14. LUPAUKSEN MALJA POHJAAN.
— Anteeksi — sanoi samassa repaleinen ja lystikäs olio, joka oli huomaamatta tullut aivan lähelle — eikö minulla ole kunnia puhua tehtaanomistaja Björckin kanssa?
Lambert Severin Björck tarkasti nopeasti kysyjää, jolla oli kaikki juopporentun tuntomerkit ja joka luultavasti oli ennen nähnyt parempiakin päiviä. Sangen kulunut musta nuttu, joka otaksuttavasti oli jonkun sääliväisen ylioppilaan lahjoittama, oli huonosti paikattu kyynärpäistä ja kaulan alta kiinni ainoalla jäljellä olevalla napilla, arvattavasti liivin puutteen salaamiseksi. Liian lyhyet housut peittivät vain vaillinaisesti kurjia saappaitten tähteitä, jotka kuitenkin sisällyksineen olivat jonkinlaisessa tanssikouluasennossa, ja ohuita takkuisia hiuksia suojeli puoleksi hattu, jota ei rantajätkäkään olisi huolinut, mutta joka kuitenkin oli sievästi kallellaan toisella korvallisella. Kasvot, jotka samalla olivat nöyrät ja viekkaat, olivat, selvistä naukkujen vaikutuksen merkeistä huolimatta, paras osa miestä, sillä niistä näkyi jäännös hyväntahtoista sukkeluutta, joka melkoisesti lievensi hänen rappiolle joutuneen olentonsa muuten renttumaista näköä.
— Onko sinulla mitään asiaa, ystäväni? kysyi Severin Björck, ottaen konemaisesti kukkarostaan yhden senaikuisia uusia markan seteleitä.
Olio kohautti olkapäitään, veti suutaan hyvin hullunkuriseen irvistykseen, joka ilmaisi "etkö häpeä" ja "kiitoksia paljon" sanojen keskiväliä, ja lausahti:
— Minä olin kuulevinani, että herra patruuna sanoi: ystäväni!
Sanoitteko niin, herra patruuna?
— Mitä tarkoitatte? vastasi Björck hämärästi muistellen jossakin ennen nähneensä miehen.
— Mitäkö tarkoitan? Hm … on niin monta naulavasaraa ja hammasratasta päässä; on sattunut unohtumaan, että tänään on 9:s päivä kesäkuuta … mutta yhä olette vain sama viaton, pieni herra, jota me siihen aikaan uskalsimme nimittää — ja mies pani leveän kuononsa Severinin korvaan — Hiireksi.
Björck veti kummastuneena päänsä vähän etemmäksi ja katseli miestä tarkemmin.
— Mitä? huudahti hän, olethan Pasha?
— Ita quidem, doctissime et celeberrime vir;[6] silloin vanhaan aikaan, kun meillä vielä oli "Unkarin viiniä kurkkuihimme". Mutta ajat muuttuvat, herra patruuna, et nos mutamur.[7] Niin, olipa se toista, kun sidoimme kolme kissaa yhteen Artaxerxeen porstuaan yöksi ja ukko uskoi niitä Hekateksi, Tisifoneksi ja Megeraksi. Tai kun tappelimme sällien kanssa Särkelän kujakadulla ja uskottelimme Fröbergin muorille, että muka karkoitimme kummituksia — tai kun palkkasimme yövartijat huutamaan Stake ukon ikkunan alla, että kello on lyönyt kolmetoista — tai kun kuljetimme Aallonhalkojaa riemusaatossa tänne Säästöpankille…
— Kuules, Pasha, sinun pitäisi hävetä sanoessasi vanhaa toveria herraksi…
— No Jumala siunatkoon sinua niistä sanoista, vanha Hiiri, sinä olet yhä vielä kaltaisesi; mutta katsos, minä olen joutunut ikäänkuin hieman hunningolle siitä lähtien, kun menetin paikkani Kalle Widefeltin palveluksessa, joka nyt on tuomarina ———n kihlakunnassa. P—u vie ne vanhat kumppanit, ei ole enää mitään veljeyttä maailmassa, he kuvittelevat, että ihmisen pitää olla raitis kuin punaiseksi maalattu kaivon kippa.
— Vai niin, sinä olet ollut käräjäkirjurina viime aikoina vai miten?
— Sihteerinä, ita quidem,[8] ja voisin nyt olla ruununvouti, jollen olisi tarttunut kiinni Bonsdorffin kameraaliopissa. Muistatko vielä, mitä sinä iltana vannoimme lupauksen maljaa juodessa? Mutta sinähän, muistaakseni, istuitkin silloin ja sepittelit runoja kuutamosta… Sanopas, millä hullun kurilla sinusta on tullut tehtaanisäntä?
— Niin sattuu, hyvä Pasha. Isäni tarvitsi liikekumppania; hänen tähtensä kävin tervaan ja lankkuihin käsiksi…
— Ja nait serkkusi, pienen, sievän ja rikkaan pikku Amelie Ewersin…
Nöyrin palvelijanne, pyydän patruunattarelta anteeksi rohkeuttani.
— Kun isäni kuoli vuosi takaperin, lopetin kaupan, joka ei minua koskaan miellyttänyt, ja pidin vain rautatehtaan, jota muut hoitavat paremmin kuin minä. Minulla on muutamia ystäviä tiedeseurassa, vaimoni ja vanhin tyttäreni tahtoivat päästä näkemään maisterinvihkiäisiä, ja siten olen täällä. Mutta sanohan, mitä on tullut tutkintotovereistamme, joiden piti saapua tänne tänään? Minä en ole kuullut juuri mitään heistä siitä lähtien, kun hajosimme avaraan maailmaan.
— Siitä minä kyllä teen selvän, minä olen pitänyt heistä kirjaa; he ovat kaikki tyynni saaneet maksaa takauksia minun puolestani. Minun periaatteeni on kerta kaikkiaan, etten koskaan maksa pois rahoja, kun ei minulla niitä ole. Muistathan Reniuksen, joka puhui vain yhden sanan aina neljännesvuodessa; kukapa olisi luullut hänen pääsevän asessoriksi V:n hovioikeuteen?
— Sen tiedän. Mutta entä me seitsemän, Pasha, me seitsemän?
Esimerkiksi Alonzo?
— Alonzo vannoi, että hänestä kerran tulisi Suomen Homeros. Hän vetelehti yliopistossa kahdeksan vuotta, sai vihdoin suoritetuksi pikku teologian ja lienee kirjoitellut rakkausjuttuja Vanadis-lehteen. Niihin suurtöihin hän tyytyi, nai vihdoin rikkaan vaskisepän lesken ja pysyi "omana herranansa", kuten hän aina oli ollut. Mutta vaskisepillä ei ole koskaan onnea, asiat kävivät nurinpäin, ja niin miesparka kuoli lainatakissa kuusi vuotta takaperin. Sillä tavoin voi hutilus päästää menemään todellisen onnensa.
— Herramme edessä olemme me kaikki hutiluksia. Antepenultimukselle on käynyt paremmin.
— Vai tiedät sen? Hänhän se muistaakseni lupasi opettaa kaikki torpparit lukemaan kreikkaa. No niin, kukapa tietää, mitä hän vielä voi saada aikaan. Hänestä tuli koulumies, siitä kiltistä pojasta, ja oikea peijakas hän olikin vaatimaan lauseoppia. Koottuaan koko joukon kaksinkertaisia virkavuosia hän keksi ruveta papiksi, mutta aina sattui hänellä olemaan yskä vaalia saarnatessa, ja nyt hän onkii kreikkalaisia särkiä köyhässä 90 tynnyrin pitäjässä jossakin Pohjanmaalla.
— Niin kelpo mies! Minä olisin hänestä tehnyt piispan. Mutta pitkä Tusse, jolla oli niin huono pää kömpelössä ruumiissa, mitä hänestä tuli?
— Tussestako! Niin, hän huusi kuin peikko saarnastuolissa ja sai kaikki paikat, mihin vain haki. Ja vaikkei hän saanutkaan käännetyksi kreikkalaista kirkkoa, niin käänsi hän ainakin kuusi tai seitsemän pitäjää ylösalaisin ja oli jo tullut aika lihavaksi rovastiksi, kun läkähtyi lihapalaan. Mutta luuletko, että hän olisi lainannut minulle viittä ruplaa rehellistä nimeäni vastaan. Ei, hän sylkäisi tarkasti, kuten hänen tapansa oli, ja käski antaa minulle keittiössä tuopillisen kaljaa.
— Tussekin on siis poissa näiltä mailta!… Mutta entä Hevonen, jonka piti täyttä neliä viedä Suomen rajat Vienanmerelle asti?
— No, nelistää hän kyllä saikin komissionimaanmittarina. Mutta eräänä päivänä hänen piti suoraa päätä mennä liejukon poikki, ja kun hän kerran sai jotain päähänsä, ei hän sitä enää saanut sieltä pois. Niinpä hän läksikin painaltamaan jäykkänä ja sääret vääränä, kuten hänen oli tapana, ja kun hän pääsi keskelle hyllyvää paikkaa, alkoi tie viedä alaspäin, sehän on selvää, ja siinä oli hänen rajansa.
— Jo kolme kuollut seitsemästä! Kun kaikki käydään läpi, taidat sinä,
Pasha, olla ainoa, joka et luvannut enempää kuin saatoit täyttää.
— Panin parastani, näetkös; koetin parastani. Vannoin suorittavani pienen kameraalitutkinnon sinä syksynä, ja sen teinkin kuin kelpo mies, mutta Nordström juonitteli akumenttiveroissa ja tilanjaoissa, joista ei edes Tulindbergkään ollut selvillä. Niin, lupasinhan myöskin maksaa kaikkien iloisten ylioppilaiden velat, mutta … voisitpa lainata minulle kympin rehellistä muotoani vastaan … tahto on hyvä, näetkös…
Björck ojensi hänelle hymyillen kahdenkymmenen markan setelin.
— Tule luokseni huomisaamuna varhain, sanoi hän, niin puhelemme vähän räätälisi kanssa!
Pasha alkoi itkeä.
— Etkö häpeä — vastasi hän kummallisesti irvistäen — kun rupeat täyttämään minun lupaustani? Kuka vastaa siitä, etten vielä itsekin voi sitä täyttää? Mutta jos sinua huvittaa, niin olkoon menneeksi, minä en ole koskaan kateellinen, kyllä minä suon ystävilleni kaiken sen vähäisen kunnian, mitä olen aikonut itselleni. Mikset kysy Aallonhalkojaa?
— Aallonhalkoja erotettiin, kuten tiedät, ja hän matkusti Kreikkaan.
— Oh hitto! Aallonhalkojassa oli tavallista parempaa hamppua, häntä ei ollut oikeastaan aiottu halvaksi havaslangaksi. Mehän nimitimme hänet kuninkaaksi, mihin hänen kruununsa on joutunut?
— Sanotaan, että vuonna 1835 eräs mahtava puolue Kreikassa oli tyytymätön Otto kuninkaaseen ja siihen pienehköön alaan, joka kreikkalaisille oli annettu rauhanteossa. Tuo puolue suunnitteli koko Turkin vallan kukistamista. Aallonhalkoja oli mainion Miauliin tyttären poika. Eräs palikari keksi hänen jälkensä, etsi hänet ja aikoi asettaa hänet kapinan johtajaksi.
— Vahinko, ettei Alonzo saanut sitä tietää; hän olisi siitä saanut sievoisen romaaninpätkän Vanadis-lehteen. Aallonhalkojasta olisi tullut muhkea keisari, joksi hän oli luotu ja joksi Herramme oli hänet sinetillään leimannut. Mutta kuinka kävi? Tuliko hänestä keisari? Anna anteeksi, minä en ole viime aikoina pitänyt lukua kaikista uusimman ajan historian pikkuseikoista.
— Ei, hänestä ei tullut keisaria, ei vielä. Kun hän nousi maihin Kreikkaan, oli Otto kuninkaan valta lujittunut ja Turkin kanssa oltiin rauhassa. Vinsentin äidin olivat turkkilaiset tappaneet, sen oli Vinsentti vannonut kostavansa ja sentähden hän on ollut kaikkialla Turkin maakunnissa, missä vain on ollut kapinaa ja vapaussotaa. Mutta nyt hän kirjoittaa ruvenneensa everstinä Kreikan palvelukseen ja toivoo pääsevänsä käymään tänä kesänä Suomessa matkatessaan Pietariin lähetyskunnan jäsenenä.
— Vai niin, vai kirjoittaa hän sinulle, se kunnon poika? Lemmon hauskaa tavata häntä. Lyönpä vetoa, että hän vielä menisi takaukseen puolestani. Mutta kas miten korea vene soutaa rantaan! Mitähän on sellaisillakin ihmisillä tekemistä Säästöpankin raunioilla?
Pashan kummastukseen yhtyivät kaikki läsnäolijat. Upeasti koristettu vene täynnä muukalaisen näköisiä merimiehiä laski varovasti niemen rantaan, ja maalle nousi pitkä, kreikkalaiseen univormuun puettu upseeri.
Hetkisen kuluttua olivat vanhat ystävät Severin Björck, Hiiri, ja
Vinsentti Ek, Aallonhalkoja, toistensa sylissä.
Vinsentti oli paljon muuttunut. Hänen muinoin kukkea ihonsa oli etelän auringon paahtama; hänen nuoret piirteensä olivat käyneet teräviksi ja ankariksi; hänen pitkät, mustat viiksensä tekivät hänet melkein tuntemattomaksi; hänen katseessaan, joka sinä hetkenä loisti lempeänä, oli jotakin kuninkaallisen käskevää. Siitä kaikesta huolimatta oli hänen kauniissa, miehekkäässä olemuksessaan kuvaamaton surumielisyyden leima, jota ei mikään ylpeys voi haihduttaa, ei mikään ilo lieventää, ei mikään voitto milloinkaan enää korvata — harhaan joutuneen elämän leima!
Hän tunsi sen; hänen ystävänsä ei sitä tuntenut. Ja kuitenkin saattoivat nuo kaksi, niin pitkän ajan kuluttua kohdatessaan toisensa, kumpikin sanoa toisilleen: mitä olisikaan sinusta voinut tulla ja mitä sinusta on tullut? Oi ylpeätä, mahtavaa voimaa, joka olisi voinut kantaa maansa hartioillaan kunniaan ja täyttää maailman mainetöillään! Oi suloista, rikasta, lämmintä kevättä, joka olisi voinut levittää valonsa äärettömäin ketojen yli ja saada mitä suurimmat, jaloimmat laihot kasvamaan isänmaan ja ihmiskunnan hyväksi! Mitä on tullut niistä? Ei mitään, ei mitään … hyödyttömien taistelujen arpi, sulamattomille hangille heijastunut valon välke, haihtuva huokaus, ilvehtivä unelma ja jäljettömiin häipyvä elämä!
— Minä tulin päivällä, sanoi Vinsentti vieraanvoittoisella ruotsinkielellä. — Mutta kuinka? Onko meitä vain kaksi jäljellä seitsemästä?
— Pyydän kaikkein nöyrimmästi anteeksi, herra … herra … no, lempo, sano itse, miksi sinua pitää sanoa, Aallonhalkoja!… Mutta asia onkin niin hullusti, että meitä on kolme jäljellä.
— Pasha! huudahti Vinsentti ja pudisti lujasti hänen kättään.
— No, missä on kruunusi, sinä maailman hallitsija? jatkoi Pasha tyhmän rohkeasti, mutta säpsähti Vinsentin silmien synkkää salamaa ja kiiruhti oikaisemaan erehdystään. — Minä tarkoitan — lisäsi hän nöyrästi — että sinä aina olit poikien kaunistus, kuin kruunu meidän keskellämme, ja sen tähden voisit sinä minun mielestäni soudattaa meidät yli tuonne Kaisaniemeen juomaan vanhain aikojen maljaa. Tämä on niin hirveän kuiva ja kivinen, tämä Säästöpankki nykyjään.
— Sen me teemme, vastasi Severin Björck.
Mutta Vinsentti Aallonhalkoja ei kuullut heidän sanojaan. Hän seisoi kalpeana ja äänetönnä muinoisen Amelie Ewersin rinnalla, joka oli hänet nähdessään vaipunut tajuttomana tyttärensä syliin.
— Kuulepas mitä minä sanon, Aallonhalkoja! kuiskasi repaleinen kumppani hiljaa hänen korvaansa. — Hän … mikset ottanut häntä? Miksi lähdit kuin narri onnesi mailta?… Hän ei ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin sinua!
Vinsentti Aallonhalkoja ei vastannut. Sama kyynel, joka kerran vieri kenenkään näkemättä purjeeseen, tunkeutui uudelleen vastustamattomasti esiin hänen tummasta silmästään. Samassa kajahti ylioppilaslaulu raikkaana ja täyteläisenä lahden toiselta puolen Kaisaniemen puiston vihreältä rannalta:
Riemun ruususet taimi ei konsana mullassa maan;
Lempihän itsekin sydänrauhas karkoittaa.
Kentillä uskon ja toivon ne vaan
Iäti kukkia luovat.
Kuule kuinka henget niistä suloviestin tuovat!