7. SÖRNÄISTEN SEITSENLEHTINEN APILA.
Helsinki oli 1830-luvulla nuoren kaunottaren kaltainen, joka ylpeänä luonnollisen ihanuutensa tietoisuudesta halveksii kaikkia taiteellisia kauneudenenentämiskeinoja. Joka haaralla tarjosivat meri, saaret, rannat, vuoret ja puistot sopivia paikkoja rakennuksille, jotka olisivat voineet synnyttää kateutta Euroopan kauneimmissakin kaupungeissa; mutta ei missään oltu edes koetettukaan niitä käyttää. Entisiltä yksinkertaisemmilta ajoilta oli muutamia pieniä ulkoravintoloita — "zum Vergnügen", niinkuin oli kirjoitettu Töölön ravintolan portin otsikkoon — ja saarilla oli yksityisten kesäasunnoita. Mutta paitsi Töölöä, Säästöpankkia, Sörnäisiä ja, jollei asetettu vaatimuksia kovin korkealle, Viheriää huvilaa, ei ollut ainoatakaan yleistä kokouspaikkaa, johon olisi omistajan erityisettä luvatta voitu mennä suojaan sateelta tai virkistykseksi juomaan lasillinen raitista lähdevettä. Monta puutarhaa oli kyllä kaupungissa, mutta kaikki olivat yksityisten omia. Erityinen lupa tarvittiin, jos mieli päästä silloin ihailtuun pohjoissataman rannalla olevaan Klinkowströmin puutarhaan, ja meren puolella lounaassa olevaa n.s. kaartinpuutarhaa ihaili kyllä monikin, mutta harva siellä kävi, paitsi asianomaisia sotilaita, jotka siellä päivät päästään paukuttelivat pilkkatauluihin. Pieneksi näytteeksi sen ajan viattomuudesta kerrotaan, miten silloisen Gebauerin huvilan naisomistajalla — huvilan sijalla on nykyjään kaupungin erään pääkadun varrella sijaitseva kivirakennus — oli tapana joka kevät, kun hän muutti siihen "maalle", käydä jäähyväisillä ystäviensä luona, jotka asuivat muutaman sadan askelen päässä siitä.
Sörnäinen, joka oli puolen penikulman päässä kaupungin pohjoispuolella, oli kuitenkin jonkinlainen vapaasatama. Siellä oli pieni ulkoravintola, joka aikoinaan oli saavuttanut jommoisenkin maineen. Se sijaitsi sanomattoman viehättävällä niemellä Vanhankaupungin luo pistävän lahden rannalla, ja jälkiä siitä voi nähdä vielä tänäkin päivänä, vaikka rauhallinen niemi on jo aikoja sitten, kun sinne on rakennettu rautatien sivurata, tullut kaupungin vientisatamaksi, ja sinne on kasattu lankkupinoja ynnä muuta rojua, mitä liike näkee hyväksi ajaa kauniin luonnon niskoille. Siellä vietettiin tämän kertomuksen aikaan monta yksinkertaista juhlaa, kuten Fauna-seuran päivälliset 1831, jolloin iloiset vieraat taistelivat vanhan Troian tapaan keskenään niin urhoollisesti keihästä heitellen, että eräs osallinen menetti toisen silmänsä ja sai koko iäkseen muiston sankarileikistä. Mutta ajan luonteeseen kuului, että Sörnäisissä samoin kuin muissakin samanlaisissa paikoissa kävi melkein yksinomaan miehisiä vieraita. Kaunis sukupolvi uskalsi harvoin lähetä niitä arakkipunssin, savipiippujen, keilaratojen ja Bellmanin laulujen taistelukenttiä.
Jotenkin tavatonta oli siis, kun niiden tapausten jälkeisenä päivänä, jotka kerrottiin edellisessä luvussa, pari veneen täyttä kaupungin naisia ja herroja kello neljän paikoilla iltapäivällä laski maihin lähelle Sörnäisiä. Pienelle, sievälle nurmikolle muutaman kukkulan kaltaalle asettui seurue, ja ruokakopat sekä niitä seuraava kahvipannu osoittivat, että siinä aiottiin hoitaa asiat omin päin ravintolan vieraanvaraisuudesta riippumatta. Se oli yksinkertainen "evässeurue", jossa jokainen osallinen perhe toi mukanaan sovitun osuuden kestityksestä.
Seurassa oli kolme tai neljä rouvaa, pari vanhaa herraa, viisi tai kuusi nuorta tyttöä ja yhtä monta ylioppilasta. Naisista oli kaksi tuttua eilisestä: oppineen matemaatikon, professori Ridingin leski ja hänen sisarensa tytär Amelie Ewers; ylioppilaista samoin yksi tuttu: Vinsentti Ek, liikanimeltään Aallonhalkoja. Lisäksi mainittakoon, että rouva Riding oli syntyjään Björck ja Severin Björckin täti, joten siis Severin oli nuoren tytön serkku, ja että Severin asui Vinsentin kanssa rouva Ridingin luona, jossa heillä, paitsi vapaata elantoa, oli toinen koti ja jossa äidillinen silmä piti heistä sangen hyvää huolta. Lukija huomannee siitä, miksi tarkka rouva edellisenä päivänä niin ystävällisen huolellisesti otti itse selon heidän ensimmäisistä ylioppilaspidoistaan.
Vinsentti oli ollut perämiehenä toisessa veneessä; hän tunsi liian hyvin hyvän tätinsä pienet heikkoudet — sillä hänkin, ollen Björckin perheen kasvattipoika, sanoi rouva Ridingiä tädiksi — voidakseen olla osoittamatta hänelle velvollisuudenmukaista huomaavaisuutta. Hän tarjosi siis hänelle käsivartensa, luoden kuitenkin nopean syrjäsilmäyksen nuoreen tyttöön, joka lensi kuin äsken häkistä päässyt lintu kivien ja mättäiden yli. Mutta Vinsentti oli vaiti ja vastoin tavallisuutta ei hänellä ollut yhtään leikillistä sanaa sanottavana äidilliselle ystävälleen.
Rouva Riding arveli sen johtuvan edellisen yön mellastuksesta, jota luuloa vielä vahvisti nuorukaisen poskien ilmeinen, yhtä tavaton kalpeus. Mutta ollen siksi hienotunteinen, ettei siinä ruvennut jakelemaan nuhteita, joita hän itsekseen päätti antaa oikein kyllältä ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, hän kysyi vain näennäisen välinpitämättömänä, missä Severin saattoi viipyä, kun hän ei ollut määrättyyn aikaan tullut veneelle.
— En tiedä, vastasi Vinsentti. — Kun erosimme, sanoi hän menevänsä erään toverin luo, ja välistä hän saattaa unohtaa ajan.
Professorin rouvalla oli omat ajatuksensa. Vanhemmat huvimatkalaiset istuutuivat nauttimaan tuoksuvaa kahvia; nuoremmat etsivät vuokkoja ja nelilehtisiä apilaita.
— Nyt minä etsin sinun onneksesi, sanoi Amelie Ewers Vinsentti Ekille.
— Kiitos, sanoi Vinsentti, äänessä vivahdus entistä iloisuutta. —
Mutta sen pitää olla viisilehtinen, minä en tyydy vähempään.
— Olisihan minun pitänyt arvata se, vastasi tyttö. Milloinka sinä olet tyytynyt tavallisten kuolevaisten osaan?
Ja niin sanoen hän laskeutui toiselle polvelleen ruohokkoon ja etsi niin ahkerasti kuin tyttö etsii rakastettunsa onnea ja kuin nuorukainen etsii — omaansa.
— Onpa kuitenkin kauheata, että ylioppilaat saattavat olla niin hurjia, huokasi muuan vanha majuritar kahvikuppinsa ääressä jatkaen aihetta, josta jo oli puheltu tulomatkalla. — Lieneeköhän totta, että he ovat viime yönä lyöneet kuoliaaksi kokonaisen yövahtijoukon?
— Minä kuulin puhuttavan neljästä miehestä, kahdesta kuolleesta ja kahdesta pahasti haavoittuneesta, oikaisi toinen vanhoista herroista, vanha sotaneuvos, jolla oli kaksi hyvin pientä ritariston nauhaa napinreiässä. — Se kuuluu tapahtuneen aamulla Pitkänsillan luona.
— Mitä surmaniskuihin tulee — sanoi toinen vanha herra, pankin kamreeri — niin tiedän minä varmaan, ettei niitä ollut kahta enempää. Mutta siinäkin oli arvattavasti kaksi liikaa. Koko kaupunki on hämmennyksissä; asia on ilmoitettu päällikölle, sotaväkeä on lähetetty liikkeelle ja poliisit etsiskelevät paraikaa rikoksellisia.
— Eikö yhtään tiedetä, ketä ne onnettomat ovat? puuttui puheeseen professorin rouva, kokien turhaan peitellä levottomuuttaan.
— On löydetty ylioppilaslakki, ei mitään muuta, vastasi kamreeri välinpitämättömästi. Siitä ei kukaan tule hullua hurskaammaksi; kaikki lakit ovat yhdenlaiset, ja niitä on monta sataa.
— Mitä lupaat minulle, jos löydän viisilehtisen? kysyi Amelie vallattomasti yhä vain etsiskellen.
— Ja mitä lupaat sinä, jos et sitä löydä? kysyi Vinsentti samaan tapaan.
— Minä lupaan lakkiisi paremman lyyryn kuin tuo pieni on, joka tuskin näkyy, vastasi tyttö ja katsoi Vinsenttiin sinisilmin. — Mutta sinullahan on nyt toinen lakki kuin oli eilen, lisäsi hän viattomasti.
Puna sävähti Vinsentin kalpeille kasvoille.
— Jos löydät viisilehtisen — sanoi hän nopeasti — lupaan sinulle uuden päivänvarjon, sillä se mikä sinulla nyt on, on niin vanha ja haalistunut, ettei se vähääkään sovellu sinulle.
— Mutta minäpä sanon sinulle, herraseni, että parittomat luvut ovat vaarallisia, jatkoi tyttö. — Kolmilehtiset eivät merkitse ollenkaan mitään, mutta muut apilaat, joissa on pariton lehtiluku, merkitsevät vaaraa.
— Etsi sitten kuusilehtinen, vastasi Vinsentti huolettomasti ja reviskeli samalla rikki tuomen terttuja, jotka olivat suloisia kuin ensi rakkauden tuoksu.
Majuritar jatkoi:
— Entisaikaan kuultiin kertomuksia ylioppilaiden ja kisällien välisistä tappeluista. Mutta, hyvä herrasväki, nyt ei ole enää mitään turvaa, kun ylioppilaat hätyyttävät sotaväkeä.
— Saattaahan sotaväki hankkia itselleen suojelusvartioksi ylioppilaita, huomautti kamreeri hieman pisteliäästi.
Amelie Ewers kuuli kamreerin sanat apilaita etsiessään ja rupesi puolustamaan ylioppilaita niin lämpimästi, että voitti luontaisen ujoutensa. — Antakaa anteeksi, sanoi hän, — eihän ole mitään todistusta, että ylioppilaat olisivat hätyyttäneet vartijoita. Minä kuulin sanottavan, että ylioppilaat lauloivat Pitkälläsillalla ja että vartijat ahdistivat heitä sen tähden. Se on ehdottomasti liikaa niin vähäpätöisestä rikoksesta; se on väärin, se on raakaa. Hätyyttää toista sentähden, että hän laulaa! Moni matkustaisi kymmeniä penikulmia saadakseen kuulla kaunista ylioppilaslaulua, ja täällä hätyytetään laulajia! Minä en sitä koskaan kärsisi, jos olisin ylioppilas.
— Mutta on kielletty laulamasta kadulla, vastasi sotaneuvos, joka tunsi asetukset.
— Pitkäsilta ei ole mikään katu, uskalsi Amelie vastustaa punastuen korviaan myöten.
— Pitkäsilta on kaupungin tullisalpojen sisäpuolella, selitti sotaneuvos itsepäisesti tulkiten lakia aivan kirjaimen mukaan.
Amelie aikoi vastata, mutta kun hän katsahti tädin pelästyneisiin kasvoihin, jähmettyivät sanat samassa hetkessä hänen huulilleen. Hän oli vaiti, mutta tunsi mielessään nuoruuden hehkuvaa suuttumusta tehdystä vääryydestä ja etsi etsimistään apilaita. Se onnistui alussa huonosti, sillä kostea kaste oli noussut sydämestä silmäluomien alle ja himmensi etsivän katsetta. Sattumalta olivat seuraan kuuluvat ylioppilaat poissa mäellä. Heistä ei kukaan kuullut, miten sankarillisesti puolustettiin asiaa, joka koski niin likeisesti heitä ja jonka yleinen mielipide oli tuominnut. Jos he olisivat kuulleet sen, olisi Amelie Ewers ehkä päässyt seppeleensitojaksi 1836:n maisterinvihkiäisiin.
Ainoastaan Vinsentti Ek oli syrjästä kuullut keskustelun. Kun Amelie taas tuli lähemmä, meni Vinsentti hänen luoksensa ikäänkuin aikoen sanoa jotakin, puristi ääneti hänen kättään, kääntyi sitten äkisti ja meni nopein askelin maantielle päin.
— Vinsentti! huusi nuori tyttö, mutta Vinsentti ei enää kuullut.
— Odotahan nyt, odota! huusi hän uudestaan kovemmin. — Tulepas katsomaan, miten hyvä etsijä minä olin! Vinsentti … minä löysin seitsenlehtisen, ja se on sinun onneksesi … jos se ollenkaan on onneksi, lisäsi hän hitaasti ja niin hiljaa, että vain kaksi kukoistavaa pihlajaa sen kuuli.