11. TUOMIO.
Kevätlukukausi oli loppumaisillaan — silloisen tavan ja asetusten mukaan tuli sen päättyä 15:ntenä päivänä kesäkuuta. Sentähden kiirehdittiin Pitkänsillan kahakan oikeudenkäyntiä, ja jo ennen kuin kaksi viikkoa oli kulunut, tai siis lähellä juhannusta, oli Vinsentti Aallonhalkojalla odotettavissa hetki, joka oli ratkaiseva hänen vastaiset vaiheensa.
Sillä välin Vinsentti istui yliopiston karsserissa kuulustelujen väliaikoina, ja jutun kulkua joudutti se, että syytetty aivan muitta mutkitta tunnusti itsensä syylliseksi. Se vankihuone, jonka olemassaolo on myöhempinä aikoina muuttunut melkein saduksi, koska sitä on niin harvoin tarvinnut käyttää, oli yliopistorakennuksen maakerrassa lähellä arvoisan vanhan vahtimestari Häggströmin asuntoa. Koska häntä, yliopiston vanhaa palvelijaa ja kaikkien akateemisten kansalaisten ensimmäistä suosijaa — häntä, joka pyöreävatsaisena iloisine suojelijanilmeineen oli painanut heidän ylioppilaskirjoihinsa suuren vahasinetin ja siten ikäänkuin vahvistanut heidät uuteen arvoonsa — koska häntä katsottiin sekä liian vanhaksi että puolueelliseksi, oli hän saanut eri palvelijan apulaisekseen vangin vartioimista varten. Niin, olipa ensimmäisenä viikkona vielä lisäksi sotamieskin seisonut käytävässä oven edessä; mutta kun huomattiin, että kolauksen saanut sotilas toipui vaarallisesta tuttavuudesta, minkä hän oli saanut tehdä Pitkänsillan kivipylvään kanssa, eikä enää ollut mitään hengenvaaraa olemassa, otettiin sotamies pois vartioimasta ja Vinsentti sai viettää aikansa niin mukavasti kuin mahdollista; toisin sanoen lueskella kirjoja, hankkia itselleen omalla kustannuksellaan hyvät päivälliset ja ottaa vastaan ystäviään, joilla oli lupa käydä häntä hänen yksinäisyydessään tervehtimässä.
Niiden ystävien joukossa oli tietysti Severin Björck, ja kuka voi moittia häntä tuosta mitä luonnollisimmasta uteliaisuudesta, että hän tahtoi mielellään tietää, miten oli selitettävä Vinsentin katoaminen ja ilmestyminen sitten viime hetkessä sellaisessa puvussa, että se hämmästytti koko kämnärioikeutta? Olihan itse päällikkökin lausunut kummastuksensa, ettei syytetty ollut, kuten hänelle ja oikeudelle tuleva kunnioitus olisi vaatinut, univormussa, eikä Vinsentti ollut suostunut vastaamaan niihin kysymyksiin muuta kuin, että hänet oli venematkalla kohdannut myrsky, joka oli estänyt häntä saapumasta oikeaan aikaan, ja että hänen maalle päästäkseen ja ehtiäkseen oikeuden eteen oli täytynyt uida Pihlajasaaresta. Uida Pihlajasaaresta! Sille selitykselle oli hyvällä syyllä vähän epäilevästi hymähdetty, sillä Pihlajasaari on runsaan puolen penikulman päässä tai etempänäkin aukealla merellä lounaaseen päin Helsingistä.
Severin ei epäillyt ystävänsä uimataitoa, mutta luuli toisten henkilöiden viivyttäneen häntä ja pyysi selitystä. Vinsentin vastaus olikin semmoinen, että se saattoi tyydyttää ystävää, uteliastakin ystävää, ja Severinille on annettava anteeksi, että hänen ystävyydessään oli hyvä annos viimeksimainittua ominaisuutta.
— Minä menin sinä yönä — kertoi Aallonhalkoja — tapaamaan sitä miestä, kuten tiedät; ja saamaan häneltä tietoa äitini hämärästä kohtalosta. Minä tapasin hänet kreikkalaisen kirkon luona; yhdessä kävelimme Pitkällesillalle päin hänen kertoessaan minulle kummallisia, kauheita tapauksia aikaisimmasta lapsuudestani. Kun tulimme Pitkällesillalle, oli siinä vene ja neljä soutajaa. Yö oli tyyni ja lauhkea; kreikkalainen palikari — sillä sellainen hän on, vaikka nykyjään onkin Venäjän palveluksessa — pyysi minua käväisemään sotakutterilla, jolla hän oli päällikkönä ja joka oli ankkurissa eteläsatamassa lähellä veistämöä. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan; pääsisimmehän parin tunnin kuluttua takaisin, ja tuo mies oli isäni ystävä. Hän oli ollut sen kreikkalaisen laivan päällikkönä, jolla isäni palveli sodan aikana vapaaehtoisena. Sen kimppuun oli kavalasti hyökätty keskellä juhlallisesti vannottua aselepoa, isäni oli saanut kuolinhaavan, äitini — Miauliin sukua — oli rääkätty kuoliaaksi ja heidän lapsensa oli eräs janitsaari iskenyt laivan laitaa vasten ja heittänyt mereen, josta sen kuitenkin eräs vanha merimies oli pelastanut ja vienyt Simferopoliin … sanalla sanoen, minä lähdin palikarin mukana. Saavuimme laivalle, ja Kypron viiniä maistellen kuuntelin minä sen kajutassa vieraan innokkaita kertomuksia Kreikan vapaussodasta. Tunnit kuluivat, enkä minä huomannut, miten yön hienoinen puolihämärä vähitellen selkeni täydeksi päiväksi. Vihdoin, kun vanha sotilas kehoitti minua jatkamaan matkaa hänen kanssansa kohti mainetta ja kunniaa, muistui mieleeni, että minulla oli täällä velvollisuus täytettävänä. Minä riensin kannelle: laiva oli täysissä purjeissa ja oli jo kulkenut Pitkänsaaren ja mantereen välitse ja suuntasi parhaillaan matkansa merelle. Onneksi oli etelätuuli, laiva ei päässyt suoraan Harmajan majakkaa kohti ja teki sentähden uskaliaan luovin länteen Pihlajasaareen päin. Minä vaadin venettä saattamaan minua maalle; sitä ei annettu, ja tulkki sanoi minulle muitta mutkitta, että kaikki vastarinta olisi turhaa, minkä tähden minun pitäisi hyvällä tyytyä kohtalooni ja jäädä laivaan. Vastaukseksi töytäisin minä konnaa vasten rintaa; hän keikahti pitkäkseen kannelle, ja minä hyppäsin mereen. Laivalla syntyi hälinää ja hämmennystä: tahdottiin laskea vesille vene ottamaan minua kiinni ja viemään takaisin, mutta vanha palikari, nojautuen porrasta vastaan, kielsi. — Äitisi Hellas, sanoi hän, ei tahdo mitään pakollista uhria. Kun tahdot etsiä minua, löydät minut Ateenasta — ja hän sanoi osoitteen. Minä en kuullut enää: aallot olivat vähällä peittää minut. Minä ponnistin kaikki voimani, riisuin yltäni, mitä voin, ja pääsin maalle. Laivan valkoiset purjeet hohtivat silloin kaukaa meren aukealta ulapalta; minä muistin kunniasanani ja riensin oikeuteen sellaisena kuin olin. Oliko minulla siinä aikaa mennä tilaamaan univormua räätälistä!
— Mutta mitä aiot nyt tehdä? kysyi Severin.
— Odottaa päätöstä, vastasi Vinsentti kylmästi.
— Entä sitten?
— Valita maan, joka ei hylkää minua.
Severin oli vaiti. Mitäpä hän olisikaan vastannut.
Sillä välin lähestyi oikeuden käsittely loppuaan, ja päivä määrättiin, jolloin tuomio julistettaisiin. Siksi tuli 23:s päivä kesäkuuta, juhannusaatto. Ilma oli viileähkö, niinkuin välistä sattuu pohjolan kesän kauneimman nuoruuden aikana, mutta niityt ja puistot olivat vihreinä, sireenit kukkivat, pääskyset lentelivät, purjeet hohtivat valkoisina kaikkialla sinertävillä seljillä.
Juttu oli herättänyt huomiota, ja joukko kuulijoita sekä akateemisen kansalaisen oikeudella varustettuja että muitakin oli kokoontunut raatihuoneeseen ja sen edustalle kuulemaan päätöstä. Ainoastaan silloiset viattomat sanomalehdet eivät tienneet mitään semmoisista tapauksista. Ne tekivät tunnollisen tarkasti selkoa kaikista varapastorien, varatuomarien, nimineuvosten ynnä muiden mahtimiesten nimityksistä, mutta olivat ihan hurskaasti vaiti kaikista asioista, jotka koskivat kansalaisten elämää ja kunniaa.
— Vähempi kuin linnavankeus ei voi tulla kysymykseenkään, lausui ystävämme sotaneuvos, joka oli hetkiseksi pysähtynyt lähellä olevan päävartion luo.
— Lieventävät asianhaarat, nuoruus ja vallattomuus vaikuttanevat päätökseen, vastasi kamreeri kaivellen kepillään päävartion edessä olevan lautasillan mustanpunaisenvalkoisia patsaita.
— Laki ei tunne muuta nuoruutta kuin alaikäisyyden, vastasi sotaneuvos.
— Ettekö uskoisi, herra sotaneuvos, ja te, herra kamreeri, että jos alamaisesti pyytäisi armoa hänen majesteetiltaan, se kenties voisi pelastaa poikaparan? kysyi vapisevalla äänellä vanha rouva, jonka mukana oli nuori tyttö, tultuaan arkaillen lähelle leppymättömän oikeuden peloittavaa näyttämöä. Vanhus oli professorinrouva Riding ja hänen kanssaan oleva tyttö oli Amelie Ewers.
— On rangaistava muille varoitukseksi, vastasi sotaneuvos kasvojen piirrettäkään muuttamatta.
— Voisi lähettää rehtorin ja konsistorin kautta anomuksen kanslerille, lohdutti mieleltään lempeämpi numeromies.
— Milloin lähdemme Pietariin? Sanokaa, täti, milloin lähdemme? kuiskasi nuori tyttö, viattomuudessaan arvellen pääsevänsä rukoilemaan nuorta seitsentoistavuotiasta perintöruhtinasta, jonka lempeys jo oli tullut kuuluksi yli koko maan. Hänen kysymyksensä keskeytti raatihuoneen portailta kuuluva hälinä. Joukko herroja virtaili ulos ja hajaantui torille.
— No? sanoivat yht'aikaa sotaneuvos ja kamreeri eräälle tulijalle.
— Hyvä kauppa, kuului vastaus. Poika pääsi katurauhan rikkomisella, vahingonkorvauksella ja vuoden linnavankeudella. Ja viimeksimainitusta hän pääsee kokonaan armoa pyytämällä.
— Hm, mutisi sotaneuvos, näyttävätpä nykyiset lait olevan paistetut rieskamaidosta ja kermatut sokerileipomossa.
Professorinrouva Riding ja hänen suojattinsa rauhoittuivat hieman. Jopa tuli tuomittukin samassa vahdin saattamana raatihuoneesta, ja Severin seurasi häntä kuin hänen oma varjonsa. He kulkivat läheltä naisten ohi. Ei kellään ollut sydäntä sanoa sanaakaan.
Mutta kun he jo olivat sivuuttaneet heidät, kääntyi Vinsentti, seisahtui ja kuiskasi suruisesti:
— Amelie, se oli seitsenlehtinen!
— Pääsethän kohta vapaaksi, kuiskasi tyttö vastaukseksi kyynelsilmin.
— Niin, vapaaksi! toisti hän. Minut erotettiin ainiaaksi yliopistosta.