3. VESIMATKA SÄÄSTÖPANKKIIN.
Ilta oli ihana, ilma puhdas, raitis, taivas kirkas, järvi sininen, kaikki lehdot suloisen viehkeät nuoruutensa hennossa vehreydessä. Kukkulalla olevat nuorukaiset hengittivät vapauden ilmaa ja nauttivat kevään ihanuudesta, kukin luonteensa mukaan. Muutamat lepäilivät huolimattomasti pitkänään pehmeällä nurmikolla, silmät puoleksi ummessa, hengitellen pihlajien tuoksua. Toiset puhaltelivat samassa asennossa verkalleen keveitä savupilviä, jotka ohenivat vaalean harmaiksi renkaiksi ja hajosivat kirkkaaseen illan ilmaan. Muutamat vetivät väkikarttua, "taittoivat kättä" tai heittivät keihästä kuin Iliadin Hektor, Akilles, Diomedes ja Ajas. Muutamat osoittivat taitoaan hyppäämällä hajasäärin "Hevosen" kyyryselän yli, samalla kun toiset, jotka sillä välin hoitivat pulloja, tyhjensivät vähitellen runsaan osansa niiden sisällyksestä.
Se sukupolvi oli vahvempi voimiltaan ja karaistuneempi kuin nykyinen. Tosin vetivät silloiset vanhukset samaa virttä kuin Nestor kolme tuhatta vuotta ennen Troian muurien edustalla ja sanoivat neljässä ensimmäisessä, vuosina 1832, 1833, 1834 ja 1836 Helsingissä vietetyssä kevätjuhlassa, että silloiset ylioppilaat olivat paljoa huonompia kuin entiset Turun pojat sellaisissa ritarillisissa leikeissä kuin korkean kopin lyömisessä ja kumppanien keinuvien käsivarsien aalloilla uimisessa. Mutta vuoden 1848:n kevätjuhlassa olivat ne temput jo siihen määrään joutuneet käytännöstä, että vanhukset, jotka olivat olleet Helsingin ensimmäisinä ylioppilaina, saivat vuorostaan syytä valittaa aikojen rappiota. Myöhempi sukupolvi on saanut nähdä voimistelua ja voimisteluyhdistyksiä, mutta suurin osa kaivannee suuresti käsien ja selän oikomista asevelvollisuuden koulussa.
Muutamat puiston nuorukaisista viskelivät rannalla kiviä ja iloitsivat, kun ne putosivat kauas selälle "umpilukkoon". Tusse sai jäntevällä kädellään heitetyksi yli puolivälin leveätä salmea "Säästöpankkiin" päin ja kehoitti toisia tekemään samoin, jos pystyisivät siihen. Kuusi tai seitsemän koetti, muutamat saivat puoliväliin, toiset vähän loitommalle, mutta ei kukaan niin etäälle kuin Tusse. Hiirikin teki heikon kokeen hennolla kädellään, mutta se onnistui niin huonosti, että kivi kauniisti pudota loiskahti veteen kahdenkymmenen kyynärän päähän rannasta.
"Oi Kambyses, eivät jumalatkaan olisi tehneet sitä paremmin", huudahti Pasha, joka oli juonut oman punssiosansa kukkuramitalla ja muisti vielä hyvin yleisen historian toissapäivänä suorittamastaan ylioppilastutkinnosta.
Toverit nauroivat; mutta se suututti Vinsentti Aallonhalkojaa. Mitään virkkamatta hän otti liivintaskusta yhden senaikuisia suuria venäläisiä kymmenkopeekan rahoja, tarjosi sitä Björckille ja kuiskasi:
— Heitä rahalla, mutta pidä käsi alempana ja heilauta kaarevasti alaspäin — ei kaarta ylöspäin, ymmärrätkö; se ei liitele… Kas niin, koetas!
— En — sanoi Lambert Severin Björck, liikanimeltä Hiiri — viskaa sinä minun sijastani; sinä voit heittää kahdenkin puolesta.
Vinsentti epäröi. Heittämään astui sitten kaksi veljestä, Widefeltejä nimeltään, molemmat rivakoita, komeita nuorukaisia. Kummankin kivet putosivat melkein samaan paikkaan ja niin liki pisintä heittoa, että voittoa voitiin syystä kyllä pitää ratkaisemattomana. Heidän jälkeensä tuli vanhanpuoleinen, vakava ja hiljainen ylioppilas nimeltä Renius, valitsi kauan ja tarkoin rannan kivivarastosta, asetti kätensä huolellisesti asentoon, heilautti ja antoi kiven lentää. Kaikkien silmät seurasivat pitkää neljännesympyrää, jonka hänen kivensä piirsi kirkkaaseen ilmaan, ja kas, huomattiinkin, että kivi putosi noin kaksi tai kolme syltä etäämmälle äsken niin ihmeteltyä parasta heittoa.
— Viskaa nyt, Vinsentti, viskaa nyt; kehoitti uudestaan Björck, sillä kilpailu — vaikka se olikin silloin mitä tavallisin leikki — oli tullut nyt asiaksi, jonkalaiset, olivatpa ne sitten mitättömiä tai tärkeitä, kiihoittivat nuorukaisten kunnianhimoa.
— Heittäköön, ken voi! huusivat lähinnä seisovat riemuiten heitosta, jota kaikki katsoivat voittamattomaksi.
Ainoastaan Pasha ryhtyi vähän epävarmasti, mutta hyvin taitavasti vastaamaan kehoitukseen muutamilla onnistuneilla "voileipäheitoilla". Mutta Renius istuutui tyynesti panemaan piippuunsa, niinkuin olisi välittänyt siitä vähät, voittiko vai hävisikö niin mitättömässä taistelussa.
Vinsentti mittaili katseella hetkisen välimatkaa, kumartui sitten, otti jalkainsa juuresta ensimmäisen kiven, mikä sattui käteen, käänteli sitä hetkisen sormiensa välissä, taivuttautui vähäisen taapäin, nojautuen oikealle jalallensa, ja heitti ilman huomattavaa ponnistusta, ikäänkuin vain huvikseen. Suhina kuului ilmassa, kaikkien silmät kääntyivät sinne päin, mutta loiskausta ei kuulunut, sillä kivi putosi rannalle Säästöpankin luo, ainakin kolmekymmentä syltä kauemmaksi pisintä matkaa, Reniuksen ihmeteltyä heittoa.
Silloin ei kuulunut mitään suosionosoitushuutoa, sillä sellaista heittoa ei kukaan läsnäolija ollut vielä nähnyt, ja tuskinpa nyt enää kukaan siihen pystyy, ellei ehkä lingolla, jos silläkään. Vain Abraham Tallrot, nimeltään Tusse, sanoi heti, että Vinsentti oli varmaankin viskannut rahalla.
— Hän heitti rahalla, huudahti kymmenkunta muuta, sillä moni oli nähnyt rahan, jota Vinsentti Aallonhalkoja oli juuri tarjonnut ystävälleen Severin Björckille.
— Raha on tuossa, sanoi Vinsentti ylenkatseellisesti ja heitti sen kädestään rannalle, niin että se kilisi kiviä vasten.
— Sinulla on useita rahoja, kertasi Tällrot. Minä huomasin kyllä, että olit ottavinasi kiven, mutta sinä viskasit rahalla.
— Kun minä sanon, että minä heitin kivellä, niin minä heitin kivellä, vastasi Vinsentti kiivastuneena vastaväitteistä.
— Se oli nelikulmainen, litteä, rahan kokoinen harmaa kivi; minä tuntisin sen tuhansien joukosta, sillä siinä oli soikea kolo laidassa, vakuutti Hiiri.
— Ja minä näin omilla silmilläni, että se oli raha, vastasi Tusse, vastauksessaan sellainen itsepäisyys, joka ei koskaan peruuta sanaakaan.
Vinsentti Aallonhalkoja ei viitsinyt vastata; hän riisui nopeasti vaatteensa ja hyppäsi järveen. Kummastuneina kokoontuivat kaikki toverit rannalle, epätietoisina, mitä niin nopeasti päätetty uimaanlähtö tarkoitti.
Vinsentti oli jo kaukana salmella. Hän ui kuin kalalokki. Keveät laineet, joita juuri silloin Töölön männikön taa vaipuva illan aurinko kultasi, värehtivät miellyttävästi hänen hartiainsa ympärillä, ja kohta hän oli ripeillä, sulavilla vedoilla saapunut vastakkaiselle rannalle, sille niemekkeelle, joka silloin yleensä tunnettiin "Säästöpankin" nimellä.
Se Säästöpankki oli pienoinen ravintola, jonka keilarataan Helsingin asukkaat mielellään panivat pääomansa säästöön, ennenkuin heillä vielä oli tilaisuutta panna niitä talteen Kaisaniemen ravintolaan. Niemi on vielä nytkin mitä kauneimpia, mutta myöskin mitä huolimattomimmin hoidettu, sillä se on jätetty melkein aivan autioksi, aivan ilman istutuksia, lukuunottamatta kaali- ja perunamaita. Siihen aikaan, josta tässä kertomuksessa puhutaan, oli siinä neljä tai viisi viheliäistä raitaa ja pari pihlajaa, jotka kaikki ovat sittemmin kadonneet niemen kirjavissa vaiheissa. Sillä siitä lähtien, kun Säästöpankki keväällä 1837 sai nähdä loistokautensa, siinä kun silloin pidettiin suuret läksiäiset Runebergille, joka muutti Porvooseen, alkoi sen loiste hälvetä ja himmeni sitten kohta kokonaan Kaisaniemi-naapurin vaikutuksesta. Vielä jonkun aikaa pysyi laitos hengissä, kuitenkin ilman pääomia, "huvilana", ja oli sitten milloin minäkin yksityisasuntona, Pohlmanin hattutehtaana, venäläisenä leipomona ja varastohuoneena ynnä monena muuna, kunnes rakennukset eräänä yönä talvella 1855 paloivat, joten Säästöpankin aikoinaan merkillinen historia myöskin loppui loistavasti.
Mutta palaamme Aallonhalkojaan, joka sillä kertaa todisti arvonsa aivan sananmukaisesti. Noustuaan rannalle hän etsi muutaman silmänräpäyksen jotakin kivien seasta, huolimatta kaikenkaltaisista varatuomareista, jotka kummastuneina jäivät pallo kädessä seisomaan keilaradalle. Vihdoin nähtiin hänen nousevan, notkistautuvan hiukan taakse päin ja taaskin heittävän. Se heitto oli tarkasti tähdätty, sillä kohta kivi putosi toiselle rannalle koossa olevain kumppanien keskelle. Toinen Widefelteistä otti kiven, ja sitten sitä tutkittiin niin tarkoin kuin se olisi ollut mitä harvinaisinta kivilajia. Ja eikös vain, se huomattiin sellaiseksi kuin Björck oli sanonut; sen kummallinen muoto poisti kaiken mahdollisuuden, että se olisi voinut olla väärä. Keksintöä tervehdittiin riemulla, jota vastaan ei Abraham Tallrotkaan uskaltanut inttää, ja nuorukaissydämissä aina valveilla oleva oikeudentunto myönsi heti voiton Aallonhalkojalle. Hänen nähtiin taaskin halkovan aaltoja matkalla takaisin; mutta ennenkuin hän vielä ehti maalle, olivat toiset jo etsineet vanhan veneen kasvitieteellisen puutarhan rannalta ja aloittaneet riemuretken, arvon mukaisesti tervehtiäksensä uljainta heittäjää, mikä milloinkaan on singauttanut kiven Suomen salmien sinilaineiden yli.
Vene oli jo laitojaan myöten vedessä eikä kantanut enempää kuin kahdeksan, mutta siinä olivat Vinsentin vaatteet mukana, ja hänet vietiin riemusaatossa takaisin Säästöpankin rannalle, siten että hän piteli kiinni veneen peräkeulasta, ja siinä asennossa pakoitettiin hänet tyhjentämään viimeinen jäljellä oleva punssilasi. Niistä, jotka eivät sopineet veneeseen, odottivat muutamat sen palaamista, toiset menivät yli uimalla ja jotkut pitivät parempana kiertää maantietä myöten Pitkänsillan kautta. Säästöpankissa tilattiin sitten höyryävä malja Vinsentin kunniaksi.
Tällä tapauksella oli ollut huomaamatta jääneitä näkijöitä, jotka sattumalta kävelivät puistossa ja olivat seisahtuneet mäntyjen taakse katselemaan nuorukaisia. Eipä Vinsentti Aallonhalkoja eikä kukaan hänen tovereistaan aavistanut, että itsessään niin vähäpätöinen asia kuin hupainen kivien heitteleminen Kaisaniemen rannalla olisi ratkaiseva nuorukaisen koko tulevaisuuden.