5. LUPAUKSEN MALJA.
Kaisaniemen niemeke ja vihreät puistot jäivät tyhjiksi ja autioiksi. Töölön taa laskeneen auringon viivähtävä kajastus levitti lempeän puolipunansa kasteisille kunnaille ja tyynelle lahdelle, jossa pihlajat ja tuomet kuvastelivat valkoisia kukkiansa. Yö tuoksui ja säteili. Kaikki oli hiljaista, rauhallista, kukkaista ja vihreätä. Vain laulurastas lauloi männyn tummahtavalla oksalla, ja kaukaa kuului hiljaista, tasaista airojen loiskinaa veneestä, joka toisella puolen Pitkääsiltaa souti kaupunkiin.
Luonto uneksi kaunista, lapsellista kevätuntaan pohjolassa. Kellä oli sydäntä häiritä sen rauhaa? Tuo kaunis seutu on ehkä monestikin kaivannut aikaa, jolloin pienoinen hökkelikaupunki kohosi sen lähistöllä ja vain iltaisin soutavan kalastajan airot karkoittivat joutsenia sen kirkkailta vesikuvastimilta.
Pallot alkoivat taas pyöriä Säästöpankissa ja sekoittaa jyrinäänsä lauluun, joka alussa kaikui raikkaasti ja soinnukkaasti. Haeffnerin ja Nordblomin Upsalan-laulut olivat siihen aikaan muodissa. Vuorien kaiku toisteli ilkkuen:
Viikinkivaarat, muinaiset lehdot,
Vuoret, te turvaajat vapauden!
"Svealaiset muinaiset" kajahteli ja sitten taas "Yl'oppilas, jos nimen sen…!" "Viel' ajan kolkon aaltoloilla" — "Maamme"-laulusta ei vielä ollut mitään tietoa. Mutta iloisesti nousi laulu "Ilmojen kautta, lintujen teitä", taas heti sen jälkeen tunteellisesti huudahtaakseen: "Tyttö kaunis, sanakin vain suo mun kerran kysyä!" Vihdoin syöksyi laulu yhä huimempana ohjat valtoinaan "Isä Bergströmin" helkkyvälle tielle. Bellmanilla oli monta ihailijaa. Rypälemehun vaikuttaessa sattui, että "Veljet ne välistä eksyivätkin", ja malja loppui ahnaaseen toivomukseen: "Oisipa meillä nyt, veikot, viiniä Unkarin"…
Suomalainen kansanlaulu puhutteli siihen aikaan sydäntä enimmäkseen kolmella sävelellä: "Minun kultani", "Mistäs tulet?" ja "Minä seison" — se ei vielä tiennyt, että "kerran laulu synnyinmaan korkeemman kaiun saa". Mutta olipa sentään jo uudempiakin lauluja, Suomen luonnon omasta sydämestä helähtäneitä, jotka yksinkertaisin, kaunein, surumielisin sävelin kertoivat kotimaansa luonteensävystä. Fredrik Ehrströmin laulut olivat silloin uusia, ne tulivat tutuiksi ja rakkaiksi laajalti ympäri Suomea. Joutsen lensi "kesäisen illan kullasta". Lähteen partaalla istui nuorukainen katsellen "kuin pilven varjot vaeltavat", samalla kuin elämän ja Nicanderin "laine" loiskui "ylemmä santaan" ja nuoret sydämet heltyivät sävelien lempeästä lämmöstä.
Eräs nuorukaisista oli eronnut pauhaavasta riemusta ja istui yksinään rannalla. Se oli Lambert Severin Björck. Hän viihtyi paremmin ulkona luonnon rauhallisessa yksinäisyydessä ja istui vaipuneena katselemaan yön hohtoa välkkyvällä lahdella. Hän luuli, etteivät toiset häntä muistaisi eivätkä huomaisi, ja se teki hänet onnelliseksi.
Mutta takaa kuului kohta ripeitä, kahisevia askelia kivikosta, ja hänen vieressään seisoi Vinsentti.
— Tule! sanoi ystävä ja löi Severiniä lujasti olkapäälle. — Minä etsin sinua sisältä: siellä tehdään juuri veljesliittoa.
— Anna minun olla rauhassa! vastasi Severin tyytymättömänä, kun hänet siten herätettiin haaveksivista unelmistaan. Se oli vain karitsan suuttumusta, jonka Vinsentti tunsi jo vanhastaan.
— En — sanoi Aallonhalkoja — nyt täytyy sinun tulla. Ensin joimme veljenmaljat koko joukko. Sitten panimme kätemme ristiksi maljan päälle ja vannoimme kokoontuvamme tänne samaan paikkaan viidenkolmatta vuoden päästä, 9:ntena päivänä kesäkuuta 1860, kaikki, jotka meistä seitsemästä silloin vielä elävät. Silloin kerromme toisillemme, mitä olemme tehneet Suomen hyväksi, ja silloin juomme uusien aikojen vaahtoavan maljan. Tule, Severin, tule!
Severin nousi.
— Ja mitä olemme sitten viidenkolmatta vuoden perästä tehneet? toisti hän miettiväisenä.
— Kysy, mitä emme ole tehneet! vastasi Vinsentti loistavin katsein.
— Tule, Severin, vannokaamme … elää tai kuolla, samapa se, mutta
vannokaamme, ettemme elä kunniatta emmekä kuole suuretta urotyöttä!
Emmekö ole ylioppilaita?
— Vinsentti, jos tulee sota, valloitat sinä koko pohjolan.
— Sano maailman! Ja jos tulee rauha, olet sinä vievä kansamme ajan kirkkaimpaan valoon.
— Sinun sankarisi oli aina Hannibal. Sinun nimesi on loistava historiassa niinkuin hänen.
— Ja sinä, Severin, voit valita joko Aristideen, Petrarcan, Newtonin tai Humboldtin.
— Tehkäämme liitto keskenämme…
— Elossa ja kuolossa, Severin! Tule!
Ystävykset astuivat saliin. Matala huone oli täynnä savua ja punssin höyryä, mutta tuollaisessakin sumuisessa, päihdyttävässä, Severinin hienotuntoisista aistimista vastenmielisessä ilmassa, pilanteon ja hälinän keskellä, leimahti toisinaan jalojen, ylevänsuurten ajatusten salamoita, rohkeita, elämälle ja tulevaisuudelle annettuja taisteluvaatimuksia, ylpeitä, voitosta varmoja mietteitä tulevista kunnian ja onnen päivistä. Vanhemman iän kylmä elämänviisaus katsahtaa usein halveksien noihin nuoruuden unelmiin. Ja kuitenkin on varma, että nuorukainen, joka ei ala maailman valloittamisella, ei ole sitten mieheksi vartuttuaan voittava edes korttakaan isänmaastaan.
Alonzo oli paitsi ryöväriromaaneja tutkinut uutterasti myöskin pohjolan sankarisatuja. Hän se, seisoen pöydällä, josta hän oli potkinut pois kumppaniensa lakit, oli ensin ehdottanut, että muinaisten viikinkien tavoin juotaisiin lupauksen malja, jonka tulisi samana päivänä viidenkolmatta vuoden kuluttua olla lunastettuna — elossa tai kuolleena ollen, kuten hän mahtavin teatterimaisin kädenliikkein vakuutti. Mitä häneen, Alonzoon, itseensä tuli, lupasi hän arvonmukaisesti laulaa ystäviensä tulevat urotyöt. Hän vakuutti voittavansa Homeroksen, sepittävänsä Iliadin, jommoista ei maailma ole kuullut, laulavansa…
— Jerusalemin hävityksen, puuttui puolinukuksissa puheeseen eräs kaatunut sankari, joka jossakin salin nurkassa heräsi kuullessaan klassillisen Homeros-nimen.
— Ei, poliisikamarin! sanoi joku toinen. Poliisikamaria katsoi silloin monikin jonkinmoiseksi Pandoran rasiaksi, josta kaikki pahuus virtaili viattomaan maailmaan.
— Hyvät herrat! — jatkoi Alonzo säikkymättä — minä laulan ensiksi Antepenultimuksesta ja kehoitan häntä vannomaan valansa tämän maljan nimessä. Ganymedes, täytä hänen lasinsa reunoja myöten jumalten juomalla!
Antepenultimus tuotiin esiin, väännettiin ylös tuolille; maljan ääressä hän vakuutti, vähän ensin vastusteltuaan, koettavansa parastaan eikä aikovansa uupua ennenkuin tulisi sen koulun rehtoriksi, josta hän juuri oli päässyt.
— Se on liian vähän! muistuttivat muutamat. Sano arkkipiispaksi!
— Ei, sanoivat toiset, kreikankielen professoriksi. Viidenkolmatta vuoden päästä on Antepenultimus opettanut kaikki torpparit lukemaan kreikkaa.
— Se on oleva Tussen urotyö, jatkoi Alonzo, kun hän ensin sananvuoroa vaatiessaan oli tömisyttänyt rikki viimeisen lakkiparan, joka sattui olemaan hänen rautakorkoisten saappaittensa alla. — Missä on Tusse? Ganymedes, kaada hänelle jumaljuomaa!
Tusse ymmärsi väärin urotyön, joka oli tullut hänen osakseen. Kovan kiistan perästä hänet laahattiin esiin ja nostettiin riemutuolille, juoma meni hänelle väärään kurkkuun ja suurella vaivalla saatiin hänet rykimällä vastaamaan, että hän tahtoi kääntää koko kreikkalaisen kirkon, mutta vaati palkinnoksi Ulvilaa tai Isoakyröä, jotka kumpikin olivat maamme suurimpia kirkkoherrakuntia.
— Liian vaatimatonta! muistuttivat ympärilläolijat.
Sitten oli punatukkaisen Hesekielin tai koulunimeltään "Hevosen" vuoro. Raamatullisesta ristimänimestään huolimatta hän oli päättänyt ruveta maanmittarin maailmalliseen toimeen. Muut urotyöt kuin isot jaot olivat ulkopuolella hänen näköpiiriään; hän oli siis vaiti, kunnes lupaus saatiin hänen huulilleen.
— Hevonen vetää Suomen rajat Vienanmereen asti, sanoi Aallonhalkoja ollen aina suurenmoinen niin leikkiä kuin tottakin puhuessaan.
— Niin, kun maa ensin on haljennut Rajajoella, huomautti samaan tapaan
Emil Widefelt.
— Ei, kuulkaahan — vastasi Hevonen huolissaan — eiköhän riittäisi, jos ojittaisin kuivaksi Saimaan?
— Häpeä, mies! tiuskaisi julmistuneena eräs joukossa oleva savolainen.
— Pasha! Pasha!
Pasha, joka ei ollutkaan mikään turhanujo, oli paikalla valmis, tyhjensi lasinsa ja vakuutti, että hän sinä syksynä suorittaisi pienen kameraalitutkintonsa.
Niin uljas lupaus herätti kohtuullista kummastusta, mutta myöskin vastustusta. Muistutettiin ja syystä kyllä, että viidessäkolmatta vuodessa pitäisi ehtiä vähän pitemmällekin.
— No, no — jatkoi Pasha ujostelematta — no, niinpä minä tulen Suomen pankin johtajaksi ja maksan kaikkien iloisten ylioppilaitten velat, muutamasta turkkilaisesta satraapista alkaen…
— Hyvä, Pasha; lupaa enemmän, lupaa enemmän kuin pankinjohtaja!
— Hyvät herrat — jatkoi puhuja riemutuoliltaan, oivallisesti matkien erästä tunnettua nahkuria, joka aina napsautti sormillaan vatsaansa ja vähää ennen oli ahdistanut muutamia ylioppilaita maksamattomasta vuokrasta — velkojen maksaminen on hyvin arveluttava asia. Ajatelkaahan, ei kukaan ota niin hartaasti osaa meidän myötä- ja vastoinkäymisiimme kuin karhumme. Ja minäkö murhaisin uskollisimmat ystävämme! Mitä minä sanoinkaan? Että maksaisin kaikkien iloisten ylioppilaiden velat? Ei, hyvät herrat, minä en ole mikään murhamies, minä en aio syöstä yliopistoa niin syvän kadotuksen partaalle. Minä tahdon vielä edelleenkin lisätä sitä kunnioitettavaa nelijalkaista sukua, joka on meidän luonnollinen liittolaisemme — minä patoan kuivaksi Töölön lahden, teen kuohuvaksi viinimaljaksi sen avaran helman, panen linjalaivan täyteen ylioppilaita ja purjehdin kunnialaukauksien paukkuessa kumoon keskelle maljaa…
Kun puhujaa oli palkittu kaikuvilla hyväksymishuudoilla, alettiin vaatia Hiirtä esiin. Mutta Hiiri, jota punssi ja tupakansavu eivät miellyttäneet, oli taaskin kadonnut eikä ollut pyydystettävissä missään. Vinsentti astui sen sijaan vastaamaan ystävänsä puolesta. Hän oli sellaisessa hillitsemättömässä, uhmailevassa mielentilassa, joka uhkuu paisuvan, tarkoitustaan etsivän voiman tietoisuudesta. Hän hyppäsi ylös puhujapöydälle — jolta Alonzo oli korjautunut lattialle, kun huomasi Pashan vieneen voiton hänestä — vaati hiljaisuutta ja huusi:
— Antakaa tilaa Hiirelle tulevain aikojen metsästysmailla! Kun nykyajan kotkat ovat muuttuneet variksiksi ja kun nykyajan norsut hiipivät kuin pienet rotat koloihinsa…
— Siinä sait sinä, kuiskasi Pasha ja töykkäsi Hevosta kylkeen.
— … silloin on pieni hiiri, joka nyt pysyy piilossa pensaan takana, kasvanut vuoreksi…
— Parturiunt montes, vuoret synnyttävät … pisti joku väliin.
— Ole vaiti, kun hän puhuu! tiuskaisi toinen.
— … silloin on se pieni hiiri karjuva niin että kuuluu ympäri koko Euroopan. Minä lupaan hänen puolestaan, joka ei viitsi luvata mitään, koska hän pitää enemmän kuin me kaikki muut, että hän on kerran oleva Suomessa mitä Kaarle Linné oli Ruotsissa, tieteen kuningas ja kaikkien aikojen loistava johtotähti.
Seura Aallonhalkojan ympärillä oli käynyt hiljaiseksi. Tuossakin päihdyttävässä punssin ja savun ilmakehässä iskivät suuret ajatukset kuin salamat nuorukaisten sydämiin. Sameat katseet ja puolivillit, jopa usein raa'at ja hillitsemättömät pojatkin, jotka äsken olivat päässeet koulupatukan vallasta suinpäin vapauteen, tunsivat kuitenkin korkean, jalon tarkoitusperän voiman, tarkoitusperän, jonka vuoksi kannattaa elää ja taistella. Mutta se vaikutelma kesti vain muutaman sekunnin. Hetken kohiseva laine kuohahti taas yli reunojensa ja olisi uudelleen haudannut kaikki maljan höyryihin, jollei joku olisi kysäissyt:
— Ja mitä sinä itse lupaat, Aallonhalkoja?
— Minä — sanoi Vinsentti seisten kuin kuningas korkealla istuimellaan, kädet ristissä ja silmät säihkyvinä — minä lupaan tulla kansantribuuniksi. On niin paljon pahaa, ja se on juuriaan myöten hävitettävä — on niin paljon viheliäistä, sorrettua, unohdettua, tomuun tallattua, ja se on nostettava. Minä tiedän kansan, joka nyt on niin surkean pieni, mutta joka kerran on tuleva jättiläissuureksi — minä rupean sen tribuuniksi, puoltajaksi, minusta on tuleva Tiberius Gracchus, ja vaikka minulla ei ole Roomaa jalkojeni juuressa, niin onhan minulla maailma; toinen niistä ei liene toista huonompi. Kuka lähtee kanssani? Toverit, viidenkolmatta vuoden kuluttua… Ken tulee kanssani?
Sekava hälinä oli vastauksena tuohon arveluttavaan kysymykseen. Eläköönhuudot kaikuivat, lasit lyötiin murskaksi lattiaan, ja niin vahvistettiin yhteinen, kaikkea maailman pahaa vastaan suunnattava sotaretki. Vinsentti Aallonhalkoja hyppäsi alas väliaikaiselta valtaistuimeltaan, irroittautui toverien syleilyistä ja riensi lasipalasien ja lattialle virranneen punssin yli vapaaseen ilmaan.
Sieltä hän löysi Severin Björckin venelaiturin luota katselemasta veden kauniita varjoja ja keväisen yön kajastusta.
— Severin — sanoi hän oltuaan hetkisen vaiti — ellen olisi se mikä olen, tahtoisin olla sinuna.
— Siinä kaupassa joutuisit tappiolle, Vinsentti.
— Enpä tiedä. Ehkä. On sittenkin suloista hengittää puhdasta ilmaa.
— Ja olla vapaa.
— Niin, vapaa, vapaa! Minussa on vielä paljon epäselvää. Mitähän sanomme toisillemme viidenkolmatta vuoden kuluttua?
Samassa kuului Pashan ääni salin avoimesta ikkunasta:
— Missä olet, Aallonhalkoja? Tules, me huudamme sinut nyt Suomen kuninkaaksi, ja Alonzo tahtoo kilvoitella kanssasi kruunusta.
— Pasha ottaa asian omalla tavallaan, sanoi Vinsentti. Mutta tule, Severin, antakaamme heidän nauraa! Taivaan ja maan nimessä, tunnenpa itsessäni jotakin, kuin tahtoisin murskata vuoret käsissäni… Ja ystävykset lähtivät yhdessä.