10. TUTKIMUS. KUULUSTELU.
Käveltyään kaupungin ristiin rastiin etsimässä kadonnutta ystäväänsä ja yhtä turhaan herätettyään aamu-unestaan kaikki toverit, jotka kenties saattoivat tietää jotain Vinsentti Aallonhalkojasta, Severin Björck meni, yön valvonnasta kalpeana ja alakuloisena, jo ennen kahdeksaa aamulla rehtorin luo, vakaasti päättäen ottaa niskoilleen niin suuren osan edellisen päivän tapauksista tulevasta rangaistuksesta kuin vain oli mahdollista. Vaikka hän olikin aivan perehtymätön rikosasiain käsittelyyn, ei hän kuitenkaan ollenkaan epäillyt jalomielisen petoksensa onnistumista; pahimmalta näytti hänestä valehtelemisen pakko, sillä siihen hän ei ollut ollenkaan tottunut. Mutta hän päätti käyttäytyä äärettömän röyhkeästi ja uhmaavasti, jotta todellakin näyttäisi mieheltä, joka pystyy ajamaan aseellisen vartijajoukon pakoon. Poikaparka, se oli vastoin hänen luonnettansa; hän ei ollut tytöksi pukeutunut Akilles, vaan lapsi Akilleen varuksissa.
Miehuullista päätöstään seuraten hän tallusti rehtorin huoneisiin sellaisella jyräkällä, että itsekin hämmästyi. Mutta paljon ei tarvittu sankaripukuisen lapsen aseitten riisumiseksi. Rehtorin ensimmäinen lyhyt kysymys kuului: "Missä on Ek?" — ja silloin Severin Björckin sankarisydän lensi kyyhkysen siivillä ystävän luo.
— Ekkö? sammalsi hän.
— Niin, Ek, joka on itse ilmaissut eilen itsensä päällikölle, jatkoi rehtori ankarasti.
Severin kauhistui. Hän ymmärsi varsin hyvin, miten asiat olivat, mutta päätti kuitenkin kokeeksi vielä yrittää.
— Jos Ek on antanut ilmi itsensä, on hän sen tehnyt vain pelastaakseen minut, vakuutti nuori ylioppilas kyyneleet silmissä.
Rehtori pudisti päätään.
— Te, herraseni, olette liian nuori ja, uskon mielelläni sen, myöskin liian kunniallinen voidaksenne valehdella hyvänkään tarkoituksen tähden, jatkoi hän. Olkaa hyvä, käykää istumaan. Ek oli antanut päällikölle kunniasanansa pantiksi, että hän tulee minun luokseni kahdeksalta, ja kello on enää vain neljää minuuttia vailla.
Severin istuutui jokseenkin yhtä mielellään kuin Meksikon ruhtinas Guatemozin muinoin laskeutui espanjalaisten tulikuumalle halstarille. Rehtori kyseli sillä välin osaaottavasti hänen ja hänen ystävänsä perhesuhteita. Jokainen kysymys oli Severinistä kuin hehkuvien pihtien nipistys.
— Kello on nyt seitsemän minuuttia yli kahdeksan, sanoi rehtori hetkisen perästä, vetäen hitaasti esille taskukellonsa. — Herra Ek näyttää unohtavan, ettei akateeminen neljännes ole tässä paikallaan.
— Jos hän on luvannut, niin hän tuleekin, vakuutti Severin. Nimittäin jos hän voi tulla, lisäsi hän, mikä ei jäänyt tarkalta rehtorilta huomaamatta.
— Mitä tarkoitatte? Onko hän sairaana?
— Ei. Mutta hän meni ulos, ja…
Severin vaikeni äkkiä.
— Se on ikävä asia, herra Björck. Mihin hän meni?
— En tiedä. Hän lähti myöhään eilen illalla eikä ole sittemmin palannut.
— Luuletteko, herra Björck, hänen karanneen?
— En koskaan! Hänkö karkaisi? Ei, teidän korkeutenne! Ennen kärsisi hän minkä rangaistuksen hyvänsä.
Rehtori oli vaiti muutaman hetkisen.
— Kello on nyt neljännestä yli kahdeksan, sanoi hän. Täsmälleen kello yhdeksän te tulette kämnärioikeuteen, toivoakseni ainoastaan todistajaksi. Saamme nähdä sitten, onko herra Björck arvostellut ystäväänsä oikein.
— Pitääkö minun tulla kämnärioikeuteen? toisti Severin luullen kuulleensa väärin. Hän ei ollut ajatellutkaan muuta kuin yliopiston kurinpitotoimikuntaa, ja olipa sitä jo siinäkin.
— Kas tässä, lukekaa itse kurinpito-ohjesääntöjen 16:s pykälä!
Severin luki:
"Jos ylioppilas häiritsee sanoilla tai töillä sotilasvartijaa tai patrullia, lykätään rikos asianomaiseen oikeuteen, ja syytetyllä älköön olko tutkinnon kestäessä ja kunnes sen lopullinen päätös on tullut lailliseen voimaansa, oikeutta käydä luennoilla Yliopistossa; ja erotettakoon hänet sitten, rikoksen laadun mukaan, pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi, taikka myöskin ainaiseksi yliopistosta."
— Menkää, nuori mies, ja olkoon totuus teidän ainoana ohjeenanne, neuvoi rehtori, joka itse oli tunnettu semmoiseksi mieheksi, että hän noudatti horjumatta vakaumuksensa mukaan oikeutta, olivatpa sitten yleisen mielipiteen tuulenpuuskat hänelle myötäisiä tai häntä vastaan.
Severin kumarsi ja lähti, mutta paljoa hiljemmin kuin oli tullut. Seisoa kämnärioikeudessa ja olla todistuksellaan syyttämässä parasta ystäväänsä ja langettamassa hänen tuomionsa, se ei ollut mitään hupaista odotettavaa helläsydämiselle nuorukaiselle, joka tuskin vielä oli päässyt lapsuuden iän ohi eikä ollut koskaan seisonut muiden mahtimiesten edessä kuin opettajain ja tutkijain, ei koskaan nähnyt muita vaaroja kuin Euklideessa sattuvia tapaturmia ja hairahduksia ja ainekirjoituksen kieliopillisia virheitä. Eikä se kuitenkaan eniten häntä huolestuttanut. Missä oli Vinsentti? Ja olikohan hän tuleva oikeaan aikaan lunastamaan kunniasanansa? Vuorelle ilmestynyt pitkä mies oli kuin jättiläinen Severinin mielikuvituksessa. Ah, jospa vain Vinsentti tulisi, niin ehkä sitten vielä kaikki selvenisi. Mutta mitä, jos hän ei tulisikaan? Ilman häntä Severin Björck oli vain puoli itseänsä.
Hän meni kotiin tätinsä luo. Kenties Vinsentti olisi siellä. Ei, hän ei ollut siellä. Hänen katoamistaan ei vielä tiedetty, mutta yliopiston palvelija oli käynyt häntä kysymässä, ja sellaiset miehet ovat aina olleet tunnettuja siitä, etteivät he tarpeettomasti peittele salaisuuksia, jotka kuitenkin kohta tulevat koko maailman tiedoksi. Siispä tiedettiinkin kotona pahin osa asiasta, vieläpä hieman kukkurakaupalla. Talonmiehestä ja keittiöpiiasta aina emäntään saakka olivat kaikki hämmästyksissään ja kauhistuksissaan. Severinin täytyi ottaa koko vähäinen kaunopuheisuutensa avukseen koettaessaan vakuuttaa tädilleen ja serkulleen, että kysymys oli vain pienestä metakasta, josta ei tulisi mitään pahoja seurauksia. Ei kukaan uskonut häntä, ja niiden selitysten kestäessä lähestyi siivellisten sekuntien nopeudella onneton yhdeksän lyönti.
Vanha kivinen raatihuone, jonka oven yläpuolella oli kultanumeroin vuosiluku 1770, seisoi vielä Senaatintorin koilliskulmassa, sillä paikalla, johon sittemmin on kohonnut Nikolainkirkon itäinen osa. Paitsi kahta varsinaista kerrosta, jotka olivat määrätyt "hyötyä ja huvia varten" ja joissa porvaristanssiaiset käänsivät talvisaikaan ylösalaisin koko maistraattihallituksen, oli olemassa vielä maakerros, joka entisinä turmeltumattomina aikoina oli tehnyt vankilan virkaa, mutta nyt jo oli vaipumistaan vaipunut vähemmän kunnianarvoiseksi "putkaksi".
Lähestyessään raskain askelin oikeuden tyyssijaa ei Severin Björck voinut olla kammoen katsahtamatta puoleksi maanalaiseen asuntoon, joka ehkä jonakin päivänä olisi tuleva hänen tai hänen ystävänsä väliaikaiseksi vankihuoneeksi. Mutta hän rohkaisi mielensä ja kiipesi portaita myöten oikeuden istuntosaliin.
Siellä istuivat jo oikeuden puheenjohtaja ja jäsenet valmiina, yllä siniset hännystakit virkanappeineen; he olivat sitäkin enemmän katsoneet velvollisuudekseen asettautua mitä juhlallisimpaan virka-ilmeeseen, kun istuntoa kunnioittivat läsnäolollaan rehtori, kaupungin päällikkö, poliisimestari sekä monet muut virkamiehet, joiden joukossa viskaali syyttäjänä. Poliisitutkinto, joka sellaisissa tilaisuuksissa on tapana ensin pitää, oli sillä kertaa toimitettu sotilasmaisen nopeasti, ja oikeus sai tiedon edellisen päivän tutkintapöytäkirjasta ynnä todistajain puheista, jotka kyllä selvittivät rikoksen luonteen, mutta joiden perusteella ei voitu tulla mihinkään varmaan tulokseen rikoksellisten suhteen. Lääkärintodistus luettiin; siitä näkyi, että eräs vartijamies oli saanut kovan kolauksen oikealle puolelle päätä "tylsästä aseesta", vaikkei vielä varmasti voitu sanoa, olivatko aivot vahingoittuneet. Toisella miehellä, eräällä poliisipalvelijalla, todistettiin olevan mustelma vasemman silmän alla ja ajettuma poskessa sen alapuolella; molemmat olivat "aiheutuneet ulkonaisesta väkivallasta". Päällikkö oli sen lisäksi, synkkänä kuin ukkospilvi, velvollisuutensa mukaisesti kertonut, mitä Vinsentti Ek oli hänelle edellisenä päivänä yksityisesti tunnustanut.
Käsittely alkoi ja keisarillisen Aleksanterin yliopiston oppilasta Vinsentti Ekiä huudettiin. Yleinen hiljaisuus. Severin Björckistä tuntui kuin hän olisi ollut vaipumaisillaan lattian läpi suoraan "putkaan".
— Nuorukainen antoi minulle kunniasanansa, ja minä sanoin hänelle: minä uskon teitä, sillä te olette suomalainen! kuiskasi päällikkö suuttuneena rehtorille.
Rehtori kohautti olkapäitään ja kuiskasi vastaukseksi:
— Eihän teidän ylhäisyytenne tuominne miehiä poikien mukaan.
Severin kuuli nuo sanat, vaikka ne lausuttiinkin hyvin hiljaa, ja luultavasti hän olisi silloin mieluummin nähnyt ystävänsä silmät sidottuina kuuden ladatun kiväärin edessä kuin kuullut semmoisen keskustelun poissaolevasta.
— Eikö läsnä? kysyi oikeuden esimies.
— Ei läsnä, vastasi oikeudenpalvelija.
— Sattuneista syistä ja herra rehtorin luvalla katsoo oikeus tarpeelliseksi käskeä, että mainittua ylioppilasta, Vinsentti Ekiä, tarkoin etsitään ja että hänet vangitaan, missä hänet vain tavataan, kuului taas puheenjohtajan kuiva ääni.
— Sitä ei tarvita, tässä minä olen! vastasi samassa ääni ovelta, ja sisään tunkeutui kalpea, kurjannäköinen nuorukainen lakitta, takitta, paljain jaloin, tukka ja vaatteet ihan epäjärjestyksessä, pölyisenä ja läpimärkänä yht'aikaa vedestä ja hiestä, mutta katse semmoisena, että se rohkeni aristelematta katsoa ketä hyvänsä suoraan silmiin.
Severiniltä pääsi ilonhuuto. Vinsentti Aallonhalkoja oli siinä.