6. VIHERIÄN HUVILAN LUONA.
Kello lienee ollut kahden ja kolmen välillä aamulla, kun ylioppilaat harventunein rivein lähtivät Säästöpankista palaamaan kaupunkiin. Se paluumatka ei suinkaan ollut suora, sillä se kävi aivan päinvastaiseen suuntaan kuin lyhyin kaupunkiin vievä tie. Jotkut ehdottivat, että pitäisi odottaa auringon nousua "Viheriän huvilan" luona, ja ehdotus hyväksyttiin hyväksymishuudoilla.
Viheriä huvila oli pieni yksikerroksinen talo Töölönlahden pohjoisella rannalla, vastapäätä Kaisanientä ja ihan sen paikan vieressä, josta rautatie nyt kulkee halki vuoren, ennen penkereelle tulemistaan. Talo on siinä vielä tänäkin päivänä; sen vaiheet ovat olleet hyvinkin kirjavat, mutta aikana, missä kertomuksemme liikkuu, se oli suosituimpia kaupungin ulkopuolella olevia ravintoloita tai huviloita, ja sieltä voikin, jollei seura ollut erittäin suuri tai vaatelias, jotenkin varmasti toivoa saavansa pehmeitä munia, pihvipaistia, viilipiimää, lasin viiniä tai kupin keskinkertaisen hyvää kahvia.
Sinne saavuttuaan öiset kulkijat jyrisyttivät jokseenkin säälimättä ovea, ja pitkän keskustelun perästä heille luvattiin kahvia. Sitä odotellessa kiivettiin vuorelle ja nautittiin kauniista näköalasta. Sumparnin saaren tornihuvimajaa lukuunottamatta ei silloin ollutkaan toista niin kaunista paikkaa Helsingin ympäristössä. Vuoren juurella laajeni päivään päin Töölönlahden vesikuvastin ja sen kirkkaan pinnan toisella puolen mitä kauneimpana, vihreän ja valkoisen vaihtelevana kaupunki lahden kaarrelmien takana. Korkealle niiden yli kohosivat silloin ensi kertaa Nikolainkirkon tornit sinistä aamutaivasta vasten, ja loitoimpana etelässä kimmelsi meri Ulrikanvuorella olevan tähtitornin kolmen huipun takana.
Tuo kuva oli kohta saava omituisen, ihmeellisen loiston, jota kuitenkin vain harvat Helsingin asukkaat ovat omin silmin nähneet, sillä sitä ei koskaan nähdä muihin aikoihin vuorokaudesta kuin juuri silloin, kun kaupunki nukkuu suloisinta untaan, kello kahden ja kolmen välillä aamuisin, ja silloinkin ainoastaan vähän aikaa vuodesta, kesäkuun alussa ja keskipalkoilla. Aurinko nousee silloin vuorien takaa pohjoiskoillisesta, niin ettei sitä itseään näy vuorelle, mutta sitä paremmin sen heijastus. Jo kauan ennenkuin aavistaakaan sen nousseen, alkavat sen ensimmäiset punaiset säteet kimallella kullatussa ristissä ja pallossa ylinnä Nikolainkirkon tornin huipussa. Karkeloiden laskeutuu sitten punahohto alemmaksi ylimmille tornin ikkunoille, vaipuu yhä syvemmä ja levittää kummallisen sädekehän kahdentoista apostolin[1] päiden ympärille. Vihdoin punaloiste ehtii kirkon muurin ikkunoille, jotka hohtavat kuin tuli, ja samalla kertaa sädehtivät kaukaisen, yhtä korkealla olevan tähtitornin ikkunat kuin tähdet taivastaustaa vasten. Koko muu kaupunki on vielä puolihämärissä. Mutta vähitellen laskeutuu loisto yhä alemma, mikäli aurinko nousee taivaanrannasta, ja ikkuna toisensa jälkeen alkaa kaupungissa punertua ja välkkyä, kunnes vihdoin tuhannet ikkunakuvastimet ovat pelkkänä loimuna ja liekkinä ja yksin lahtikin hohtaa kuin aamuruskoon upotettuna. Sellainen näky on liian kaunis kestääkseen kauan. Se viehättää vain muutaman silmänräpäyksen, sillä kun aurinko pääsee riittävän korkealle, sammuu loisto; mutta ne hetket ovat luonnon kauneimpia — kaksin verroin kauniimpia, koska ne ovat niin salaperäisiä, niin vähän tunnettuja, niin harvoin nähtyjä, harvoin ymmärrettyjä, kun useimmat nukkuvat niiden ajan aavistamatta, että sellaista näkyä on olemassakaan.
Nuorukaisiin vaikutti kuva eri lailla. Muutamat olivat uupuneet päivän taistelun vaivoista ja nukkuivat tai torkkuivat kahvia odotellessaan pitkänään kalliolla. Toiset kiistelivät tutkintotodistuksistaan pitämättä suuresti lukua näyn ihanuudesta. Pasha ehdotti, että laulettaisiin "Kaksi konnaa tuumaili". Antepenultimus tutkiskeli kasveja; Alonzo itki ja luki ääneensä Stagneliusta; Severin Björck oli valinnut häiritsemättömän paikan ja piirusti maisemaa. Widefeltit menivät lahteen uimaan; toiset olivat ihmetyksen valtaamina, mutta Renius katsoi tuon tuostakin kelloaan ratkaistakseen valo-opillisen kysymyksen ja määrätäkseen, kuinka kauan ilmiö vielä kestäisi. Ainoastaan Vinsentti Aallonhalkojaa ei näkynyt. Hänen oli nähty yksinään lähtevän vuorta ylös, eikä hän palannut.
Hetken kuluttua lähti Severin Björck, jota nimitettiin Hiireksi, etsimään häntä kallioiden keskeltä.
Severin tunsi ystävänsä lapsuuden ajoista. Aina hän oli etsinyt korkeimman puun metsästä, jyrkimmän kallion syvimmän kuilun; miksipä ei hän olisi tälläkin kertaa seurannut luonnettaan? Korkein vuoren huippu Helsingin pohjoispuolella on vanhastaan nimeltään "Vartiovuori",[2] asukkailla kun oli muinaisina sota-aikoina tapana polttaa siinä vartiotulia varoittaakseen naapurejaan, milloin vihollisten purjeita alkoi näkyä kaukaa ulapalta. Paikka olikin siksi varsin sopiva, koska siitä näki parhaiten koko niemimaan ja sitä ympäröivät kalliorannat sekä niiden takaa levottoman, pauhaavan meren. Samalta vuoren huipulta näkee vielä nytkin toisinaan iloisempien tulien valaisevan pilviä sateisena juhannusyönä.
Sinne Severin Björck suuntasi kulkunsa, eikä se kulku helpoimpia ollut, kun sai kavuta rotkojen yli, joissa siellä täällä juoksi pienoinen puro tai maa muutoin oli vesiperäistä. Hän ei näistä vastuksista pelästynyt, vaan kulki kulkemistaan nykyisen rautatien kohtaa seuraten ja sitten osaksi sen alueen läpi, johon Helsinki myöhempinä aikoina on luonut viheriän Eläintarhansa. Saavuttuaan Vartiovuoren juurelle hän näki sen kukkulalla kahden olennon kuvastuvan valoisaa aamutaivasta vasten. Molemmat näyttivät ilmaperspektiivissä jättiläismäisiltä ja molemmat olivat aamuruskon ympäröiminä. Mutta Severin tunsi ainoastaan toisen: ystävänsä Vinsentin.
Seuraavana silmänräpäyksenä hänen astuessaan eteenpäin olennot peittyivät ulkonevan kallion taa, ja kun Severin pääsi huipulle, löysi hän ystävänsä yksin mietteisiin vaipuneena nojautumasta vuorenseinämää vasten ja katselemasta merelle.
— Kuka toinen seisoi äsken takanasi vuorella? kysyi Severin istuutuen kiipeämisestään väsähtäneenä laholle männyn kannolle, joka oli säilynyt niiltä ajoilta, jolloin kukkuloilla vielä kasvoi muhkeata metsää.
— Toinenko? toisti Vinsentti hajamielisesti. Täällä ei ollut muita kuin minä … ja vuoret ja meri ja aamurusko, lisäsi hän, itse hymyillen sellaista suuruuksien yhdistelyä.
— Mutta minä näin selvästi miehen takanasi, jatkoi hänen ystävänsä.
— En tiedä. Ehkä on Hevonen kompuroinut tänne pitkillä koivillaan minun huomaamattani.
— Ei, Hevonen se ei ollut eikä kukaan meistä. Sinä näytit suurelta,
Vinsentti.
— Näytinkö? Tiedätkö, mitä juuri nyt ajattelin?
— Sinä ajattelit olevasi vuorenpeikko tai jokin muu sellainen.
— Näetkö tuota merta ja noita vuoria ja metsiä ja edessämme olevaa kaupunkia? Eivätkö talot näytä pieniltä korttihuoneilta lehmusten ja vaahterain keskessä? Jos minä olisin Suomen kuningas, rakentaisin palatsini tähän, tälle vuorelle.
— Minä kylväisin tähän mieluummin metsää ja tekisin kaikki vihreäksi. Tämä erämaa on niin kolkko, ja kuitenkin se on aivan sen paikan porttien edustalla, jota maamme nyt sanoo pääkaupungikseen. Tehkäämme se ennemmin puutarhaksi, jossa kukat tuoksuvat ja lintuset laulavat Suomen tulevaisuudesta.
— Ei, Severin, ei, sellaisena se pysyköön kuin se nyt on. Nämä vuoret sanovat silloin kerran meille, mitä me ennen olimme ja mitä meidän täytyy olla, ellemme mieli eksyä itsestämme. Mutta tämä paikka ei ole vielä kylliksi korkea: tähän tarvittaisiin torni!
— Ja jos sinä rakentaisit tähän vuorilinnan, kuten saaliinhimoiset ritarit ennen Reinin rannoille, niin saisit linnasi juurella nähdä kurjia töllejä ja tallattuja vainioita, ja sinä yksin olisit suuri, mutta kansasi olisi pieni.
— Ei, minun kansani olisi suuri ja hallitsisi maailmaa. Nämä vuoret olisivat yhtenä ainoana yhtäjaksoisena muurina ja niiden linnoitetut käsivarret kurottuisivat kauas rannikon kalliosaarille. Siihen syleilyyn sopisi maailman suurin linna, ja meillä olisi laivasto, niin vahva, että sillä voisimme vallita merta. Tässä uhmaisimme kaikkia vihollisiamme ja täältä lähtisimme uudistamaan Eurooppaa. Severin … jos minä olisin kuningas, olisi minun kansani pelkkiä sankareita!
Ja Vinsentin kasvot hehkuivat innostuksesta.
— Dabo tibi, quodcumque quaeris,[3] kuului odottamatta ääni takaa, ja ihan heidän vieressään seisoi pitkä, harmaahiuksinen sotilas, joka muutamia tunteja ennen oli katsellut kiven heittoa Kaisaniemen rannalla.
Vasten tahtoaan tunsivat nuorukaiset väristyksen ruumiissaan. Heistä tuntui kuin he olisivat seisseet siinä niinkuin maailman vapahtaja muinoin pyhän maan vuorella, ja kiusaaja olisi tullut heidän luokseen ja sanonut samat sanat, jotka se vielä tänäänkin kuiskaa maan julkealle kunnianhimolle: "kaiken tämän annan minä sinulle, jos lankeat maahan ja kumarrat minua".
Ei kumpikaan saanut sanaakaan vastatuksi.
— Dabo tibi quodcumque quaeris, toisti muukalainen. Rex eris, et dominabis mundum.[4]
Niin sanoen hän pani Vinsentin käteen pienen, kilpikonnan kuoresta tehdyn rasian, laski äänetönnä laihan, jäntehikkään kätensä hänen päänsä päälle ja poistui verkkaisin askelin ennenkuin ystävykset vielä ehtivät senkään verran tointua, että olisivat puhutelleet häntä tai lähteneet hänen jälkeensä.
Kello löi aamun neljännen tunnin.