12. VEISTÄMÖLLÄ.
Eräänä iltana juhannuksen jälkeen, jolloin kämnärioikeus julisti tuomionsa, nähtiin kahden vanhanpuoleisen herran kävelevän laivanveistämön luona länsipuolella nykyistä Kaivopuistoon vievää tietä. Siinä kulki ajotie kaupungista varastohuoneitten ohi, mutta siitä oli etelään päin pelkkää raivaamatonta ja jylhän rumaa vuorista erämaata, jonka paljaita kallioita vastaan aallot yksitoikkoisesti pauhaten murtuivat, ja siellä täällä oli jokin rappeutunut hökkeli tekemässä kolkkoutta vielä räikeämmäksi. Uusi tähtitorni oli vähää ennen asettunut kuin kotkan pesä kallioille katselemaan noita vuorten rotkoisia röykkiöitä, vanhan pyöreän tuulimyllyn suureksi kummastukseksi, se kun oli jo monta miespolvea yksinään hallinnut seutua ja kurkistanut merelle kuin siipiään räpyttelevä varis jättiläislinnan harjalta.
Mutta nyt uhkasi seutua täydellinen uudistus. Molemmat herrat, sotaneuvos ja kamreeri, olivat suurella vaivalla kiipeilleet kivien välitse tyydyttääkseen uteliaisuuttaan ja katsellakseen äskettäin aloitettuja tasoitustöitä. Molemmat olivat yksimieliset siitä, että Kaivopuiston ynnä uimahuoneen ja muiden semmoisten perustamista tarkoittava suunnitelma oli hyvin ajattelematon ja häviötä tuottava yritys, mutta toisaalta he olivat eri mieltä, kun kamreeri arveli laitosten hieman sieventävän seutua, jota vastoin sotaneuvos selitti kaiken olevan aivan hulluinhuoneesta kotoisin ja ihmetteli suuresti, miten kaupunki oli antanut maansa (jolla, on otettava huomioon, siihen asti ei ollut mitään muuta arvoa kuin katajapensaat) rumennettavaksi semmoisilla vehkeillä, joihin yksityiset olivat omaa voittoansa tarkoittaen ryhtyneet.
— Mutta niinhän käy nykyjään, jatkoi vanha herra. — Laista ja oikeudesta ei pidä kukaan lukua, mietiskellään vain, miten kukin voisi parhaiten rikastua valtion kustannuksella, ja vanhat hyvät tapamme ovat nyt olleet ja menneet.
— Niin, kun nyt on laista puhe, puuttui puheeseen kamreeri, oletko kuullut, veliseni, että hovioikeus on vahvistanut kämnärioikeuden Ekistä langettaman tuomion mitä sakkoihin tulee, mutta vapauttanut hänet linnatyöstä, ja että hänen majesteettinsa on armossa vahvistanut hovioikeuden päätöksen?
— Mitä? Joko nyt! huudahti sotaneuvos ylen kummastuneena. — Tuskin on vielä kulunut kuukautta, ja juttu on jo käsitelty kaikissa asianomaisissa paikoissa!
— En saata sitä muuten käsittää kuin siten, että sitä on kiirehditty korkeammalta taholta, vastasi kamreeri sävyisästi.
— Kiirehdittykö? Oivallista! Niin kohdellaan meidän lakejamme! Onko milloinkaan kuultu, että sellainen juttu olisi käynyt kaikki oikeusasteet vähemmässä kuin yhdessä tai kahdessa vuodessa? Kaksi vuotta, se on kohtuullinen ja sovelias aika; se on laillinen järjestys eikä mitään hätiköimistä. Nyt rötöstellään laki ja oikeus yhdessä kuukaudessa. Onko siinä järkeä? Kylläpä nämä ovat aikoja!
— No, sille kelpo pojalle se ainakin oli hyväksi; nyt hänestä voi ajan oloon tulla kunnon nimismies.
— Hirttää hänet olisi pitänyt tai armahtaa kaivoksiin. Miksi hän tunnusti? Minä seisoin oikeuden ovella, kun hän silloin tuli paitahihasillaan, märkänä kuin äsken järvestä nostettu espanjalainen villakoira, ja kuiskasin hänelle sulasta ystävyydestä korvaan: taitavaan, sanoi Kankaisen eukko, muistakaa kieltää kaikki: se on prima regula juris, lain ensimmäinen sääntö. Mutta mitä hän vastasi? Niin, pojanheittiö katsahti minuun tuikeasti kuin olisi tahtonut lävistää minut ja sitten astua tallusti oikeuspöydän ääreen ja vastasi: niin, niin, niin, aivan kuin lammas. Täytyihän siitä koko oikeuden mennä noloksi. Ja sellainen otus saa sitten vielä lievennystä tuomiosta! Minä kysyn, veliseni: mitä hyötyä on sitten laista ja lainkäyntijärjestyksestä?
— Menemmekö alas veistämölle? Professorinrouva Riding näkyy olevan tuolla laivan rantaportaitten luona. Laiva kuuluu olevan konsuli Björckin ja jollen erehdy, seisoo hän itsekin tuolla laiturilla.
Herrat menivät rantaan ja kamreeri oli arvannut oikein. Konsuli Björck oli todellakin tullut liikeasioille laivallansa, joka oli poikennut suolalla lastattuna Helsinkiin; suolan osti eräs silloisista kauppaneuvoksista, josta professori Nervander sittemmin kirjoitti seuraavan lyhyen, mutta rikassisällyksellisen hautakirjoituksen:
Hän eli, suolaa möi.
Ei muuta, ei.
Laiva oli äsken lastattu täyteen lankkuja ja oli valmis lähtemään Livornoon. Konsuli Björck oli kutsunut sukulaisensa professorinrouva Ridingin ja hänen sisarensa tyttären teelle laivaansa ja toivottamaan sille onnellista matkaa. Olipa seurassa hänen poikansakin, Severin, joka ei ollut tahtonut lähteä kaupungista ennenkuin Vinsentin kohtalo oli ratkaistu.
Konsuli Björck seisoi etukannella keskustellen nuoren merimiespukuisen miehen kanssa, joka suori köyttä, kun laivaa valmisteltiin lähtemään merelle.
Merimies oli Vinsentti Aallonhalkoja.
— Oletko todellakin eilisestä alkaen pestautunut jungmanniksi, rakas
Vinsentti? kysyi isällinen ystävä hellän vakavasti.
— Olen, vastasi nuorukainen surumielisesti hymyillen. — Eilen kello yksitoista sain tietää majesteetin päätöksen, joka avasi minulle vankihuoneen ovet, ja kello kaksitoista olin merimies. Mitä olisin voinut tehdä? Minut erotettiin yliopistosta ainiaaksi.
— Ja mihinkä lähdet nyt?
— Livornoon, setä, ja sydämeni on kiitollinen teille hyvyydestänne niin kauan kuin se sykkii… Tehän maksatte nytkin sakkoni! Mutta teidän ja kapteenin luvalla lähden tästä laivasta Livornossa, lähden katsomaan, voinko toimittaa mitään maailmassa.
— Ateenaanko?
— Niin, Ateenaan.
— Minä tiedän, että toivot tapaavasi siellä sukulaisia. Vinsentti, kelpo poikani, mihin elämään, mihin vaaroihin lähdetkään, enkä minä voi olla isänä seuranasi!
Nuorukainen oli vaiti.
— Kuule, jatkoi konsuli vakavasti. Älä vaihda varmaa uraa, joka sinulla on kotimaassasi, epävarmaan tulevaisuuteen, joka sinua odottaa vieraassa maassa! Sinulla on tietoja ja käytännöllistä kykyä: kaupassakin tarvitaan tietoja, nyt enemmän kuin koskaan ennen. Severin on lapsi, minä tarvitsen apulaista, eikä hänestä ole siksi. Herramme on määrännyt hänet professoriksi. Sinä voit tulla tuekseni, jos tahdot. Yliopisto-urasi on katkaistu, rupea minulle kirjanpitäjäksi, jotta siitä sitten ylenisit liikekumppanikseni, ja sinun tulevaisuutesi, poikani, on turvattu.
— Setä … kuinka voinkaan koskaan palkita hyvyytenne? Te katsotte kykyäni suuremmaksi kuin se onkaan … minusta ei ole koskaan kauppamieheksi.
— Joutavia, poikaseni! Sinunlaisesi poika voi tulla, miksi hän vain haluaa. Ja sitten, ajattelepas tuota tyttölepakkoa; hän on hyvä kuin kulta ja kaunis kuin päivä, eikä haitaksi ole, että hän saa sitä paitsi hyvät myötäjäiset. Minä olen nähnyt hänen itkevän siniset silmänsä punaisiksi sinun tähtesi, ja … me eläisimme onnellisina yhdessä meillä.
— Niin kyllä, kyllä…
— Kaikki selväksi, pojat, nostamaan ankkuri, kun patruuna käskee! kajahti samassa kapteenin voimakas ääni.
— Vielä kerran, Vinsentti, mieti … jää luoksemme! Älä hylkää todellista, kunniallisen, turvatun ja toisesta riippumattoman toiminnan onnea! Mitäpä siitä, vaikka yliopisto ja virka-ura ovatkin sinulta suljetut? Koko käytännöllisen elämän avara ala on sinulle avoinna; palvele maatasi ja voita ihmisten kunnioitus sillä uralla! Tule! Vielä on aikaa; jää tänne!
— Tämä maa on hylännyt minut.
— Hullutusta, saattaahan olla mies ilman lyyrylakkiakin. Onko Suomella sitten niin liiaksi sydämiä, päitä ja käsivarsia sellaisia kuin sinun, että se voisi sysätä luotaan kokonaisen elämän hyödyllisen toiminnan? Ei, Vinsentti, ei … sinusta on kerran tuleva tämän maan kaunistus ja kunnia. Tule!
Vinsentti epäröi. Hän seisoi siinä kalpeana kuin meren vaahto ja punnitsi vastaisia vaiheitaan kädessään. Silloin sattui hän katsahtamaan lähellä olevaan tuttuun ryhmään. Amelie Ewers nojasi itkien päätään laivan laitaa vasten ja Severin Björck seisoi hänen vieressään kuiskaten hänelle jotakin korvaan. Se oli vain haihtuva hetkinen, viaton sana, mutta se hetki tuli ratkaisevaksi. Vinsentti puristi kasvatusisänsä kättä ja sanoi tuskin kuuluvasti:
— Jääkää hyvästi!
— Nostakaa ankkuri! käski patruuna synkästi.
Käskyä toteltiin. Merimiesten iloinen laulu kaikui raikkaasti illan kirkkaassa ilmassa. Neljännestunnin kuluttua näkyivät purjeet paisuvan tuulesta ja tumma jättiläinen alkoi vitkaan kyntää sataman värehtivää pintaa. Nuori merimies kiipesi keskimmäiselle raakapuulle irroittamaan emäpurjetta. Nuorukainen oli Vinsentti Aallonhalkoja. Rannalla seisoivat ne neljä, joita hän eniten elämässään oli rakastanut, mutta ei kukaan heistä saattanut nähdä, kuinka kaksi suurta kyyneltä vierähti alas raakapuulta ja katosi avaraan, paisuvaan purjeeseen…