16. KORTTIPÖYDÄN ÄÄRESSÄ.
Toisena joulupäivänä olivat Aulangon nuoret herrat ynnä muutamat naapuripitäjän ylioppilaat ja varatuomarit järjestäneet rekiretken von Holbachin taloon Särkylään; talon isäntä oli hyväntahtoisesti antanut heille tilavan, kapean ja pitkän salinsa, joka oli suurin koko pitäjässä pappilan salin jälkeen. Nuoret herrat olivat kyllä Krankenhausin johdolla koettaneet saada rekiretkeläisten kokouspaikaksi pappilaa, jonka suuri huoneisto oli niin varsin sopivalla paikalla kaikille ja jossa ei olisi tarvinnut ollenkaan kainostella nykyisen interregnumin, välihallituksen, aikana; mutta maisteri Stjernkors ei suonut nuorisolle sitä viatonta iloa. Hän oli sanonut, ettei pappila ole oikein sopiva semmoisille huveille niin kohta entisen omistajan kuoleman jälkeen, ja olihan talossa sitä paitsi sairaita lapsia, joita ei pitänyt häiritä, ynnä muuta samanlaista, mikä oli, kuten kaikki tiesivät, vain pelkkää keksiskelyä, jolla hän tahtoi näyttää olevansa herra talossa. Särkylän herra oli sitä vastoin osoittanut auliutta, jota vielä enensi hänen vihansa kaikkia herännäispappeja kohtaan, ja siitä nousi jahtimestari von Holbachin arvo kaikkien paikkakunnan hienojen ihmisten silmissä yhtä nopeasti ja ansion mukaisesti kuin maisteri Stjernkors menetti senkin pienen suosion, jonka hän kenties oli saanut voitetuksi.
Ja kuitenkin oli ollut ihmeellistä nähdä, miten seurakunta juuri joulupäivänä oli hillinnyt kaikki kokeet, mitä tehtiin kirkonmenojen ja etenkin saarnan häiritsemiseksi, ja miten monikin, joka oli edeltäkäsin kehunut tukkivansa suun luullulta lääninviskaalilta, ei osannut perästäpäin kertoa muuta kuin että se kyllä vielä toiste tapahtuisi, ei vain oikein sopinut sillä kertaa. Aulangon kirkko ei ollut koskaan ollut niin täynnä väkeä kuin Stjernkorsin saarnatessa, eikä ollut koskaan niin voimakas herätys syntynyt ihmisten rinnoissa, kun taas toiselta puolen — puhuaksemme rouva Åkerströmin sanoilla — suloisen, kultaisen, kiltin pastori Idegranin, joka aina alkoi saarnansa niin kauniisti sanoilla "arvoisat kristityt", ei ollut onnistunut koota puoltakaan sen vertaa kuulijoita eikä puoleksikaan niin hartaita. Mutta kaikki se uusi, mitä nuori pappi osasi saada hereille kuulijainsa sydämessä, oli vielä niin uuden uutukaista, outoa ja tavatonta, että se mykistytti ja hämmästytti niitä, joihin se oli vaikuttanut. He eivät olleet vielä päässeet minkäänlaiseen selvyyteen, ja sentähden avautuivat vielä sangen harvat huulet arasti vastustamaan kaikkia mahdollisia ja mahdottomia, mutta aina herjaavia kertomuksia, joita uutterasti leviteltiin Aulangon uudesta sielunpaimenesta.
Särkylän vierashuoneeseen oli toimitettu preferanssipöytä, korttipöytä, jonka ääressä laamanninrouva, jahtimestari, kruununvouti ja patruuna Arvelin viettivät yhtä hyödyllisesti kuin huvittavasti pitkän talvi-iltansa (rekiretki oli alkanut kello kolmelta iltapäivällä), nuorison karkeloidessa salissa ja von Holbachin neitien, jotka uiskentelivat vanhan ja uuden maailman välillä kuin valaskalat Behringin salmessa, ollessa sijaisina milloin tanssissa, milloin korttipelissä.
Preferanssipeli neljän kesken on siitä mukavaa, että keskustelu sujuu jonkinlaisena vuorotyönä, koska yksi on aina joutilaana ja vain jakaa kortit. Jos puhe katkeaa, on neljännen hammasrattaan velvollisuus tarttua siihen kiinni, ja jos neljäntenä on pilkkakirves, jää harvoin "neljännen osakkaan kosto" täyttämättä.
— No, mitä piditte tämänpäiväisestä saarnasta? kysyi laamanninrouva Åkerström nimismieheltä, vasemmanpuoleiselta naapuriltaan. — Minusta se oli sangen sivistymätön. Hän käyttää sanoja, joita vain sangen häikäilemätön saattaa punastumatta kuulla, uskokaa minua; esimerkiksi "tappaa". Niin, hän sanoi todellakin: "Muutamia heistä te tapatte." Kiitos taivaan, ettei hän sanonut vielä pahempaa.
— Minä en ollut kirkossa; minä säästin voimani iltakirkkoon tänne
Särkylään, vastasi kruununvouti.
— Hän kuuluu ottaneen palvelukseensa mustalaisen, joka on murhannut seitsemän tai kahdeksan henkeä, paitsi merikarvialaisia, ja istunut raudoissa pikku lapsesta asti. Saadaanpa nähdä, siitä ei hyvä seuraa, sillä katsokaas, mustalaiset ovat kiihkeäluontoisia. Ja hirveä melu siellä kuuluu olleen eräänä sunnuntaiyönä. Pappi on lähettänyt mustalaisen etsimään taikavavan avulla Ödmark-vainajan rahoja, ja mustalainen on ratsastanut punaisella syöjättärellä kuusi kertaa ylisten ikkunoiden kautta.
— Pyydän anteeksi — puuttui Jacquette ivallisesti puheeseen sekoittaen kortit isälleen, joka meni tekemään totia — oliko se todellakin punainen? Eiköhän ollut punaisen sinertävä.
— Te, hyvä neiti, tunnette ehkä lähemmin mainitun henkilön, vastasi laamanninrouva pisteliäästi. Mutta Ödmark-vainaja oli oivallinen seuramies ja pelasi hurmaavan hyvin bostonia ja pikeetä… Minä ostan ruutua. Samapa se, kun he olivat mullistaneet talon ylösalaisin ja pudistelleet höyhenet neljästätoista päänaluisesta, pääsivät he vihdoin kaapin luo. Eikö niin, serkku Arvelin?
— Oli, oli, tai toisin sanoen kamariin, armollinen serkku. Minä passaan.
— No niin, kaappi tai kamari, samantekevää; ehkä se olikin säilytyskammio. Pääasia vain, että he sieltä löysivät kuusi lasta…
— Etikasta, jatkoi Jacquette.
— Pyydän anteeksi, ei, vaan maustelaatikosta, sanoi laamanninrouva, kiukusta punehtuen. — Minä olen sen kuullut luotettavalta kertojalta, armaani. Maustelaatikosta, eikö niin, serkku Arvelin?
— Tietysti, kuinkas muuten, se oli niin sanottu maustelaatikko, tai toisin sanoen — kas, tuossahan meni kuningas, rouva, sotamies — sänky.
— Siinä kuulette nyt, armollinen neitiseni, etteivät ne olleet etikassa. No, sehän ei ollut mikään salaisuus; kaikkihan tiesivät, että Ödmark-vainajalta jäi muutamia ramparaukkoja. Eräs oli kuin lintu, toinen kuin kala ja kolmas kuin…
— Kermakannu.
— Olkaa hyvä, laskekaa vain leikkiä, armaani, olkaa niin hyvä. Minun mielestäni ei ole moraalista eikä ekvivalenttia tehdä ivaa sellaisesta tilanteesta, mutta kaikki kolme olivat spitaalisia; eikö niin, serkku?
— Niin, niin, se oli tilanne. Seitsemän ristiä.
— Minä luulin kuulleeni, että ylhäältä maustelaatikosta löydettiin kuusi, huomautti Jacquette.
— Ei, hyvä neitiseni, olette saanut vääriä tietoja asiasta. Kolme niitä oli, kuten minulla äsken oli kunnia sanoa, kolme tai neljä; ja kaikki olivat kuuhulluja. Minä ostan pataa. Seuraavana päivänä muutti maisteri Stjernkors kaikki neljä heidän rauhallisesta, viattomasta lapsuudenkodistaan…
— Maustelaatikostako?
— Saanko jatkaa kertomustani? Hän muutti heidät alakerroksen kylmiin, viimaisiin huoneisiin ja pesetti heitä kuin koiran pentuja ja puetti heidät, anteeksi, piikojen liinavaatteihin, sillä heillä ei ollut muita, ja juotti heille lihalientä ja muita ravintojärjestyshullutuksia, ja nyt he ovat kaikki kuolleet. Minä pelaan mukana ruudussa.
— Pyydän anteeksi — puuttui puheeseen kruununvouti Rågberg, joka siihen asti oli kuiskutellut tuolinsa takana olevan Marguerite Melanien kanssa — kun minä aamulla kävin pappilassa, olivat lapsiraukat paljoa paremmat.
— Niin, sitähän minä juuri aioin sanoa, virkkoi siihen laamanninrouva, olisivathan ne saattaneet haljeta sellaisesta ravinnosta. Sanalla sanoen, neiti Durin oli tiessään; hänet ryövättiin samana yönä, ja hänen siivo Loviisansa karkasi talosta vähän sen jälkeen. Saadaanpahan nähdä, että hänet on kivi kaulassa upotettu avantoon. En minä tahdo syyttää ketään; mieheni sanoo, että saattaa tulla välikäräjät moisesta; mutta on eräitä henkilöitä, jotka ovat mielellään herroina talossa, ja Loviisa, hänhän oli kuin toinen äiti niille ramparaukoille. Kiltti, kelpo pastori Idegran tuli siitä niin pahoillensa, että hänen selkäänsä alkoi särkeä. Toivoakseni hän pääsee pian rovastiksi, niin että taas tulee iloisempi seuraelämä pappilaan.
— Virka on julistettu haettavaksi, eivätkä mitkään armovuodet tule kysymykseen, korkeintaan parin sadan ruplan lahjapalkkio rammoille. Idegran on itsestään oikeutettu pääsemään virkaan, ja jollei tule valituksia eikä selkkauksia vaalissa, niin saattaa hän pelata knorriansa kirkkoherrana vuoden kuluttua toukokuusta lukien, virkkoi kruununvouti.
— Niin, siinäpä sen näkee! Idegranin täytyy vuokrata oma pitäjänsä.
Ensi vuoden tulot menevät Saimaan kanavaan. Eikö niin, serkku Arvelin?
— Niin tietysti, niin tietysti, toisin sanoen yliopistolle.
— Luonnollisesti. Ja mitähän se nyt se yliopistokin tekee niin hirmuisen paljolla rahalla!
— Kasvattaa lakimiehiä, sanoi nenäkäs neiti Jacquette.