13. LUONNONTUTKIJA.
Lukija suonee anteeksi, että tämän kertomuksen kertoja, ollen itse vanha ylioppilas, luo lyhyen katsauksen sen ajan oloihin, jolloin Vinsentti Aallonhalkoja esiintyi, oloihin, jotka lienevät unohtuneita tai tuntemattomiakin suurimmalle osalle nykyistä sukupolvea.
Suomen yliopisto oli 1830-luvulla odottamatta temmattu vuosisatoja vanhoilta, syvään juurtuneilta juuriltansa ja lennätetty kuin kipinä Turun palosta vieraalle rannalle, jossa se jonkun aikaa melkein puolisammuneena kyti ja hehkui muokkaamattomassa maassa voimatta itse leimahtaa tuleksi tai lämmittää ympäristöään. Valtio oli sille antanut suuren lahjan, ja rahat vaikuttavat paljon, mutta ei kaikkea. Vanha Turun miespolvi oli kuin huumautunut eikä oikein tiennyt, miten sen tulisi käsittää uusi asemansa; nuoriso taas, joka lakkaamatta lainehti uusien aaltojen läikkeessä, tunsi olevansa outojen sulkujen puristuksessa ja koki etsiä jokaista mahdollista ohjesäännöissä olevaa halkeamaa. Valtio oli sotilaallinen ja yhteiskunta virkavaltainen; virkavalta kumarsi näin ollen hyvin syvään sotilasolkaimille, mutta oli jäykkä ja ylpeä kaikkia alempia säätyluokkia kohtaan. Yliopiston hallitus taas, luullen voivansa vallita nuorisoa univormuilla ja kurinpito-ohjesäännöillä, valvoi erittäin tarkasti kaikkea, mikä saattoi vihoittaa kaupunginpäälikköä, sijaiskansleria, joka tietysti myöskin oli kenraali, paikallismajuria, poliisimestaria tai vain halpaa santarmia. Kummastuneina ylioppilaat kuulivat erään vanhimpia ja kunnioitetuimpia opettajiaan isällisen huolellisesti neuvovan heitä pötkimään pakoon, kun vain näkevät jonkun sotilaan, — "juoskaa, hyvät herrat, juoskaa!" — jota kehoitusta nuorukaiset sitten hillittömän iloisina toistelivat keskenänsä.
Ja todella olikin vähän syytä juosta, sillä Puolan kapinan jälkeen alkoi jo ennestäänkin tuiki vanhoillinen ja taantumusmielinen hallitus katsoa jokaista iloisen seuran hälinää tai tappelua vallankumouksen aaveeksi. Kaduilla laulaminen, samoin kuin tupakoiminenkin, oli kiellettyä, ja noista pikkumaisista kielloista koitui runsaasti valtiolle vaarallisia kahakoita yövartijoiden ja poliisien kanssa. Eikä Vinsentti Aallonhalkoja ollut ainoa, joka sai siitä kärsiä. Ylioppilaiden mielissä kyti kaukainen, hämärä kaipaus, joka etsi taistelulleen parempaa päämäärää ja elämälleen ylempää tehtävää kuin kurinpito-ohjesäännöt. Mutta isänmaan aika ei ollut vielä tullut: vakavat, lujaluonteiset valitsivat pyrintöjensä tarkoitukseksi työn, huikentelevammat lasin tai biljardin. Siitä kaikesta huolimatta oli ylioppilaselämässä kuitenkin ylevämpiäkin hetkiä, innostusta, jopa loistoakin. Nuorisoa ei koskaan voida pitää aisoissa ohjesäännöillä: sen kohisevaa virtaa ei voida padota, se on vain johdettava viljaville kentille, missä se hedelmöittää isänmaata.
On huomattava, että useimmat niistä miehistä, joista on sittemmin tullut maalle iloa ja kunniaa, ovat sittenkin kasvaneet sellaisissa oloissa. Mutta he kasvoivat raunioista. Puolet vesakkoa murteli myrsky; toisista ehti suurin osa keskikorkuisiksi, muutamat vähän suuremmiksikin, yksi hongaksi. Ah, kaatuneissa, ennen aikojaan kuihtuneissa, tuulen vieraaseen maaperään hajoittamissa oli montakin hongan siementä!
Mutta palatkaamme kertomukseemme.
Sotakesänä 1855 kävin tervehtimässä kauppahuone Björck ja K:nia pohjoisosassa maatamme sijaitsevassa kaupungissa. Kauppahuoneen omistajat olivat kunnioitettuja, hyvin rikkaita suolan, tervan ja lankkujen kauppiaita; melkoisia tappioita oli kauppahuone tosin kärsinyt merellä englantilaisten ryöstöistä, mutta se pysyi viisaasti enimmäkseen kuivalla maalla toisten liikkeitten sulaessa vedeksi ajan vastuksissa. Kauppahuoneen päällikköinä olivat isä ja poika; mutta harvoin lienee luontoäiti luonut erilaisempia osakkaita samaa toiminimeä kantamaan. Kun minua kohteliaasti pyydettiin astumaan konttorista, jossa vanhempi Björck valmisteli kirjeitä postiin, sisähuoneisiin nuoremman Björckin luo, luulin ensin sinne tullessani eksyneeni. Minä olin etumaisessa kahdesta huoneesta, jota lattiasta kattoon asti koristivat iso kirjasto, kallisarvoiset kokoelmat ja harvinaiset, kaikista maailman osista tuodut kukkivat kasvit. Toiseen huoneeseen vievä ovi oli auki; minä näin kalpean, hoikan, tuskin neljääkymmentä vuotta vanhan herran tutkistelevan niin innokkaasti mikroskoopilla erästä jäkälälajia, ettei hän huomannut tuloani.
— Antakaa anteeksi, että häiritsen, sanoin minä koetettuani turhaan ilmoittaa läsnäoloani semmoisissa tilaisuuksissa usein esiinpuhkeavalla yskinnällä.
— Mitä nyt? kysyi nuorempi Björck kärsimättömästi ja kohottamatta katsettaan työstänsä. — Minulla ei ole aikaa; menkää isäni luo!
Luultavasti oli monikin liikeasioissa kulkeva saanut niine hyvineen lähteä pois, mutta minä en säikähtänyt niin vähästä. Kerroin tuovani terveisiä eräältä herra Björckin vanhalta ystävältä, X:n seurakunnan kirkkoherralta, Antti Rönnblomilta.
— Kah — sanoi Björck ja pyyhkäisi kädellään otsaansa —
Antepenultimukselta! Olkaa hyvä, käykää istumaan.
Keskusteltuamme muutamia minuutteja satuin kummastellen kiittelemään komeata ja sangen harvinaista alppiruusua, joka koristi ikkunakomeroa. Samassa oli Björck aivan kuin muuttunut. Hänen kalpeille kasvoilleen tuli punaa, hänen väsynyt katseensa alkoi haaveksivasti loistaa ja hän rupesi tuntijan ihastuksella selittelemään sen kasvisuvun eri lajeja ja mikä merkitys sillä oli heimossaan. Sitten hän siirtyi kertomaan uudesta ja nerokkaasta järjestelmästä, jonka hän oli laatinut koko kasvikunnan luonnollisista heimoista, esitti niiden edistymisen askel askeleelta ja lopetti ihmeteltävällä, niin johdonmukaisella ja vakuuttavan selvällä katsauksella koko elimelliseen elämään, että minä hämmästyin. Tuo muusta suvustaan eroava suomalaisen Rotschildin poika ei ollut ainoastaan oppinut, tiedemies, joka oli harjoittanut mitä perinpohjaisimpia erikoistutkimuksia kaikilla luonnontieteen aloilla — hän näytti minusta ensiarvoiselta nerolta, joka oli varta vasten luotu luonnon syvimpien salaisuuksien valaisijaksi ja niin avaran, niin suuren järjestelmän laatijaksi, että ainoastaan yksi kuolevainen oli ennen häntä tehnyt semmoisen: vuosisataisnero Linné. Kaksi tuntia oli kulunut kuin unessa, kun meitä tultiin kutsumaan päivälliselle.
Minä en voinut päästä ihmettelystäni. Suuri tutkija huomasi sen ja sanoi puoleksi leikillisesti, puoleksi surumielisesti hymyillen:
— Teitä näyttää kummastuttavan, että kauppiaalla, kuten minä olen, on liikaa aikaa käyttää luonnon tutkimiseen. Niin, se on usein ihmetyttänyt itseänikin, mutta fata trahunt nolentes[5] Minun mieleni teki aina sille uralle, mutta isäni tarvitsi liikekumppania… Minä olen kiitollinen, että hän pitää minua vain kaksi tuntia päivässä konttorissaan, ja totta puhuakseni hän on saanut hyödyllisemmän apulaisen vaimostani kuin minusta. Suvaitsetteko astua sisään?
Päivällispöydässä tapasin paitsi vanhempaa Björckiä, rakastettavan rouvan, hänen miniänsä, ja kolme kaunista lasta. Me puhelimme sodasta, kauppalaivaston ryöstöstä, hirvittävästä mahdollisuudesta, että Ruotsikin yhtyisi vihollisiimme … ei sanaakaan kasvitieteestä. Nuorempi Björck istui äänetönnä ja ajatuksiinsa vaipuneena, kunnes isä ojensi hänelle äsken postissa saapuneen kirjeen.
— Vinsentiltä! huudahti hän hehkuvin kasvoin.
Minä en ymmärtänyt silloin hänen liikutustaan, samoin kuin en myöskään ymmärtänyt, miksi puna samalla poistui hänen vaimonsa poskilta. Muutamia vuosia myöhemmin tajusin paremmin niiden tunteiden merkityksen.
Kesäkuussa 1860 tapasin kolme tuon rakastettavan perheen jäsentä Helsingissä, mihin he olivat tulleet muutamia päiviä aikaisemmin vietettyihin maisterinvihkiäisiin. Sattumalta tapasimme toisemme päivällisillä Kaivopuiston ravintolassa, tuttavuus uudistettiin, ja aterian jälkeen ehdotti nuorempi Björck, joka silloin isänsä kuoltua oli yksinään kauppahuoneen päällikkönä, että lähtisimme ajelemaan vaunuilla kaupungin ympäristöön.
— Älkää kieltäkö meiltä seuranne huvia, lausui hän kohteliaasti. Näettehän, että yksi sija on tyhjänä. Mutta varustautukaa ehkä vähän vaivaloisellekin jalkamatkalle. Aion mennä tapaamaan muutamia vanhoja ystäviä.
Me istuuduimme komeihin vaunuihin, Björck rouvineen ja etuistuimelle minä heidän vanhimman tyttärensä rinnalle. Hän oli kaunis kuusitoistavuotias tyttö, yllään vaaleansininen musliinipuku ja päässä amatsoonihattu; hän oli nopsajalkainen kuin orava ja nähtävästi tottuneempi tanssimaan metsässä ja nurmikolla kuin pääkaupungin kivikaduilla. Vaunut vierivät pitkin Unioninkatua ja edelleen Pitkänsillan yli. Siihen ne pysähtyivät ja me laskeuduimme maahan.
— Saakohan tänä iltana kuulla laulua Kaisaniemessä? huudahti nuori tyttö. — Varmaankaan eivät vielä kaikki ylioppilaat ole lähteneet pois. Voi, jos saisimme kuulla: "Riemun ruususet"… Ei, anteeksi … siitä laulusta tulee äiti aina suruiseksi… Mutta emmehän me menekään Kaisaniemeen?
— Emme — sanoi isä hymyillen — me menemme Säästöpankille.
Ja niin sanoen hän kääntyi kapealle, kiviselle polulle vasempaan päin, ja me muut seurasimme häntä. Siitä alkaen minä olin seuraavien tapausten äänettömänä, mutta mieltyneenä katselijana, tapausten, joiden merkityksen oppinut luonnontutkija sittemmin uskoi minulle, tietämättä kuitenkaan itsekään kaikista niistä hienoista säikeistä, jotka lähtevät ihmissydämistä. Miekkonen, hän oli vielä neljänviidettävuotiaanakin lapsi kaikessa muussa paitsi luonnon ihmeellisessä, suurenmoisessa tieteessä, jossa hän oli jättiläinen!
— Säästöpankilleko? toisti nuori tyttö vähän kummastuneena.
— Sieltä on hyvin kaunis näköala, vastasi mustaviittainen rouva.
— Senhän te kyllä tiedätte, äiti, kun olette syntyisin helsinkiläinen, huomautti hyppivä orava ja katsahti samalla harmistuneena kasvitieteellisen puutarhan tammi- ja vaahterametsiin. — Muita — lisäsi hän — sehän on hyvin kummallinen kauniin näköalan nimi.
— Muuta kuin näköaloja ei siinä enää ole, huomautti hänen isänsä, kun saavuimme rumalle, autiolle, kaalia ja perunoita kasvavalle niemekkeelle, joka voisi olla huvipuistona, mutta oli jäänyt variksenpesäksi.
— No, mitä hauskaa nyt keksimme? kysyi vallaton tyttö juosten niemen rannalle ja alkaen viskellä pieniä kiviä veteen.
— Koetahan heittää tuonne toiselle puolelle Kaisaniemeen, sanoi isä leikillä, istuutuen kivelle lepäämään. — Koeta, Viktorine; minä lupaan sinulle oikein kauniin, uuden harson, jos se onnistuu.
— Tuonne ylikö?
— Niinpä niin, minä olen nähnyt, että siitä on ennenkin heitetty.
Hän ei huomannut, että hänen puolisonsa silloin kääntyi toisaanne salatakseen sumun, joka nousi nopeasti hänen kauniisiin sinisilmiinsä.
— Ei, en lupaa heittää sinne, mutta uida lupaisin, ellei vain
Kaisaniemessä olisi ylioppilaita, sanoi Viktorine nauraen.
— Senkin olen kerran ennen nähnyt tehtävän. Tiedäpäs, rakas Viktorine, jollet olisi tyttö, niin olisit arvatenkin poika ja olisit perinyt sekä nimesi että luonteesi eräältä, joka… Mutta miellyttääkö sinua näköala, hyvä Amelie? Huomaatko, millainen tuoksu tulvii tänne lahden toiselta puolen? Siinä on nuoruutta. Mutta minä tiedän paljon kauniimman näyn, jota et sinä eikä moni muukaan helsinkiläinen ole koskaan nähnyt, ja se näky nähdään tuolla Viheriän huvilan luona kello kahden ja kolmen välillä aamulla… Käykö mielesi pahaksi? Anna anteeksi; mielellään muistelee vanhoja aikoja silloinkin, kun menneitten ruusujen seassa on okaita. Tänään on 9:s päivä kesäkuuta. Tänään oli meidän määrä yhtyä, mutta … minä taidan jäädä yksin yhtymäpaikalle.