14. MURHALUOLA.
Molemmat kulkijat jatkoivat kuin äänettömät haamut yöllistä löytöretkeään avaran pappilan toisessa kerroksessa. Stjernkors oli vetänyt saappaat jalastaan, ja hiljaa kuin kissa hiipi mustalainen tuohivirsuissaan.
He tulivat suureen, aution näköiseen, pimeään vierassaliin, joka oli nähnyt monen monta yöllistä juominkia ja jossa rovasti Ödmarkin päivät olivat päättyneet. Vastoin tahtoansa katsahti Stjernkors pimeässä arasti jäätyneihin ikkunoihin. Niissähän oli Joonas sanonut nähneensä niin monet kalpeat kasvot katselemassa talvisena yönä ruuduista sisään.
Kulkijat kiirehtivät askeleitaan. Salista he tulivat yhtä kylmään ja asumattomaan vierashuoneeseen ja siitä taas suureen, yhtä autioon kamariin. Siellä oli todellinen kirjasto, kuusi kaunista, pähkinäpuista kaappia täynnä komeasti nidotuita kirjoja. Stjernkors malttoi vain nopeasti salalyhdyn valossa katsahtaa lähimmälle hyllylle. Se oli päästä päähän täynnä Voltairen teoksia. Luultavasti oli muilla hyllyillä jumaluusopillisiakin kirjoja tuon suuren maailmanivailijan seurana…
Kirjaston permannolla oli käytävämatto, ja sen toisen pään kohdalla uusi tapettiovi, josta päästiin puolikylmään huoneeseen; se oli miltei täpötäynnä vanhoja huonekaluja, puuastioita, kukkaruukkuja, tiiliä ja kaikenlaisia muita tavaroita, mitä tavallisesti mätetään läjään sellaiseen romuhuoneeseen, joka saa olla käyttämättömänä minkälaisessa kunnossa tahansa. Mutta siinäkin sokkelossa, josta näytti olevan aivan mahdotonta päästä läpi, pujottelihe mustalainen eteenpäin tuskin huomattavaa käytävää pitkin ja avasi varovasti oven, jota peitti leveä, seinää vasten nojallaan oleva kirjoituspöytä. Stjernkors ymmärsi, että he olivat päässeet matkansa perille.
Hän otti salalyhdyn ja astui sisään. Ummehtunut, epäterveellinen, myrkyllinen ilma virtaili sieltä vastaan, ja sen mukana vähän raittiimpi, viileämpi tuulahdus, joka näytti tulevan hiukan raollaan olevasta ikkunasta. Paperittomat seinät, joihin oli rakojen peitteeksi liimailtu vanhoja sanomalehtiä, olivat muuttuneet väriltään harmaan ruskeiksi, sammalen karvaisiksi. Paksut, ruskeat villaverhot peittivät ainoan ikkunan. Aikoinaan valkeaksi kalkittu uuni oli mustunut savusta. Huoneessa oli kaksi ruskeaksi maalattua sänkyä; toinen niistä oli paksujen ruudukasten, pumpulivaatteesta tehtyjen uutimien peitossa; lisäksi suuri ruskea vaatekaappi, ruskea pöytä ja samanvärisiä penkkejä ynnä yksi ainoa ruskeaksi maalattu, kömpelötekoinen tuoli — siinä synkän lastenkamarin koko yksitoikkoinen, sietämättömän jäykkä kalusto. Jo toisella silmäyksellä keksi Erland Stjernkorsin terävä katse, että katto ja seinät olivat täynnä pölyä ja hämähäkinverkkoja, että hometta näkyi nurkissa ja seinän raoissa, ettei mikään renkitupa ollut kauemmin ollut näkemättä luutaa ja pesuriepua kuin tuon lastenkamarin lattia ja että uunin komerossa oli ruskeassa kiviastiassa jotakin vanhaa ruokaa, josta leviävä haju ei suinkaan ollut miellyttävä; sitä paitsi oli märkiä liinavaatteita kuivumassa nuoralla uunin edessä. Ennen ikkunan avaamista oli ilma varmaankin ollut hirveätä, ja Stjernkors ymmärsi varsin hyvin, miksi hoitaja mieluummin vietti yönsä alakerrassa.
Tuskin hän oli ehtinyt nopean tarkastuksensa loppuun, kun Joosua tarttui hänen käsivarteensa ja peitti lyhdyn, samalla viitaten ikkunaan päin. Keveitä askeleita kuului tikapuilta. Kohta verhot liikkuivat ja unissakulkija, jolla oli ollut paljon pitempi matka kuljettavana talon ympäri kuin toisilla sisäteitse, hypähti notkeasti kuin nuorallatanssija ikkunasta sisään. Sitten hän sulki hyvin huolellisesti ikkunan, heitti päällystakin yltään, laskeutui polvilleen tyhjän vuoteen ääreen, luultavasti kuvitellen rukoilevansa, ja kätkeytyi sitten suuren, ruskealla villavaatteella päällystetyn peitteen alle. Ei pienintäkään epävarmuutta ollut liikkeissä osoittamassa, että hän nukkui, eikä hän myöskään ollenkaan näkynyt aavistavan vieraitten läsnäoloa.
Stjernkors astui vuoteen luo. Siinä nukkui kaksi lasta; kumpaisetkin olivat yhtä sinisen kalpeat, yhtä kuihtuneet, kaksi kaunista, varjomaista porsliinikuvaa.
— Pienemmän tytön nimi on Beata, kuiskasi mustalainen. Hänen kerrotaan tulleen hulluksi. Mutta hulluksi sanotaan häntä vain siitä syystä, että henki puhuu hänen kielellään. Allfrida pitää Beataa kaikkia muita viisaampana ja kysyy häneltä aina neuvoa.
— Ja kuka nukkuu tuossa? kysyi Erland mennen lähemmä uutimilla varustettua vuodetta.
— Katsokaa itse! vastasi Joosua ja käänsi kasvonsa poispäin.
Stjernkors veti uutimet syrjään ja valaisi lyhdyllään vuodetta. Pieni, melkein pallon muotoinen, kutistunut ja kurja olento, jota tuskin enää saattoi tuntea ihmiseksi, katsoa tuijotti häneen puoliunisin, peljästyksestä mielettömin katsein.
— Älä pelkää; minä olen ystäväsi ja tarkoitan parastasi! kuiskasi Erland lempeästi raajarikkoraukalle, joka vastasi hänelle ainoastaan siten, että ryömi niin syvään kuin taisi suuren peitteen alle.
— Hän on nimeltään Isidor ja on kolmentoista-vuotias, selitti Joosua. Muistan mainiosti, minkälainen hän oli ennen! Jospa te, maisteri, olisitte nähnyt hänet kolmi- tai nelivuotiaana! Hän oli silloin ikäiseksensä suuri ja vahva; vaikka hän olikin niin nuori, jaksoi hän vetää minua kappaleen matkaa käsikärryillä, ja kaunisruumiinen hän oli kuin taivaan enkeli; niinhän ne olivat kaikki. Mutta sitten kuoli äiti, ja silloin tuli tänne se, jota en viitsi mainita nimeltään, ja niin suljettiin kuusi Jumalan vapaata olentoa lintuparkain lailla tähän kauheaan pesään. Niin on nyt käynyt kuin tarkoitus oli, paitsi että kolme heistä vielä elää. Mutta kun poika oli kuusi vuotta vanha, sanoivat muutamat, että hän oli loihdittu vaihdokas; toiset luulivat, että hänessä oli riisi. Ja kun hän oli kymmenen vuoden vanha, oli hän kuin nauris, johon on pistetty neljä hoikkaa puikkoa. Sen jälkeen ei ole juuri sen pahempaa tapahtunut, kuin että hänen jalkansa ovat kokonaan kuivettuneet, ja että hän on menettänyt kuulonsa ja puhelahjansa. Nähdä hän saattaa vielä toistaiseksi ja liikuttaa käsiään kuin sammakko. Hänen ainoa ilonsa tässä maailmassa on katsella Allfridaa. Sisaret hoitavat häntä, ja ilman Allfridaa hän olisi jo aikoja sitten saanut valkoisen ristin haudalleen, kuten kaikki muutkin. Enpä tiedä, onko hänellä mitään syytä kiittää sisartansa siitä.
— Mutta tämähän on murhaluola eikä mikään lastenkamari! huudahti nuori pappi närkästyksestä ja säälistä aivan suunniltaan.
— Enpä tiedä, miksi sitä oppineet sanoisivat, vastasi mustalainen. Lapsilla on ruokaa ja vaatteita, lämmintä ympärillään ja pehmeät vuoteet makuusijoinaan; moni saattaisi ajatella, että heillä on elämä täällä kuin ruhtinailla. Minä puolestani heittäisin yhtä mielelläni lapsukaiseni sammakkokuoppaan. Minä en paljon ymmärrä semmoisia asioita, mutta sen muistan niiltä ajoilta, jolloin itse olin pikkuinen poikaressu, että lapset tahtovat mielellään vähäisen telmiä ja hyppiä ja pitävät paljon leikkikaluista ja kuvista, ja kun he kyllästyvät johonkin, tahtovat he mielellään saada jotain toista. Mutta täältä ei saanut koskaan kuulua pienintäkään teuhaamista, sillä mamseli Pahennus asuu alakerroksessa aivan tällä kohtaa. Täällä ei kukaan saanut juosta, ei kukaan leikkiä, ja sentähden lyötiin penkit kiinni lattiaan ja pöytä tehtiin vaikeasti liikutettavaksi; tuo ainoa tuoli on äskettäin tuotu tänne Loviisaa varten. Oletteko, maisteri, koskaan nähnyt sietämättömämpää ja synkempää ihmislasten asuntoa? Minä toin kerran lapsille ruutusotamiehen; kas, se oli sitten harvinaista! Mutta se oli aivan liian kaunis kuva heille, heidän kun ei pitänyt saada mitään nähdä; Loviisa viskasi sotamiehen uuniin. Ja miten he kaikki kolme siitä itkeä tillittivät! He leikkivät kerran hevosleikkiä ja ratsastivat haloilla: siitä päivin ei enää halkoja tuotu huoneeseen ennenkuin tuli tehtiin uuniin.
— Mutta minä en huomaa mitään järjellistä syytä semmoiseen tunnottomaan menettelyyn. Kuinka on mahdollista, ettei lapsilla ole holhoojaa, joka pitäisi heistä huolta.
— Kysykää pastorilta; minä en tiedä mitään; rovastivainaja kuoli niin äskettäin. Ihmiset luulevat nyt, että lapsissa on spitaalitauti, eikä kukaan tahdo mielellään puhua sanaakaan heistä, sillä se sana voisi muka saastuttaa kielen.
— No niin, Joosua, nyt minä otan haltuuni nämä onnettomat lapset.
Tästä hetkestä lähtien en jätä enää heitä ennenkuin saan heidät
muutetuksi täältä terveellisempään huoneeseen ja parempaan hoitoon.
Sinä saat mennä, jos tahdot; minä jään tänne huomisaamuun asti.
— Ja minäkö jättäisin teidät yksiksenne! Eipäs, me kaksi juuri kuulumme yhteen, sanoi veitsi varrelle. Nyt aiotaan lapset viedä Martoisten torppaan, joka on penikulman päässä metsässä; siellä ei kissa eikä koirakaan heistä saa enää vihiä. Eikä Martoisten torppariinkaan ole luottamista; hän on kahdesti saanut raippoja. Niin, toisin sanoen: kyllähän silti tavallaan voi olla ihminen, mutta … kuulittehan Allfridan sanovan, että hän on täällä vähän ajan kuluttua; niin, Allfrida kyllä tietää paljon, mitä muut eivät tiedä; unissaan hän kuulee asiat äitivainajaltaan.
— Allfrida sanoi todellakin jotain Martoisten torpasta.
— Olkaa varma siitä, että mitä Allfrida puhuu unissaan, on viisaampaa kuin se, mitä laamanni puhuu silmät ja korvat auki käräjillä. Kyllä se pitää paikkansa; heillä on tänä yönä jokin paha kuje mielessä. Kuulkaa! Eikö ollut kuin hevonen olisi hirnahtanut tuolla maantiellä?