15. HYÖKKÄYS JA TAPPIO.
Joosua hiipi ulos ja palasi kymmenen minuutin perästä.
— Apumies tuli äsken, kuiskasi hän. Kuomureki, jonka on määrä viedä lapset pois, ajoi juuri takapihaan. Mies on pukeutunut laukkuryssäksi, mutta minä tunsin hänet käynnistä Martoisten torppariksi; häntä on kerran susi purrut, ja sentähden hän laahaa vasenta jalkaansa. Heti kun hän on saanut ryypyn, voimme odottaa heidän tulevan tänne. Tulkoot vain; minulla on tässä vähän lämpimäisiä heidän varalleen, ja elleivät he nyt saa kuumaa kylpyä, en enää koskaan tahdo varastaa nauristakaan.
Niin sanoen mustalainen ojensi tukevaa ryhmysauvaansa ja näytti irvistäen, että hänellä hätätilan varalle oli hyvä veitsikin.
— Joosua — sanoi pappi vähän mietittyään — toivoakseni riittää jo minun täälläolonikin estämään kaikki pahat hankkeet. Mutta varmuuden vuoksi teemme itsellemme oven ulkopuolelle varustuksen; siinä voimme hätätilassa puolustautua pariakymmentä miestä vastaan, ja lapsiparat saavat nukkua rauhassa.
— Suokaa anteeksi — vastasi rohkeapuheinen mustalainen heidän mennessään valitulle taistelupaikalle — lähinnä hyvää virsikirjaa ei ole mitään parempaa asetta kuin kohtalainen ryhmysauva, ja kun pappi komentaa ja mustalainen paukuttelee, ei paholainen sitä löylyä kestä. Tätä ulkopuolista huonetta sanottiin seraljiksi, en tiedä, mistä syystä, viime vuosina pidettiin tässä talvisin kanoja. Tässähän meillä näkyy olevan yltäkyllin tarpeita bastonadiksi.[11]
— Barrikadiksi,[12] tarkoitat?
— Tässä on meillä barrikadiin sellaisia aineksia, että linnanrakentaja olisi niistä kiitollinen. Ensin kuusi penkkiä ja kolme pöytää, jalat sojossa. Sitten neljä korvoa, viisi leipätynnyriä ja kaksi suolanelikkoa. Niiden päälle panemme kuusikymmentä tiiltä ampumavaroiksi. Varuksen aukot tukimme niinimatoilla ja nukkamatrasseilla. Pitkä pöytä kelpaa masekatiksi.
— Miksikä?
— Semmoiseksi komeroksi, jota sotamiehet käyttävät Haminassa ja
Viaporissa, kun pistäytyvät kuulia piiloon.
— Ahaa! Kasematti.
— No, masekatti tai kasematti, samantekevää. Mutta nyt joku kulkee salissa. Erään asian vielä sanon teille, maisteri. Minä seison teidän rinnallanne kuin vuori, tulkoonpa vaikka seitsemän tuhatta torpparia ja viisitoistasataa vihaista mamselia, mutta jos salissa kävelijä on rovastivainaja ja jos hän tulee tänne, silloin minä lähden käpälämäkeen, vaikken ole mikään huono mies.
— Hänet minä kyllä otan omalle osalleni, Joosua, vaikka tuskin luulen, että kummituksen, joka kulkee seinien läpi, tarvitsisi väännellä lukkoja. Pysy siis hiljaa ja piilossa siksi kunnes tarvitsen sinua. Minä laskeudun myös kyyryyn kuullakseni, mitä he sanovat, kun huomaavat tien tuketuksi.
Lyhty pantiin piiloon, ja molemmat kävivät kyyrysilleen odottamaan vihollisen tuloa, ja askelet alkoivat kuulua yhä lähempää. Kohta avattiinkin ovi varovasti ulkoapäin ja kolme henkeä astui sisään. Ensimmäisenä kulki Loviisa, tinapeltinen lyhty kädessään; hänen jäljessään tuli mamseli Apollonia Durin ja viimeisenä roteva, laukkuryssäksi pukeutunut vanhanpuoleinen mies.
Pari askelta astuttuaan huomasi Loviisa jo, ettei kaikki ollut aivan kuin olla piti. Hän kääntyi ja ilmoitti, että tie oli tukossa.
— Se ei ole mahdollista! virkkoi mamseli Apollonia hiljaa.
— Uskokaa pois, joku on ollut täällä, ärisi palvelija äkeissään. Salin ovi oli auki, ja minä tiedän, että suljin sen illalla mennessäni alas.
— Oletko varma siitä, että maisteri nukkuu?
— Mitäpä hän muutakaan tekisi? Hänen huoneensa oli pimeä.
— Eikö mies saata olla silti valveilla, vaikkei hänen huoneessaan ole tulta? Ja semmoisiin elukkoihin kuin sinuun pitää minun luottaa! Enkö ole sanonut sinulle, että hän on vaarallinen? lisäsi hän hiljemmin, hampaitaan kiristäen. — Kaikki on hiuskarvan varassa. Nyt taikka ei koskaan. Eteenpäin; meillä ei ole aikaa viivytellä.
Loviisa alkoi vihoissaan viskellä kapineita tieltään. Yhtäkkiä hän pysähtyi. Hän oli huomannut, että penkit, tynnyrit ja tiilet oli aseteltu hyvinkin tarkoituksenmukaisesti. Taikausko valtasi hänet kokonaan.
— Rovastivainaja on siistinyt seraljin! kuiskasi hän.
Neiti Apollonia aikoi vastata, mutta silloin nousi muodoton, pörröinen olento jättiläisen korkuisena penkkien ja tynnyrien takaa, kuului kumea karjunta, ja tiili, jonka näkymätön käsi lennätti, sattui lyhtyyn sammuttaen sen paikalla. Kauhusta huutaen syöksyivät molemmat naiset ja mies jäljessä ulos vaarallisesta huoneesta. Kovien kolausten ääni todisti, ettei hätäinen pako onnistunut tuntuvitta tappioitta.
— Rovastivainaja on kuitenkin hyvä, nauroi Joosua viskaten päältään pari pitkää niinimattoa, jotka hän oli ryhmysauvallaan nostanut päänsä päälle ylös ilmaan. — Kun he nyt tulevat alas — ja minä toivon, että se tapahtuisi pää edellä — niin he vannovat kaikki kolme nähneensä rovastivainajan papinkauhtanassa ja kaulus kaulassa ja että hän oli puhaltanut heiltä kynttilän sammuksiin. Niin, antakaa anteeksi, se oli vastoin käskyä, mutta kun kuulin sen pahuksen noidan puhuvan tontuista, pälkähti päähäni ruveta menninkäiseksi…
— Luuletko heidän palaavan ja tuovan isomman väkijoukon mukanaan?
— Pimeässäkö? Sitäpä saisi odottaa! Tietäähän kylässä jok'ikinen lapsikin, että rovastivainaja kummittelee yläkerroksessa, ja nyt kun he hänet vielä näkivät … mutta paras on olla siitä puhumatta. Minä luulin kuulleeni jonkun yskäisevän vierashuoneessa.
— Jää sinä tänne, minä menen etsimään mamseli Durinia.
— Kiitoksia paljon, sanoi koira heinätukosta. Voisihan silti sattua, ettei rovastivainaja katselisi minua kovinkaan suopein silmin, nyt kun olen ollut ikäänkuin hänen apulaisenaan … mutta saatanhan istuutua johonkin nurkkaan tuonne lasten luo.
— Hekö sitten sinua suojelisivat?
— Miksikä ei? arveli mustalainen luottavaisesti. Semmoisen roiston kuin minun on turvauduttava siihen, mikä on häntä parempaa. Pahuutta ja pahoja ajatuksia ei synny nukkuvain lasten luona.
— On hieman tottakin siinä, mitä sanot, Joosua, ja jos lapset suojelevat meitä, niin suojelemme me luullakseni paremmin heitä, jos vietämme yhdessä yömme heidän huoneessaan. Vallituksemme suojelee meitä kaikilta äkkihyökkäyksiltä.
He palasivat lastenkamariin. Kaikki oli hiljaista. Stjernkors istuutui vanhaan tuoliin ja nukahti siinä rauhattomaan uneen, pää kovaa selkänojaa vasten. Mustalainen nukkui nurkassa. Pitkä joulukuun yö kului muitta seikkailuitta, mutta ei suinkaan rauhallisesti.
Kymmenen tai viisitoista kertaa kuului raajarikko yön kuluessa nakuttavan sängyn laitaan, ja joka kerran nousi vanhempi tyttö, unissakulkija, nureksimatta antamaan hänelle juomista. Melkein yhtä monesti hypähti mielipuoli nuorempi tyttö keskellä uniaan pystyyn vuoteessaan ja lauloi käsiään heilutellen; ja joka kerran sai Allfrida hänet taas rauhoittumaan levolle. Kahdelle avuttomimmalle olennolle, mitä maailmassa oli, oli Kaitselmus suonut avuksi kolmannen, joka oli yhtä avuton kuin hekin, mutta jolla kuitenkin näytti olevan enkelin rakkaus ja enkelin kärsivällisyys heitä lohdutellessaan.
Myöhäisen talvipäivän ensi säde valaisi ikkunan varjostinta, kun Erland Stjernkors heräsi viimeisestä levottomasta uinahduksestaan ja näki puolihämärässä mustalaisen seisovan vieressään.
— Ovatko he täällä meitä hätyyttämässä?
— Eivät ole, vastasi Joosua. Minä kävin vähän kuulustamassa alhaalla. Saamme huoletta raivata pois bastonadin. Mamseli Apollonia on mennyt matkoihinsa, tiedän kyllä kenen kanssa. Loviisa itkeä ruikuttaa, piiat ulvovat, rengit ovat kuin puusta pudonneet. Kaikki vakuuttavat, että neidin on ryövännyt laukkuryssä. Kuusi hevosta on valmiina tallissa ja neljä miestä tuvassa, eikä kukaan liikahda paikaltaan ajaakseen ryöväriä ja hänen saalistaan takaa. Se, jos mikään on kaunista alamaisten rakkautta sitä kohtaan, joka on kahdeksan vuotta hallinnut Aulangon pappilaa.
— Kiitetty olkoon Jumala — sanoi Stjernkors — että pahuuden vallat ovat itsestään poistuneet tästä talosta. Ja nyt pois tuo synkkä verho, sillä täst'edes on taivaan aurinko paistava kuin taivaan armo näille orporaukoille. Ilmaa on virtaileva näihin ruttoisiin höyryihin, vapaus on hajoittava vankilan muurit, rakkaus on sovittava, mitä sydämetön kovuus on niin kauan rikkonut. Niin — huudahti hän ja painoi suudelman heränneen, hämmästyneen Allfridan otsalle — tästä lähtien olen isänä näille surun lapsille.