15. MIRABEAU TÄTI.
Me muut lienemme olleet jotenkin nolostuneita näöltämme kuullessamme tuon selvityksen miehestä, joka meidän silmissämme muuttui seikkailijasta prinssiksi ja prinssistä uudelleen jonkinlaiseksi hienohkoksi sepäksi, aivan kuin ennen aikaan lukiessamme päivänkukkien terälehtiä: prinssi, pappi, porvari, talonpoika, kerjäläinen, mustalainen, prinssi, pappi… Äiti ei ollut vieläkään oikein selvillä asiasta, mutta isä tunsi mielensä keventyneeksi ja esiintyi, ehkäpä ensi kertaa elämässään, valtioviisaana, johtaen taitavasti puheen kadonneeseen ja uudestaan löydettyyn sormuksen puolikkaaseen.
— Se on hyvin yksinkertainen juttu, selitti seppä. Oleskellessani Pariisissa kaksi- tai kolmetoista vuotta takaperin tutustuin ruotsalaiseen maanpakolaiseen, ennen Ranskan palveluksessa olleeseen sotilaaseen, paroni Otto L:ään, ja hän kohteli minua maanmiehenään hyvin ystävällisesti. Minun onnistui saavuttaa hänen isällinen suosionsa, minä autoin häntä muutamien hänen nuoruuttaan koskevien muistiinpanojen järjestämisessä, ja se sai hänet uskomaan minulle salaisen liiton, jota hän ei ollut voinut koskaan unohtaa. Kuultuaan minun aikovan käydä äitini luona Suomessa, hän sanoi minulle: minun päiväni lähenevät loppuaan; minulla on velka suorittamatta. Ota tämä sormuksen puolikas ja anna se Maria C:lle; etsi häntä Suomesta, jos hän vielä elää, hänen myöhemmällä nimellään, jota minä en tiedä. Minä tiedän vain sen, että hän on unohtanut minut, mutta sano hänelle, että toistan hänen nimeään kuolinhetkellänikin!… Vastoin suunnitelmiani satuin kuitenkin viipymään kauan Englannissa, ja vasta nyt sain sattumalta tietää tuon myöhemmän nimen, jota paroni Otto luultavasti ei tahtonut muistaa. Sivumennen hän mainitsi erään jälkikirjoituksen siihen kirjeeseen, jonka hän kerran salamusteella kirjoitti kreivi Mirabeaun kuvan nurjalle puolelle. Minä sain eilen tietää, että se jälkikirjoitus on sattumalta jäänyt lukematta.
— Herra Damm — virkkoi täti heltynein äänin — jos elämämme tärkeimmät vaiheet olisivat riippuneet vain sattumasta, niin olisipa lohduttava ajatus se, että paljonkin voisi olla paremmin ja toisin kuin nyt on. Mutta olkaa varmoja siitä, että kun en aavistanut tuon jälkikirjoituksen olemassaoloa, joka olisi muuttanut minun kohtaloni, kun en huomannut pitää sitä kohtaa tulta vasten ja kun siten juuri ne rivit jäivät lukematta, jotka olisivat olleet minulle tärkeimmät, niin oli se korkeamman voiman sallimus… Augusta, jos voit jo niin hyvin, että jaksat tehdä minulle palveluksen, niin ota Malla avuksesi ja tuo kuva tänne. Se on nyt vierashuoneessa kaappini vieressä, ja kirjoitus on siinä näkyvissä.
Minä kannoin kuvan sisään, ja me luimme kaikki, vaikka vaivoin, seuraavan, huonosti näkyvän, ranskankielisen kirjoituksen tauluvaatteen nurjan puolen kulmasta, missä se helposti saattoi jäädä huomaamatta:
"J. K. Juuri nyt kerrotaan, että isäsi on luvannut kätesi jollekin, en tiedä kenelle. Se ei minua ihmetytä, että sinua kilvan kositaan, sillä kuka ei rakastaisi sinua? Mutta minä olen levoton, usein kuvittelen mielessäni, että olet unohtanut minut. Jos rauhani on sinusta kallisarvoinen, jos et tahdo surmata toivoani sinun uskollisuutesi epäilemisellä, niin lähetä minulle, rakas Maria, sormuspuolikkaasi todistukseksi siitä, että minun pelkoni on perusteeton! Osoite Mr Perigord, Paris, Chaussée d'Antin N:o 45, ainoa osoite, jolla kirje enää löytää minut. Ma vie à toi. O."
— Koska nuo rivit jäivät lukematta — jatkoi täti suruisesti — ei paroni Otto koskaan saanut pyytämäänsä todistusta. Hän katsoi itsensä petetyksi, vaikka Marian sydän sykki vain hänelle, ja turhaan etsittyään kuolemaa sadoista taisteluista hän otti, kuten Mariakin, toisen puolison. Voi, miten paljon tuo Mirabeau, joka hoiteli hentoa 1789 vuoden vallankumousta, on maksanut maailmalle, ja miten paljon hän onkaan maksanut minulle!
— Mutta — jatkoi täti ja hänen äänessään oli itsensähillitsemistä, joka oli hyvyyttä tulvillaan — älkäämme turmelko surullisilla muistoilla jouluiltamme iloa! Herra Damm, tahdotteko olla hyvä ja näyttää meille kauniin muotokuvan, joka teillä on äitinne kuvan vieressä — tuon medaljongin, jonka teille kuningattaren lapset lähettivät hänen kuoltuaan yhteiseksi, rakkaaksi muistoksi?
Herra Damm ojensi meille medaljongin. Malla Södergren oli ollut oikeassa. Kummallisessa, tämän vuosisadan alussa käytetyssä puvussaankin oli nuori ruhtinatar, joka katseli meitä kotelosta, niin kaunis, niin lempeä, niin säteilevän hyvä, että kun ajattelimme, mitä kaikkea hän oli saanut kärsiä, kun muistimme, miten kaikki häntä rakastivat, paitsi se, jonka olisi pitänyt rakastaa häntä enemmän kuin muiden — miten kärsivällisesti hän kantoi kruununsa ja onnensa menettämisen — ja kun täti kertoi meille, miten hänet tahdottiin erottaa virkaheitosta-kuninkaasta ja miten hän, kaikista kielloista huolimatta, hyppäsi, pieni vaatekäärö kainalossa, kuninkaan vaunuihin ja istuutui hänen jalkainsa juureen, kun mies vietiin pois Gripsholmasta — silloin kimmelsi muiston kyynelhelmi kaikkien silmissä, eivätkä kaikki maan mahtavat saakaan niin pitkän ajan kuluttua kuolemansa jälkeen semmoisia helmiä koristuksekseen kuin hän, kruunuton kuningatar, rakkautta vaille jäänyt puoliso, ylhäisyyden uhri, joka löysi elämänsä onnen vasta silloin, kun hänen luultiin jo kadottaneen kaikki…
— Ymmärrättekö nyt — sanoi täti — miten oli mahdollista, että hänen majesteettinsa kuningattaren vuonna 1819 viettäessä vanhimman tyttärensä prinsessa Sofian häitä Badenin suurherttuan kanssa joku katsojista saattoi osoittaa kuningatar-äitiä ja kysyä: onko tuo kaunis nainen tuolla morsian?
— Hyvä rouva — puuttui seppä äkkiä puheeseen tarttuen äitini käteen — ettekö huomaa mitään yhdennäköisyyttä tässä kuvassa ja … teidän tyttäressänne Augustassa?
— Luulen todellakin sitä olevan hiukan, vastasi äiti mielissään ja hämillään.
— No lempo, virkahti isä, todellakin aivan samanlainen nipukkanenä!
— Vaikka se yhtäläisyys näyttääkin teistä vähäiseltä, hyvä rouva, jatkoi seppä, niin se on sitä vastoin vaikuttanut suuresti minuun, se on alusta alkaen saanut minut erikoisesti kiintymään neiti Augustaan — mamseli Augustaan, jos te välttämättömästi tahdotte…
Hän keskeytti itse puheensa, ilkiö! Luulenpa hänen tunteneen jotakin pahan omantunnon tapaista. Minä tunsin kalastajanmökin liekkien punaavan kasvoni aivan veripunaisiksi, ja vanhempani käyttivät vaitiolon, niinkuin kuka äiti ja isä hyvänsä olisi käyttänyt samassa tilassa. Äiti oli vaiti, mutta asetti vaakaan toiselle puolen Allan Hagertin, ilman Muistoa ja toiselle sepän Muistoineen, ja huomasi Allan Hagertin liian keveäksi. Isä ei punninnut mitään, jollei ehkä kapearaiteista rautatietä; hän alkoi puhua, miten hän aina oli pitänyt veli Dammia kunniallisena seppänä, ja jos on kysymys ankkurikettinkien takomisesta…
Täti keskeytti hänet kreivin aikaan, kun hän juuri oli antamaisillaan isällisen siunauksensa liian ujolle kosijalle.
— Herra Dammille on — sanoi hän — tämä medaljongi paljon kalliimman arvoinen muisto kuin smaragdi. Hän oli kylliksi hienotunteinen ymmärtääkseen, mihin pulmaan sellainen lahja saattaisi perheen, jonka läheiseksi ystäväksi antaja ei voi lukea itseään, ja kun hän oli niin ystävällinen, että kysyi minun neuvoani, olin minäkin alussa kahden vaiheilla, niinkuin hän itsekin. Mutta puhumattakaan siitä, miten huolellisesti pikku Augustamme on hoidellut hänen palanutta kättään, joka pelasti Muiston, ja siitä luonnollisesta mielenkiinnosta, minkä todellakin hyvin merkillinen yhdennäköisyys vaikuttaa, on olemassa vielä yksi syy, joka on saanut minut ja on saava sinutkin, hyvä Jeanette, vakuutetuksi siitä, että Augusta voi ottaa vastaan ystävänlahjan, joka hänelle annetaan mitä kunnioittavimmalla kiitollisuudella. Herra Damm uskoi minulle, että vielä kolmaskin henkilö tuntisi itsensä onnelliseksi, jos Augusta ottaisi vastaan tarjotun muiston. Minä tarkoitan: hänen vaimonsa.
Constance … minä en pyörtynyt … äiti ei kalvennut… isä ei hypähtänyt paikoiltaan … me emme olleet samassa mielentilassa kuin Hamlet nähdessään kummituksen … me katselimme vain tätiä sanomattoman kummastuneina. Jos valokuvaaja olisi sinä silmänräpäyksenä seisonut koneineen vierashuoneen ovella ja voinut ottaa kuvan tulenvalolla, mikä tavattoman naurettava kohtaus siitä olisikaan saatu jälkimaailman nähtäväksi!
Hänen vaimonsa!
Täti yksin, levollisena ja arvokkaana, oli hämmästymättä. Seppä aikoi puhua; hän tunsi epäilemättä olevansa yhtä naurettavassa asemassa tuohon yllätykseen nähden kuin me muutkin, ja minä uskon vieläkin, ettei hänen omatuntonsa ollut aivan levollinen nuoren tytön suhteen, jolle hän todellakin oli antanut jonkun verran aihetta luulla tavallista lämpimämpien tunteiden syntymistä toisen sydämessä. Mutta täti ehti ennemmin.
— Sallikaa, herra Damm … sallikaa äidillisen ystävän poistaa vielä viimeinenkin väärinkäsitys ihmisten väliltä, joiden on syytä kunnioittaa toisiaan. Jos kaikki olemmekin olleet tietämättömiä herra Dammin liitosta, niin johtuu se siitä, että liitto on solmittu vasta joku viikko sitten ja minä vasta eilen sain siitä tiedon hänen rouvansa ystävällisestä kirjeestä. Ystäväni, miksi ette antanut minulle kirjettä heti tultuanne?
— Niin kauan kuin elimme kuluneiden aikain muistoissa — vastasi seppä vähän hämillään — en tahtonut siihen sekoittaa nykyaikaa enkä omaa mitätöntä itseäni.
— No, niinpä kerron teille pienen romaanin meidän päiviltämme. Noin viisitoista vuotta sitten vaelsi nuori mies jalkaisin halki Sveitsin — levoton, toimekas, tutkiva ja tiedonhaluinen vaeltaja, joka oli samalla lailla kulkenut melkein ympäri koko Euroopan. Hän pysähtyi muutamiksi päiviksi Lausanneen ja tutustui siellä erääseen nuoreen tyttöön, joka oli yhtä hyvälahjainen pään ja sydämen puolesta, yhtä tiedonhaluinen ja tutkiva kuin hän itsekin, mutta paljoa levollisempi, niin, niin levollinen, että hän kuin satujen aurinko saattoi katseellaan hillitä millaisen myrskyn hyvänsä. Tuo yhtäläisyys ja tuo vastakohta synnyttivät nuorten kesken molemminpuolisen mieltymyksen, mutta sitä rakkautta kohtasi sama kova onni mikä kohtaa niin monta muutakin nuoren sydämen lämmintä tunnetta. Nuorukainen jatkoi vaellustaan, teki työtä ja opiskeli, mutta ei löytänyt kotia, jonka hän olisi voinut tarjota puolisolle. Nuori tyttö ei enää uskonut saavansa nähdä häntä ja meni toiselle … niin, tiedättehän, että niin voi tapahtua. Hänen puolisonsa, upseeri, kaatui joitakuita vuosia sen jälkeen, ja lapsettomalle leskelle jäi hyvin niukalti varoja. Silloin suostui hän toimeentuloaan varten lähtemään vieraaseen maahan opettajaksi ja seuranaiseksi. Muisto sai onnekseen tarjota turvapaikan rouva Clairelle.
— Rouva Clairelle!
— Niin, juuri hänelle, lahjakkaalle, korvaamattomalle ystävälle, jota kaikki olemme kaivanneet. Augusta, oletko unohtanut mainion opettajasi?
— Hänetkö? En koskaan! Se olisi mahdotonta.
— Hän palasi Sveitsiin. Siellä löysi hänet sama nuori mies, joka viisitoista vuotta aikaisemmin oli rakastanut häntä ja käsitti, että ainoastaan tuo valtava levollisuus saattoi hillitä ja jäähdyttää hänen uupumattomasti toimivaa henkeänsä. Toivottakaa herra Dammille onnea, hyvät ystävät! Moukari on vihdoinkin tavannut tukevan alasimen ja pajakin on löytynyt, luullakseni Brüsselistä?
— Niin, madame. Mutta antakaa minun nyt puhdistaa itseni myöskin mamseli Augustan silmissä…
— Pyydän: Augusta, ilman arvonimiä! sanoi täti päätään nyökäyttäen ja hymyillen. Näette, että minäkin olen seurannut aikaani. Minun nuorena ollessani olisi arvonimen poisjättämistä katsottu valtiorikokseksi.
— Jos sallitte, rouva sotaneuvoksetar…
— Olkaa niin hyvä! — Äiti oli nyt ihmeteltävän tyyni.
— Minun tarkoitukseni — jatkoi seppä — ei ollut lähteä sanomatta terveisiä Clairelta. Jos Augusta tuntee ystävyyttä entistä opettajatartaan kohtaan, niin olkaa varma, että hän puolestaan on kiintynyt Augustaan sydämensä pohjasta. Hän kuvaili minulle Augustaa sellaisella tavalla, että minä erittäin mielelläni halusin oppia tuntemaan hänen entistä oppilastaan, ja jos hänelle johtuisi mieleen ruveta mustasukkaiseksi, niin olisi se todellakin hänen oma syynsä. Kun matkustin Suomeen, ehdotti vaimoni, että minä antaisin hänelle muiston meiltä molemmilta, ja hän pyytää nyt yhdessä minun kanssani, että Augusta ottaisi sen todistukseksi siitä, että tämä maa on meistä rakas…
— Mutta, alkoi äiti.
— Mitä tyhjiä, keskeytti isä, emme me nyt enää riitele rumista rämeistämme. Niiaa, Augusta, ja kiitä herra Dammia joululahjasta! Onhan hänkin sen saanut; jos hän olisi sen ostanut, niin se olisi ollut aivan toista. Me kutsumme herra Dammin sinun häihisi, niin hän saa itse nähdä, miten hyvin se sinulle sopii.
— Ja rouva Clairen; aioin sanoa Claire Dammin — oikaisi täti — eikö niin, Jeanette? Hän ei saa olla poissa häistä. Augusta ottaa siis vastaan joululahjan?
— Jos niin tahdotte, täti, vastasi äiti.
— Niin, tahdonhan minä, lapseni! Minä kutsuin Ristipellon herra Hagertin päivälliselle tapanin-päiväksi. Hän, tuo kunnon mies, on ymmärtäväinen maanviljelijä, rehellinen ja varakas. Kukapa tietää niin tarkoin, mitä vielä saattaa tapahtua. Muisto on Ristipellosta lohkaistu ala; voisipa sattua, että ne kerran uudelleen yhdistettäisiin.
— Rakas täti, olkoon se aika kaukana, vielä hyvin kaukana! huudahti äiti ihastuksissaan ja suuteli tätiä kädelle.
— No — keskeytti täti hilpeästi — minä sanon kuten entinen rakastettava egoisti Fontenelle, kun hän sadan vuoden vanhana mielisteli Mainen herttuatarta: "Eipä tiedä, mitä saattaisi tapahtua, jos olisin kahtakymmentä vuotta nuorempi!"… Herra Damm perustaa suuren vaskikaivoksen Hiidenkallioon ja muuttaa perheineen tänne. Nauttisithan sinäkin, Augusta, vielä mielelläsi rouva Claire Dammin opetusta. Hän osaa kesyttää vallattomia huimapäitä. Mutta ojenna nyt kätesi herra Dammille ja näytä, ettette ole vihamiehiä.
Minä panin käteni hänen hirveään kouraansa, — vahtimestarin, varkaan, ryövärin, vaskisepän, paroni Oton pojan, tädin pojan, kuningattaren pojan, maankuljeksijan, prinssin, kopparkronaherran, luulotellun kosijan, katalan petturin ja vihdoin puhtaan, rehellisen sepän hirvittävään kouraan. Hän puristi kättäni kuin ruuviavainta; minä olisin huutanut, ellen olisi ollut niin sanomattoman hämmentynyt.
— Syleile nyt vielä, lapseni, minua, sanoi täti, ja ota vastaan tämän jouluillan viimeinen lahja! Ota minun kuoltuani Muisto muistoksi vanhasta ystävästä, joka niin mielellään tahtoisi nähdä toisten nauttivan sitä onnea, mikä ei tullut hänen itsensä osaksi!
— Hyvä, rakas Mirabeau täti! huudahdin hämmennyksissäni ja kiersin käteni hänen kaulaansa. Minä hämmästyin, olin erehtynyt sanomaan sellaista, mitä ei olisi pitänyt. Hän kuuli siinä itse sen nimen, jonka me olimme aikoja sitten keksineet hänelle. Mutta hän hymyili vain, vähän surullisesti, mutta ennen kaikkea hyväsydämisesti ja toisti:
— Mirabeau? Niin, sinä olet oikeassa, olkoon vain nimeni Mirabeau täti. Se sanookin kaikki. Se sisältää nuoruuteni tyhjiin rauenneen onnen, vanhuuteni myöhäisen lohdutuksen ja pitkän elämän kauan ratkaisematta pysyneen arvoituksen. Lapset, syleilkää Mirabeau tätiä! Hän on nyt onnellisempi kuin koskaan ennen koko elämässään.