9. KILPIKONNANKUORINEN RASIA.
Vinsentti Ekillä ja Lambert Severin Björckillä oli valoisa, kaunis huone yhteisesti asuttavana professorinrouva Ridingin talossa, ei kuitenkaan katurakennuksessa vaan pihan puolella. Siihen aikaan asuivat vielä useimmat ylioppilaat kaksittain, välistä kolmittainkin yhdessä huoneessa; vain varakkaimmilla oli oma erikoinen huoneensa, ja jos jollakin oli kaksi, oli hän jo oikea ruhtinas.
Vinsentti oli saanut nuhteita kotiin tultuaan, eikä syyttä; vastoin tapaansa hän oli kuunnellut lauhkeana kuin lammas, mutta ei hiiskahtanut sanaakaan huomisesta. Rouva Riding, Severin, Amelie, kaikki erehtyivät; he luulivat häntä tyyneksi ja vakavaksi, vaikka tulevaisuus musteni kuin yö hänen silmissään.
Severin oli tavattoman hellämielinen ja iloinen. Hänen haaveksiva luonteensa kuvasi hänelle ystävän edestä uhrautumisen mitä ihanimmaksi; hän ajatteli koittavaa päivää mielessään ylpeys, joka oli suuremmaksi kunniaksi hänen sydämelleen kuin hänen ymmärrykselleen. Ei hänkään ilmaissut vaaraa, johon hän luuli menevänsä; mutta hänen sinisilmänsä hehkuivat innostuksesta. Jotakin voitonriemuista oli hänen muutoin niin ujossa olemuksessaan. Vinsentti ymmärsi hänen sydämensä syvimmätkin ajatukset, mutta hän ei ollut huomaavinaan mitään. Ja niistä neljästä, jotka vilpittömästi rakastivat toisiaan, meni kaksi iltasella levolle aavistamatta huomisen päivän myrskyjä; kolmas odotti sitä päivää kuin elämänsä ihaninta; neljäs yksin tiesi, mitä oli tulossa, mutta hän tunsi itsensä samalla kyllin vahvaksi kantamaan kohtaloansa.
— Vinsentti — sanoi hänen ystävänsä hänelle, kun he olivat päässeet huoneeseensa ja riisuneet takkinsa — sinäpä vain et ole utelias. Ethän ole edes avannutkaan pikku rasiaa, jonka tänä aamuna sait niin kummallisella tavalla.
Vinsentti hätkähti. Hän oli unohtanut koko aamuisen kohtauksen. Ennenkuin ystävykset olivat ehtineet tointua hämmästyksestään, jonka ulkomaalainen oli heissä herättänyt, olivat toverit yllättäneet heidät. Sitten oli juotu kahvia Viheriässä huvilassa, sieltä oli laulaen marssittu suljetuin rivein kaupunkiin ja Pitkänsillan yli mentäessä oli sitten tapahtunut kahakka, jonka lukija jo tuntee ja joka sai kaikki muut asiat haihtumaan mielestä.
Rasia oli tallella liivin taskussa. Se oli pieni, soikea, ulkoapäin hienotekoisen nuuskarasian kaltainen.
— Saanko minäkin tietää salaisuuden, o rex mundi, oi sinä maailman kuningas! huudahti Severin iloisesti ja miehekkäästi. — Lyönpä vetoa, että suuri salaisuus haihtuukin hyppyselliseksi nuuskaa.
— Rasia ei ole edes kultaa! vastasi Vinsentti samaan tapaan. — Minä puolestani lyön vetoa, että se pitkä mies teki vain pilkkaa meistä. Meidän olisi pitänyt käydä häntä kaulukseen. Mutta tutkikaamme hänen lahjansa.
He istuutuivat pöydän ääreen, ja Vinsentti avasi rasian. Nuuskaa ei siinä ollut, vaan jonkinlainen kotelon tapainen, joka oli punaista samettia. Kotelossa oli pieni kultainen medaljongi ja siinä hiuskutri — pitkä ja kaunis musta suortuva. Medaljongin selkäpuolella oli kreikaksi kirjoitettuna 20:s päivä maaliskunta 1820.
Nuorukaisten leikinteko vaikeni. He eivät tienneet, mitä heidän oli ajateltava kummallisesta lahjasta. Severin huomautti, että hiuskutri oli varmaankin ollut jonkun naisen.
— Ole huoleti; ei ainakaan valkoverisen! sanoi Vinsentti, mutta lisäsi heti lieventääkseen ajattelemattomien sanojensa katkeruutta. — Minä en todellakaan tiennyt valloittaneeni ketään niin mustaa.
— Tässä on vielä jotakin! huudahti Severin ottaen kotelosta pienen, ohuen, kokoon taitetun postipaperilehden, joka oli ollut medaljongin alla. Yhdessä he lukivat latinalaisen kirjoituksen, joka kuului käännettynä seuraavasti:
"Maanpaossa oleva jalon Hellaan tyttären poika, tämä suortuva on äitisi tukkaa. Hän kaatui kostamatta raakalaisten raivon uhrina; sinun velvollisuutenasi on hyvittää hänen varjonsa. Kahdeksana yönä odotan minä sinua puolen yön aikana meidän kirkkomme luona, ja ellet tule, olet ainiaaksi pettänyt äitisi maan ja hänen muistonsa."
Ei mitään nimeä alla.
Nuorukaiset katsoivat milloin toisiansa, milloin paperia. Olihan se kuin satua. Pitkä, tuimannäköinen mies muistui taas elävästi heidän mieleensä.
— Muistatko äitiäsi? kysyi vihdoin Severin.
— En, vastasi Vinsentti. En isääni enkä äitiäni. Tiedäthän, että luutnantti S. — teidän sukulaisenne toi minut neljän vanhana sinun kotiisi. Hän oli löytänyt minut turvatonna ja hyljättynä Simferopolista Krimin niemeltä. Isäni oli joku niistä monista suomalaisista, jotka palvelivat Venäjän Mustanmeren-laivastossa; hän kaatui sodassa turkkilaisia vastaan. Äidistäni tiedän vain sen verran, että hän oli syntyjään kreikkalainen. Siinä kaikki, mitä luutnantti S. on saattanut kertoa lapsuudestani. Sen lisäksi on minulla niiltä ajoilta tämä arpi vasemmassa ohimossani, tämä kreikkalainen risti, jota minä kannan rinnassani, ja joitakin hämäriä muistoja suuresta merestä … laivoista, jotka olivat täynnä parrakkaita miehiä ja kirjavia pukuja… vanhasta mummosta, joka antoi minulle viikunoita ja vuohen maitoa … vihdoin suuresta metelistä ja pitkällisestä sairaudesta. Koko elämääni on siitä lähtien yhdistettynä muisto sinun vanhempiesi hyvyydestä.
— Vahinko, että luutnantti S. on jo kauan ollut kuollut. Miten aiot suhtautua tuohon kummalliseen kehoitukseen?
— En tiedä. Ajattelen asiaa.
— Aiotko mennä tapaamaan pitkää miestä?
— Kenties.
— Minunkin mielestäni se on sinun velvollisuutesi, jos äitisi isänmaa tarvitsee sinua. Mutta, Vinsentti, muista, että Kreikka on vapaa!
— Tuskin neljäs osa siitä.
— Luuletko sitten, että pitkä vanhus…
— Minä en luule mitään. Minä tahdon nähdä.
— Ja olisiko sinulla sydäntä jättää meidät?
— Jättää teidät!… Älkäämme nyt ajatelko sitä. Puhukaamme siitä huomenna. Severin … sinä et saa lahjoa minua. Meidän täytyy kaikkien tehdä velvollisuutemme.
— Muista, että olet meidän ylpeytemme. Muista, miten me rakastamme sinua! Mitä sanoisivat vanhempani? Ja täti? Ja Amelie?
— Nukutaan!
— Miten tahdot. Mutta muista, että jos toiselle meistä tapahtuisi jotakin … jotakin odottamatonta … täytyy toisen olla kummankin sijassa.
— Sinä saat jäädä siksi, sinä, sinä!
— Ei, sinä, Vinsentti, sinä jäät siksi.
— Hyvää yötä, ainoa ystäväni! Hyvää yötä, narri! Minua nukuttaa.
— Hyvää yötä, Aallonhalkoja!
Ja tuli sammutettiin. Kesäyö oli pilvinen ja hämärä, mutta puoliuudinten ylitse kajasti heikko valo nuorukaisten vuoteille ja salaperäiselle rasialle, joka vielä oli pöydällä.
Vinsentti oli pettänyt ystävänsä: hän ei voinut nukkua. Päivän kirjavat vaiheet ahdistelivat hänen mielikuvitustansa. Mitä kaikkea olikaan hän kokenut lyhyenä aikana, joka oli kulunut siitä, kun hän kirjoitti nimensä ylioppilaiden nimikirjaan! Ensimmäiset ylioppilaspidot — kilpailu — riemusaatto — Suomen kruunu — kohtaus vuorella — Pitkänsillan kahakka — hirmuinen ajatus, joka aiheutui ihmissurman tuottamuksen luulosta — sen uhkaavien seurausten ajattelemisen aikaansaama levottomuus — ystävän uhraus — hänen oma itsensä ilmaisu — mustasukkaisuuden tuskat — ensi lemmen kuihtuneet ruusut — ja vihdoin tuo viimeinen ajatus, joka olisi yksinäänkin ollut riittävä täyttämään nuorukaisen koko maailman: medaljongi ja rasia, satu tuntemattomasta äidistä, jonka kohtalo oli kostamatta, ja uudesta isänmaasta, joka odotti vapauttajaa. Mitkä vaiheet! Mitkä ristiriitaiset tunteet! Millainen päivä sille, joka on kahdeksantoistavuotias ja joka siihen asti on nähnyt elämänsä juoksevan tyynenä virtana viheriäin niittyjen kautta, milloin nopeammin, milloin pieniä vaahtokuplia pinnallaan kantaen tai hiljaa rannan pikkukiviä vasten kohisten, mutta ilman koskia, putouksia, rientäen hiljaa eteenpäin ikävöityä, kaukana siintävää merta kohden!
Viimeinen ajatus karkoitti vihdoin kaikki muut. Tulisiko hänen seurata muukalaisen kehoitusta? Miksikä ei? Pitihän hänen saada tietää enemmän voidakseen päättää, mitä oli tehtävä. Tunnettiinhan hänen syntyperänsä, hänen vanhempansa — niin, hänen itsensäkin täytyi saada heistä tietää. Ja musta hiussuortuva, hänen äitinsä hiuksia — miten kaunis olikaan hän ollut! Miten onneton hän olikaan ollut! Ja kostamaton rikos — ei, hänen täytyi lähteä määräpaikalle. Ellei hän menisi, olisi hän katuva sitä koko elinaikansa.
Mutta saattoiko hän enää itse määrätä työnsä ja tekonsa? Huomenna kello kahdeksalta hänen olisi vapaaehtoisesti saavuttava tutkintoon joutuakseen sieltä vankeuteen. Sieltä hän pääsisi ainoastaan oikeuden eteen ja myöhemmin linnatyöhön tai sotapalvelukseen kauas Kaukasian vuorikansoja vastaan taistelemaan. Joka tapauksessa kuluisivat nuo kahdeksan päivää hänen sillä välin pääsemättä määräpaikalle. Siis täytyisi sen tapahtua nyt, nyt heti. Ei ollut silmänräpäystäkään enää aikaa hukata.
Vinsentti kohottautui istualleen vuoteessaan. Severinin tasainen ja keveä hengitys osoitti, että hän oli päivän huolista ja vaivoista nukkunut nuoruuden ja hyvän omantunnon raittiiseen, viattomaan, onnelliseen iltauneen.
Vinsentti nousi ylös, pukeutui ääneti ja nopeasti, avasi hiljaa oven ja hiipi ulos. Viileä yöilma puhalteli häntä vastaan ja jäähdytti hänen kuumaa otsaansa. Hän ei miettinyt enää, vaan meni ripein askelin alas. esplanadeja myöten ja sitten Senaatintorin yli pitkin Unioninkatua silloin vielä keskentekoisen Nikolainkirkon ohi aivan sen vieressä olevalle venäläiselle kirkolle. Senaatin kello löi silloin yksitoista ja kolme neljännestä.
Yö oli pilvinen, mutta siihen vuodenaikaan kuitenkin kylliksi valoisa, joten saattoi erottaa kaikki kaukanakin olevat esineet. Kadut olivat melkein tyhjät. Vain vahdit seisoivat kirkon ja vastapäätä olevan venäläisen sairashuoneen edessä liikkumattomina paikoillaan, ja kaukaa kuului muutamien öisten kuljeksijain rähinää, kun he palasivat myöhäisistä juomingeistaan.
Vinsentti astui pitkin katua yleiselle sairashuoneelle päin. Tuomien tuoksua toi humisten hiljainen yötuuli puistosta häntä vastaan. Hän ei sitä huomannut; hän kääntyi takaisin ja palasi kirkolle. Kello löi kaksitoista.
Nikolainkirkkoa ympäröivän, sittemmin tasoitetun vuoren luoteisessa kulmassa oli siihen aikaan pieni, hyvin mitättömän näköinen puumaja, jota voisi jossakin suhteessa sanoa nuoren kirkon imettäjäksi tai lapsenhoitajaksi, koska siinä asui vanha, kunnon mies, työntarkastaja Kantiin, jonka huolena oli rakennustöiden valvonta ja jonka ankaraa, vanhanaikaista rehellisyyttä Helsinki saa kiittää siitä, että paljon huolimattomuutta on vältetty ja monta tuhatta ruplaa säästynyt kalliissa rakennuksessa. Ukko Kantiin ja hänen vanha puolisonsa, jotka yhdessä asuivat pikku majassa, ovat jo aikaa sitten nukkuneet hurskasten unta haudan hiljaisuudessa; ukko ei edes nähnyt kirkon valmistumista, mutta hänen nimensä ansaitsee kiitollisen muiston niin kauan kuin Nikolainkirkko on paikoillaan.
Tuon majan takaa astui esiin kaksi miestä, toinen pitempi kuin toinen; heidät tunnemme samoiksi, jotka tuntemattomina katselivat ylioppilaiden kivenheittoa Kaisaniemen rannalla. He lähenivät vaivalloisesti kivien, soran ja hirsien välitse, joita kirkon ympäristö silloin oli täynnä, laskeutuivat kadulle ja menivät suoraan Vinsentti Aallonhalkojaa vastaan. Hänkin tunsi heti vuorella näkemänsä muukalaisen.
Pitkä mies sanoi muutamia sanoja uuskreikaksi, ja lyhyt mies käänsi ne heti virheellisesti ruotsiksi.
— Hänen jaloutensa kysyy, oletteko valmis kuulemaan, mitä hänellä on sanottavaa.
Pitkän ulkomaalaisen ääni oli syvä, miehekäs ja sointuva, mutta tulkki oli Vinsentistä vastenmielinen. Hänen ensimmäisissä harvoissa sanoissaan oli yht'aikaa liehakointia ja ylpeyttä.
Vinsentti seurasi saamaansa vaikutelmaa ja vastasi heti latinaksi:
— Minä olen valmis kuulemaan ja pyydän saada puhua tulkitta.
— Varminta olisi kuitenkin … väitti tulkki; mutta hänen herransa keskeytti hänet ja jatkoi keskustelua, hänkin latinaksi, vaikka kankeasti ja vähän vaivalloisesti.
— Jos suvaitsette — sanoi hän hiukan viitaten vartijoihin — menemme sillalle päin, sillä ei kenenkään tule saada kuulla, mitä minulla on teille sanomista.
Vinsentti vastasi vähän kumartaen, ja kaikki kolme jatkoivat matkaa, kuitenkin niin, että tulkki astui muutaman askelen päässä herransa ja hänen nuoren seuralaisensa jäljestä.
Mitä siinä keskusteltiin, selvenee myöhemmin. Me palaamme nyt hetkiseksi Lambert Severin Björckin luo, joka tietämättä ystävänsä yöllisestä retkestä lepäsi kotona unen helmoissa.
Häneenkin olivat päivän tapaukset vaikuttaneet niin syvästi, ettei hänen unensa voinut olla rauhallista. Tuhansittain erilaisia ja erivärisiä näkyjä ilvehti hänen mielikuvituksessaan — milloin iloisia ja viehättäviä, kuten esimerkiksi se suloinen kuva, joka Vinsentin rohkeasta kysymyksestä oli kirkastunut täyteen tietoisuuteen hänen sielussaan ja täytti sen kuin rusottava pilvi, jota kaikkialta reunustavat enkelsiivet — milloin synkkien vankilanmuurien, kahleiden ja pistimien mustia ja peloittavia kauhunäkyjä — milloin taas haaveksivia, jaloaatteisia mietteitä, nuorukaisen tunteita, joka on juuri uhraamaisillaan itsensä sen hyväksi, mikä hänestä on rakkainta, kalleinta maan päällä. Niissä unelmissa tunkeutui vähitellen Vinsentti Aallonhalkoja etusijalle ja yhtyi uhkaavan vaaran näkyyn. Severin oli näkevinään Vinsentin kävelevän sidotuin silmin Pitkänsillan kaidepuilla, ja hänen vieressään seisoi vuorelle ilmestynyt muukalainen, käsi koholla sysäämään häntä syvyyteen… Uni kävi niin eläväksi, että Severin heräsi äkkiä ja katsoa tuijotti hämärään huoneeseen vielä unen pöpperössä.
Vinsentin vuode oli tyhjä, hänen vaatteensa ja lakkinsa poissa. Severin huomasi olevansa yksin.
Kaikki, mitä hän äsken oli nähnyt tavatonta ja kummallista unissaan, palasi hänen mielikuvitukseensa ja peloitti häntä sadoin kauhuin. Hän nousi vuoteesta, hänkin, pukeutui ja kiiruhti etsimään ystäväänsä.
Hänen ensimmäinen ja oikea ajatuksensa oli, että Vinsentti oli mennyt salaperäiselle määräpaikalle venäläisen kirkon edustalle. Hän riensi sinne päin. Kello oli puoli yksi. Ei ketään näkynyt. Kadut olivat hiljaiset ja tyhjät; palovartijat vain hiiviskelivät kuin harmaat pöllöt pitkin huoneiden seinävieriä jalkakäytävillä.
Severin kysyi heiltä, olivatko he tavanneet sen ja sen näköistä ylioppilasta. Ukot katsoa tuijottivat jäykästi ja välinpitämättömästi häneen ikäänkuin sanoen: mene kotiisi ja pane maata!
Severin kysyi uudelleen ja pani kysymyksensä tueksi kaksitoista killinkiä ukon kouraan. Silloin öinen vartija raapaisi korvansa taustaa ja selitti, että hän oli vähän aikaa sitten nähnyt kolmen herran kävelevän Pitkällesillalle päin.
Severin kiiruhti sinne. Sielläkin oli tyhjää ja hiljaista. Ainoastaan laulurastas lauloi kuten eilenkin puiston kukoistavissa pihlajissa, ja kaukaa kuului poistuvan veneen tasaiset airon vedot.