8. KAKSI YSTÄVYSTÄ.
Vinsentti ei ollut vielä ehtinyt maantielle, kun eräs noita keveitä, nelipyöräisiä ajopelejä, jotka ovat tulleet kuuluisiksi rumalla issikan nimellä, vieri kapealle tielle, joka vei itäänpäin Sörnäisiin. Rattailta laskeutui maahan Severin Björck, liikanimeltään Hiiri, ja aikoi antaa hevosen mennä.
— Odottakaa! huusi Vinsentti.
Ajaja pysähtyi.
Ystävykset katsahtivat toisiinsa ja menivät niin kauas, ettei heidän keskusteluaan voitu kuulla.
— No? sanoi Vinsentti.
— Mies ei ollutkaan kuollut, vain pyörryksissä, ja hän on jo tullut tuntoihinsa. Hänen tilaansa ei luulla vaaralliseksi. Häneen tärähti vain kovasti, kun hän kaatui suojapuuta vasten.
Vinsentti Aallonhalkoja hengähti syvään kuin olisi vuori vierähtänyt pois hänen sydämeltään.
— Entä toinen? kysyi hän.
— Toinen on saanut naarmun poskeensa: tyhjänpäiväistä, sitä ei huomenna enää huomaakaan.
— Entäs lakki?
— Sitä ei tunnettu. Pashaa epäiltiin, ja hän olikin tutkittavana, mutta luikerteli vapaaksi ilmaisematta mitään. Ole huoletta; kaikki käy hyvin.
— Entäs sinä itse, Severin? Joku kumppaneista sanoi minulle tänne tullessa, että muuan poliisi on luullut tuntevansa sinut joukossa olleeksi.
— Minutko? Hullutuksia!
— Oletko varma siitä? Jos kenenkään on päästävä vapaaksi, niin ainakin sinun, sillä sinähän koetit kaikin tavoin estää riitaa. Sinä pidit minua käsistä; sinä rukoilit minua pysymään alallani. Juuri minähän hurjistuin, kun he tahtoivat sulkea meiltä tien ja viedä meidät poliisikamariin. Minä riistäydyin irti sinusta, viaton Hiiri, ja syöksyin sokeasti vasten pistimiä… Ei, Severin, sinun täytyy päästä vapaaksi!
— Niin, niin, sinä löit heidät kuin akanat maahan ja raivasit tien meille kaikille… Mutta minä sanon, ettei ole mitään vaaraa. Korkeintaan vuoden karkoitus yliopistosta. Se sopiikin minulle varsin hyvin. Minä olen joka tapauksessa aikonut lukea kreikan kotona.
— Ja sinä luulet, että minä antaisin sinun kärsiä minun tähteni! Sinun tulevaisuutesi olisi hukassa, ja sinä luulet, että minä suostuisin siihen.
— Sanoithan itse, että tulevaisuutemme on omassa kädessämme.
— Niin … tulevaisuutemme.
— Ole viisas, Vinsentti, jätä asia sikseen. Kaikki on käyvä hyvin. Pahimmassa tapauksessa erottakoot meidät molemmat. Mikä estää meitä pysymästä ystävinä elossa ja kuolossa?
— Elossa ja kuolossa. Se on päätetty.
— Ja nyt, tule, lähde kanssani Sörnäisiin. Minä tahtoisin mielelläni vielä kerran … jos meidän täytyy lähteä…
— Sanoa jäähyväiset Amelie Ewersille?
Severin ei vastannut, mutta punastui kuin tyttö. Vinsentti Aallonhalkoja oli vaiti muutaman silmänräpäyksen ja sanoi sitten päättävästi:
— Rakastaako hän sinua?
— En tiedä … en luule, sammalsi ujo nuorukainen, nähtävästi pelästyksissään siitä, että oli tullut ilmaisseeksi salaisuuden, joka oli ollut hänelle niin pyhä, ettei hänen uskollisimman ystävänsäkään olisi pitänyt aavistaa sen olemassaoloa, niin, että hän tuskin edes yön hiljaisimmissa unelmissa oli uskaltanut sitä tunnustaa itselleen. Hänestä tuntui kuin metsän puut olisivat ilmaisseet hänet ja kuiskailleet toisilleen rakastettua nimeä, jota hänen huuliltaan lähtenyt ääni ei vielä koskaan ollut saastuttanut.
— Hyvä, sanoi Vinsentti. Mene Sörnäisiin; minä ajan kaupunkiin.
— Ei … ei, älä mene sinne! Mitä hyötyä siitä olisi?
— Älä kysy. Minä lupaan palata viimeistään kahden tunnin kuluttua..
— Anna minun tulla kanssasi!
— Tätisi on levoton … hän on levoton … mene, Severin! Kahden tunnin perästä olen taas luonanne.
— Vinsentti … ei, älä mene kaupunkiin!
Liian myöhäistä. Vinsentti Ek oli hypännyt ajoneuvoihin ja lähti ajaa lennättämään minkä hevonen suinkin pääsi epätasaista tietä. Severin seurasi häntä muutaman askeleen, mutta nähtyään, ettei enää voinut saavuttaa häntä, pysähtyi epäröiden, tietämättä, mitä hänen oli tehtävä. Hetkisen kuluttua hän lähti jatkamaan matkaa Sörnäisiin, pikemmin pojan kaltaisena, joka on kadottanut kirjansa koulutiellä, kuin nuorukaisen, joka menee rakastettuaan tapaamaan.
Lukijan luvalla seuraamme nyt Vinsentti Aallonhalkojaa matkalle, jolle lähtemästä hänen ystävänsä oli niin hartaasti häntä kieltänyt, ehkäpä ei suotta.
Ajurinrattaat saapuivat kaupunkiin, kulkivat rämisten Unioninkadun epätasaista kivitystä pitkin, yliopiston ohi, pitkin esplanadeja vanhan kirkon tienoille ja seisahtuivat yliopiston rehtorin portille. Mutta rehtori ei ollut kotona.
Siitä samat nelipyöräiset ajoneuvot vierivät teatterin ohi pitkin Etelä-Esplanadia ja pysähtyivät toistamiseen silloisen Hjärnen talon edustalle, jossa kaupunginpäällikkö asui. Vinsentti Aallonhalkoja astui käytävässä vahdin ohitse, kiipesi vakavin askelin portaita ja ilmoittautui. Päällikkö oli kotona.
— Mitä tahdotte, nuori mies? kysyi kenraali kohteliaasti saksaksi, sillä hän oli ulkomaalainen.
Vinsentti kokosi kiiruimman kaupassa koko sanavarastonsa, kaiken, mitä hän oli koulussa oppinut Stridsbergin saksan kieliopista ja Heinrichin sanakirjasta.
— Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän, erästä tovereistani on syytetty aamuisesta Pitkänsillan kahakasta.
— Tiedän sen, vastasi kenraali. Lakki löydettiin, ja eräs ylioppilas, nimeltä Björck, tunnusti sen omakseen. Koska hän teki sen vapaaehtoisesti, päästin hänet täksi päivää vapaaksi, kun hän kunniasanallaan lupasi tulla huomiseen kuulusteluun.
— Teidän ylhäisyytenne — jatkoi Vinsentti voimatta täydellisesti hillitä liikutustansa — lakki on minun, ja Björck on viaton. Kun kulkuvahdit sulkivat meiltä tien Pitkälläsillalla sen tähden että lauloimme, koetti Björck kaikin tavoin estää meteliä syntymästä. Minä syöksyin vartijoita vastaan ja … antakaa anteeksi … löin kaksi heistä maahan, jolloin muut pakenivat.
— Tiedättekö, nuori mies — sanoi kenraali vakavasti — sellaisesta rikoksesta rankaisevat lait mitä ankarimmin?
— Minä tiedän sen, teidän ylhäisyytenne.
— Ettekä te ainoastaan käyneet käsiksi vartijoihin, jotka tottelivat käskyjä, vaan löitte lisäksi yhtä sotamiestä niin, että hän on hengenvaarassa. Tiedättekö, että linnavankeus tai sotapalvelus on lievin rangaistus sellaisesta rikoksesta?
— Tiedän.
— Ja mitä teillä on sanottavana puolustukseksenne?
— Ei mitään.
— Eikö mitään?
— Minä pyydän, teidän ylhäisyytenne, olkaa hyvä, ajatelkaa, että te itse olisitte ollut minun sijassani. Vain se minulla on sanottavaa.
— Te tiedätte rangaistuksenne, ja te tulette kuitenkin itse antamaan itsenne ilmi?
— Björck on ystäväni. Minä teen hänelle vain saman, minkä hän on tehnyt minulle. Mutta minulla on suurempi syy siihen, sillä minä todistan, että minä olen ainoa syyllinen.
Kenraali kohautti olkapäitään.
— Olkootpa perusteenne, nuori mies, mitkä hyvänsä, niin teidän kiinnipanemisenne ei ole vältettävissä. Te olette rehtorin alainen, ja aluksi vartioidaan teitä yliopiston karsserissa.
— Sallitteko, teidän ylhäisyytenne, minun tehdä erään pyynnön?
— Pyytäkää. Jos vain on minun vallassani…
— Teidän ylhäisyytenne, te myönsitte Björckille, että hän kunniasanansa annettuaan saisi olla vapaana huomiseen asti. Minä pyydän samalla ehdolla samaa suopeutta.
Kenraali katsahti nuorukaisen vakaviin silmiin, ja tarkastus lienee päättynyt suotuisasti, sillä hetkisen mietittyään hän vastasi: — Nuori mies, te olette suomalainen; minä luotan sanaanne. Huomenna kello kahdeksan aamulla tulette rehtorin luo.
Vinsentti kumarsi ja poistui yhtä vakavin askelin kuin oli tullutkin.
Kenraali katsoi hänen jälkeensä ja siveli tyytymättömänä viiksiään.
— Kirotut pojat! mutisi hän. Vahinko on tuota … hänestä olisi voinut tulla jotakin. Iivana … vaunut kuntoon! Minä lähden Munkkiniemelle…
Kello saattoi olla noin seitsemän paikoilla, kun Vinsentti Aallonhalkoja taas ajoi Sörnäisiin vievälle sivutielle. Hän pysäytti kuitenkin hevosen vähän matkan päähän niemestä, antoi ajurin palata takaisin ja kulki lopun matkaa jalan. Lähestyessään metsämäen rinteellä olevaa evässeuraa hän kuuli iloista hälinää, joka vaikutti häneen omituisesti hänen silloisessa asemassaan.
— Onpa niillä hupaista tuolla! Niin, miksikä ei? sanoi hän itsekseen.
Pieneltä kunnaalta hän näki hyvin koko loivana viettävän rinteen. Hän näki nuorten olevan leskisillä nurmikolla. Huudettiin "viimeinen pari" ja esiin riensivät toisten takaa Severin Björck ja Amelie Ewers. Vinsentti tarkasti heitä. Hirvittävän pitkäkoipinen ylioppilas koetti epätoivoisin ponnistuksin ryöstää Severiniltä leikkimorsianta. Turhaan koetti onnellinen Severin ehtiä lyhyillä jaloillaan ennen vainoojaa tyttönsä luo. Hänen tappionsa näytti varmalta, mutta onni kääntyi. Amelie Ewers petti ahdistajansa, kääntyi äkkiä takaisin, juoksi leppäpensaan ympäri, pysähtyi uudelleen, juoksi taas, esti kaikki toisen vangitsemiskokeet ja antoi siten Severinille aikaa ehtiä hänen luoksensa kiertotietä. Eihän mikään ollut yksinkertaisempaa: mikä tyttö hyvänsä, jolla on nuoruuden ja ilon näkymättömät siivet hartioilla, tekee leskisillä ollessaan aivan samoin kuin Amelie Ewers, jollei hän ihan tahallaan tahdo päästä paristaan. Se on kunniakysymys, taistelu, jota ei taistella rakkauden, vaan kunnian tähden.
Mutta Vinsentti Aallonhalkoja ei ollut sellaisessa mielentilassa, että hän olisi voinut katsoa asiaa niin yksinkertaiselta kannalta. Hän kumartui kenenkään näkemättä koivua vasten, ja pari kuumaa, äänetöntä, ikuisesti salaan jäänyttä kyyneltä vieri pitkin koivun valkoista tuohta. Sitä kesti vain minuutin tai kaksi; mutta kun hän taas nosti päänsä ja kiiruhti pyyhkimään pois heltyvän sydämen petollisia merkkejä, tuntui hänestä kuin hän yht'äkkiä olisi tullut kymmentä vuotta vanhemmaksi.
Sitten hän meni seurueen luo ja näytti tyyneltä, melkeinpä iloiseltakin. Kuuluipa hänen tavallista leikinlaskuaankin; mutta leskisille hän ei suostunut rupeamaan.
Severin Björck erehtyi, Amelie erehtyi. Ainoastaan eräs, joka paremmin tunsi elämää, näki Vinsentissä oudostuttavaa, jota hän ei aina saanut täydelleen salatuksi, ja tuo eräs oli äidillinen ystävä, joka piti häntä silmällä tutkistelevin katsein.
Seurue joi teetä nurmikolla. Severin Björck sai tilaisuuden kuiskata ystävälleen:
— Mitä uutta?
— Kaikki hyvin. Niin on kuin kerroit.
— Eikä sinua ole ollenkaan epäilty?
— Ole huoletta.
— Vinsentti… olkaamme iloisia tänä iltana!
Huolet huomenen
Unhottumaan,
Riemuja hetkisen
Nautitse vaan.
Kiiruhtaos
Ruusujen tuoksuun,
Viinien juoksuun…
Mutta ääneti itsekseen lisäsi Severin Franzénin suloisen laulun viimeisen säkeen:
Kaikki ne kuihtuu! Sä myös tomu oot!
Molemmat nuorukaiset, joista elämä äsken olikin vain "ruusujen tuoksua, viinien juoksua", olivat mielessään varmat, että heidän nuoruutensa ilojen aurinko kenties ainaiseksi sinä iltana painuisi mailleen. Mutta he pitivät sen tiedon salassa toisiltaan ja maailmalta; kumpikin tahtoi yksinään kantaa kohtalonsa, ja kantaa sen ääneti, pelkäämättä, valittamatta, onnellisena tiedosta, että oli pelastanut ystävänsä.
Mentiin sitten venerantaan ja lähdettiin paluumatkalle. Jonkinlainen outo, epäselvä apeus vallitsi seurassa. Sotaneuvos ja kamreeri ryhtyivät keskustelemaan politiikasta. Majuritar huvitteli vieruskumppaneitaan kuvaamalla uusimpia kesäpukuja. Ylioppilaat suunnittelivat kesänsä viettoa. Professorin rouva Riding ja hänen kolme suojattiansa vaihtoivat vain silloin tällöin jonkun sanan. Ainoastaan kerran uskalsi Amelie Ewers, peloissaan Vinsentin kasvojen oudosta ilmeestä, kuiskata hänelle:
— Tahdotko sen seitsenlehtisen?
— Tahdon — sanoi Vinsentti säpsähtäen, ajatuksistaan heräten — anna se minulle … ja muista minua silloin, kun ennustukset toteutuvat.
— Mitkä ennustukset?
— Päivänvarjoa koskevat tietysti, vastasi nuorukainen, mutta katui kohta vastauksensa mahdollista katkeruutta ja lisäsi matalalla, liikutuksesta värisevällä äänellä:
— Tapahtukoonpa mitä hyvänsä … Amelie, tule onnelliseksi! Minä en koskaan unohda sinun ystävyyttäsi.
— Laulakaa jotakin, pyysi professorin rouva.
Venheessä oli ylioppilaita täysiääninen kvartetti.
— Mitä laulamme? kysyi Severin.
— "Riemun ruususet", vastasi Vinsentti, joka kauniine barytoniäänineen oli valinnut ensi basson.
Kvartetti kajahutti:
Riemun ruususet taimi ei konsana
mullassa maan;
Lempihän itsekin sydänrauhas
karkoittaa…
Kun laulu loppui, Amelie Ewers kyynelehti. Vene oli saapunut satamaan, ja hyvää yötä toivottaen erottiin.