESITELLÄÄN.
Se paikka, johon Kaisaniemen ravintola sittemmin kohosi 1838-1839 saaden nimensä mamseli Kaisa Wahllundin kunniaksi, oli 1835 aivan autio: ei sateen suojaa, ei edes penkkiä väsyneen kävelijän levähtää. Ainoastaan pieni, pyöreä, nykyisen laiturin edessä oleva nurmikko oli jo silloin tasoitettu tai oikeammin vielä silloin, sillä luultavasti se oli, kuten hauta, kaivo ja joku hiekkakäytäväkin, muisto muinaisista päivistä, jolloin puisto oli ollut salaperäisen "vapaamuurarin" yksityisenä puutarhana — huvipuistona, jota hän piti niin rakkaana, että tahtoi ainaiseksi uinua sen aaltojen loiskinaan ja sen pihlajain kukkien varjoon. Tuon pyöreän nurmikon ympärille laiturin luo asettui nuorukaisjoukko ja koputteli piippujaan kalliota vasten. Sikarien käyttäminen oli vielä espanjalainen leijonasatu, tunnettu ja tunnustettu ainoastaan muutamien valittujen kesken, jotka olivat ehtineet taidossaan silloin ilmestyviin "Bruna primoihin" asti. Ajan merkillisyyksiin kuului myöskin, että eräällä joukosta oli pienoinen puulaatikko täynnä sahajauhoa ja siinä muutamia paksuja tulitikkuja, joiden päät olivat rätisevää fosforia ja savuavaa tulikiveä. Sellainen laatikko ei ollut mikään vähäinen ylellisyyskapine; se maksoi ensi taistelussaan rikkihappotikkuja vastaan kokonaisen plootun Ruotsin rahaa, ja plootu tai 16 killinkiä oli suuri raha, minkä tähden useimmilla ylioppilailla olikin tulukset taskussa kuten kunnon torppareilla.
Tulitikut olivat ensimmäiset uuden ajan merkkiraketit Suomessa. Noilla lyypekkiläistehtaan valmisteilla tehtiin kaikenlaisia kujeita, kunnes ne kohta tulivat yleensä tunnetuiksi ja niiden hinta ehti aleta kuudeksi tai neljäksi killingiksi laatikolta. Useinkin, kun joku ylioppilas matkallaan suorittamaan "maaherran-tutkinnon" astui mahdikkaana kestikievaritupaan, alentui hän ottamaan lastun lattialta ja välinpitämättömästi vedältämään sitä uunin rintaa vasten. Lastu syttyi toisten suureksi kummastukseksi, ja opin arvo oli pelastettu. Kukapa uskalsikaan enää epäillä, että ylioppilaalle olisi mikään mahdotonta?
Noin kolmekymmentä nuorta kansalaista oli nyt miehittänyt tulevaisuuden kukkulan. Takkien taskuista ilmestyi muutamia punssipulloja ja kaksi lasia: juuri kaksi, jotka tarvittiin kilistettäessä veljenmaljoja 99-1/2:ksi vuodeksi. Pidot olivat valmiit. Komeat ne eivät olleet eivätkä voineetkaan olla semmoisena aikana, jolloin pitkä kevätlukukausi maksoi keskimäärin sata riksiä pankkorahaa, summan niin suuren, että se synnytti katkeria valituksia ajan kalleudesta, koska silloisen ylioppilaspolven isät olivat Turussa tulleet toimeen lukukautensa yhtä monella plootulla ja heidän edeltäjänsä leipätynnyrillä, voipytyllä ja muutamalla riksillä. Miten olisivatkaan nuo kunnon isät kauhistuneet, jos olisivat kuulleet, mitä opin kylvö maksoi myöhempinä aikoina!
Ylellisyys oli jo paljoa suurempi vuonna 1835. Arvoisia, pitäjän räätälin taidokkaasti isän kotona leikkaamia sarkanuttuja oli kyllä vieläkin eikä suinkaan miksikään vahingoksi akateemiselle arvolle, mutta ne näyttivät jo kuitenkin olevan vaarassa joutua unohduksiin univormujen ja mustien lievetakkien rinnalla, jotka hankittiin enimmäkseen velaksi mestariräätäli Palmqvistilta, joka niillä rakensi ainakin yhden kerroksen komeaan kivikartanoonsa. Rasvanahkasaappaat olivat samassa vaarassa saapasnahkatehtailija Nordinin ja Hanneliuksen hienompien valmisteiden takia. Harvoin alentui sentään ylioppilas käyttämään niin tarpeettomia ylellisyyskapineita kuin hansikkaita. Kepit, sievemmätkin kuin ryhmysauvat, olivat tosin tunnetuita, mutta ne tuottivat omistajilleen pilkkanimen: herneenvarsi ja Espanjan ritari.
Siihen aikaan puhuttiin paljon ylioppilaskunnan "hengestä". Mutta vaikea oli keksiä, mitä tuo "henki" oikeastaan oli. Nähtiin tosin toisinaan — kun jonkun ylennys yliopistovirassa herätti tyytymättömyyttä tai kun suuresti kunniassa pidettyjä kumppaneita eroitettiin yliopiston hallituksessa silloin vallitsevan ylen vanhanaikaisen järjestelmän vastustamisesta — merkkejä muutoin hyvinkin hajaantuneen nuorison keskinäisestä yhtymisestä, nuorison, jolla oli vain kevätjuhlat ainoina yhdistäjinä; sattuipa vielä niinkin, että parin sadankin suuruisia ylioppilasparvia joskus kuljeksi kuutamossa, laulajat etunenässä, luullen paljoutensa tähden olevansa jotakin. Mutta kaikki se oli pohjaltaan vain samaa kuohuvaa nuoruuden uljastelua, jolla jokin koulun luokka joskus käy, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta, vastustamaan luultuja vääryyksiä. Suuret ajatukset eivät kuuluneet sen ajan elämään: ne pysyivät Homeroksen, Sofokleen, Miltonin, Klopstockin, Goethen, Walter Scottin ja Frithiofin sadun omina. Mistä olisikaan voitu löytää sytyttävä kipinä? Politiikasta ei puhettakaan — lukuunottamatta yhtä ainoata kuuluisaa poikkeusta Puolan kapinan aikana 1831. Lönnrotin Kalevalaa poimittiin silloin kuin puolukoita kaukaa Karjalan kankailta, Runeberg korjaili kirjoitusvihkoja, suomenmielisyys imi äidin maitoa kuin hampaaton kapalolapsi Juteinin ja v. Beckerin kirjoituksista, Topeliuksen runoista, K.N. Keckmanin tieteellisistä esityksistä ja E.A. Ingmanin Anakreonin käännöksestä. Kaikkea koossa pitävää, kaikkea elähyttävää ja innostavaa isänmaallista alkuainesta ei ollut; isänmaa oli yliopistossa "jaettuna" kahdeksaan, useinkin keskenään kilvoittelevaan "osakuntaan". Muutamia noista osakunnista — entisistä "natsioneista" — pidettiin etevämpinä kuin toisia, ja hyvin arvonsa tuntevina pitivätkin ne etuoikeutenansa saada valmistaa maamme ja yliopistomme kuuluisat miehet; se sukuylpeys teki tuon ylioppilasylimystön muita aremmaksi maakuntansa kunniasta, mutta loukkasi itseensäsulkeutumisellaan kaikkien toisten itsetuntoa.
Yksin näillä osakunnillakin oli vaihtuvat rappio- ja kukoistusaikansa; niiden usein tarkastellut säännöt ("statuutit"), joista monissa kiivaissa väittelyissä oli riidelty, olivat ylioppilaselämän ainoat todelliset yhteiskuntakysymykset, tärkeät kyllä aikanansa, sillä nuorukainen oppi niistä jonkinlaista parlamentaarista hallitusmuotoa ja sai ensi kerran tilaisuuden kohota omien pienien pyrintöjensä yläpuolelle korkeampaa, yleisempää tarkoitusperää kohti. Akateemiset pikkuvaltiot kiivaine riitoineen, riehuvine puoluetaisteluineen ja kilvoitteluineen, joita käytiin etevien kansantribuunien kesken, olivatkin todella maassamme ainoat, joilla silloin oli valtiomuoto ja jotka sen olivat käytännössäkin toteuttaneet.
Mutta palaamme vihreälle nurmikolle, tulevien aikojen Kaisaniemeen. Sen jälkeen kun jätimme heidät siihen, ovat uudet, novitiukset, ehtineet juoda veljenmaljan sekä vanhojen, civisten, että vanhempien, seniorien, kanssa; niin nopeasti pääsi jo silloin muinaisten ankarain arvoeroitusten yli, joita enää olikin vain nimeksi olemassa. _Keltanokka-_sanaa ei silloin vielä ollut ylioppilasten sanakirjassa; joskus kuuli jonkun verran epäkohteliaan "pentu"-nimityksen, mutta novitius oli tavaksi tullut klassillinen nimi. Meidän sallittaneen nyt esitellä nuo seitsemän äsken leivottua akateemista kansalaista suosiolliselle mieslukijalle, joka ei luultavasti ollut mukana nurmikolla, ja naislukijalle, joka ei voi odottaa tanssikoulussa opittua kumarrusta sen ajan kasvattamilta kankeilta nuorilta miehiltä.
Vanhin tuon nuoren metsän vesoista, oikea patriarkka tässä nuoressa seurassa, oli nimeltään Abraham Tallrot, jonka niskoja painoi kolmekymmentä vuotta; hän oli talonpojan poika ja oli kuusitoistavuotiaana saanut päähänsä, että hänestä tulee pappi, minkä jälkeen hän oli sanomattomalla vaivalla ensin oppinut ruotsia, sitten suomalaisen itsepäisyydellä, hiellä ja löylytyksillä ryöminyt viisauden peruskirjan, kunnioitettavan Strelingin grammatica latina'n lävitse; sitten saanut tarpeettoman, mutta hyvin tavallisen kunnianhimon ruotsintaa nimensä, rehellisen suomalaisen Mäntysen, ja vihdoin hädin tuskin saanut pujotelluksi ylioppilastutkinnon karien ja luotojen lomitse. Ulkonäöltään hän oli punaposkinen, vahvarakenteinen ja leveähartiainen; tuuhea parta kasvoi poskissa ja yllä oli kotikutoinen sinisarkainen univormunuttu, jonka hän oli tuonut mukanansa valmiina (kuitenkin napittomana) matkalaukussa; hän pureskeli kalmojuuria, oli tunnettu sylkemistaidostaan ja koulussa hänellä oli nimenä Tusse.
Pitempi häntä, mutta nuorempi, oli toinen Herkules nimeltä Hesekiel Granqvist, kahdenkymmenen kuuden vuoden vanha, lukkarin poika, kyyryniskainen ja mykevähartiainen; tukka oli aamuruskon karvainen, suu tavattoman leveä, silmät rehellisen ja tyhmän näköiset, takki vähän liian ahdas, saappaat suunnattoman suuret ja mitä paksuimmasta härännahasta; pureskeli pitkää tupakkaa, ja koulussa häntä sanottiin Hevoseksi.
Sitten seurasi vuosien ja viisauden puolesta Josef Aleksius Enestam, aatelismies, kaksikymmentäviisivuotias, kihlakunnan tuomarin poika; pitkä, vaaleatukkainen, kaunopuheinen, laiha ja kalvakka; takki hienoa verkaa; osoitti hieman taipumusta keikarimaisuuteen; käytti hansikkaita; oli vähän viivästynyt, häntä kun eniten huvittivat ryöväriromaanit. Hän ei polttanut eikä nuuskannut, mutta pureskeli lakkaamatta kanelin nuppuja ja oli koulussa nimeltään Alonzo.
Edelleen seurasi järjestyksessä Adolf Julius Ahl, kahdenkymmenen kahden vuoden vanha, lyhyt, lihavahko ja punaposkinen veitikka, sukkelan ja hupaisan näköinen; silmät pienet, harmaat, tirkistelevät, takki vähän karvakulu, vaikka isä oli räätäli; koko olemus vähän huolimaton, mutta kuitenkin hauskanomainen. Ollen jo mainion taitava biljardinpelaaja hän osasi niellä savun Catanissa ja puhaltaa sen sitten ulos Kestlissä; oli muuten tunnettu hyvästä päästään ja sukkelasta suustaan; koulussa, jossa hän oli salaa kirjoihin kurkistamalla päässyt eteenpäin, hänellä oli kunnianimenä Pasha.
Sitten Antti Rönnholm, kahdenkymmenen yhden vuoden vanha, papin poika; mustaverinen, varreltaan keskinkertainen ja vakavan näköinen; vähän hajamielinen, mutta kaikkien kunnioittama ahkeruutensa ja rehellisyytensä tähden; hyvät laudaturitiedot; nuuskasi; käytti silmälaseja ja oli heikkorintainen; koulussa nimenä Antepenultimus (kolmas lopusta lukien).
Lähinnä häntä oli iän puolesta Lambert Severin Björck, yhdeksäntoistavuotias, varakkaan kauppiaan poika, hento, vaaleaverinen, hurskasmielinen nuorukainen kirkkaine, miettivine sinisilmineen ja herttaisine ulkomuotoineen. Hän oli heistä seitsemästä saanut korkeimmat arvosanat, mutta oli kaino kuin tyttö ja oli kerran koettanut tupakoida, mutta tuli siitä kipeäksi eikä koettanut uudestaan. Koulussa hän oli saanut pilkkanimen hentoutensa ja hiljaisuutensa johdosta: häntä sanottiin Hiireksi.
Seitsemäs ja nuorin järjestyksessä, kahdeksantoista vuotta vanha, oli kirjoittanut nimikirjaan nimen Vincentius Ek. Hän oli pitkä, solakka nuorukainen, vahva varreltaan, vaikkei vielä aivan täysin kehittynyt, ja olisi ollut ihmeen kaunis, jollei syvä arpi olisi rumentanut hänen vasenta ohimoaan; hänen hiuksensa olivat ruskeat, silmät kirkkaat, sädehtivät ja tummat; koko hänen ryhtinsä oli ujostelematon ja synnynnäisesti muita komeampi hänen tarvitsematta sitä tavoitella. Isä, suomalainen, kapteeniluutnantti Venäjän Mustanmerenlaivastossa, oli kaatunut Kreikan vapaussodassa. Poika pääsi ylioppilaaksi vain neljällätoista äänellä, joka siihen aikaan oli alin cum laude. Koulussa hän oli leikkien itseoikeutettu kuningas; ei kukaan osannut niin lyödä koppia kuin hän, luistella kuin hän ja hätätilassa tapella kuin hän kokonaista katupoika-armeijaa vastaan. Tietymätöntä on, saiko hän juuri siitä koulussa liikanimensä, vaiko siitä, että hän oli rohkein uimari, mitä niillä seuduin oli koskaan nähty: samapa se, toverien kesken hänet tunnettiin nimellä Aallonhalkoja.
Kun sen lisäksi tiedämme, että Severin Björckin vanhemmat olivat köyhänä orpona ottaneet huostaansa ja kasvattaneet nuoren Vinsentin — ja kun muistamme, miten voimakkaasti vastakkaiset luonteet vetävät toisiaan puoleensa — emme enää ihmettele, ettei kahta uskollisempaa ystävää ole koskaan ollut kuin Vinsentti Aallonhalkoja ja hänen toverinsa Hiiri.