13. UNISSAKÄVIJÄ NÄYTTÄYTYY TAAS.
Myöhään illalla samana sunnuntaina istui viransijainen, maisteri Stjernkors, yksinään huoneessaan ja keskusteli Jumalansa kanssa siitä, miten hänen olisi meneteltävä ajan ahdingossa. Hän, tai oikeammin voimallinen henki, joka kätkeytyi sanaan, oli hetkeksi saanut kukistaneeksi vihamieliset uhkaavat intohimot, jotka vaistomaisesti aavistivat, että hän oli heidän vihollisensa, ja nousivat kapinaan häntä vastaan. Mutta eivät ne silti olleet vielä voitetut, ei tuhotut; hän ymmärsi, että ne käyttäisivät ensimmäistä tilaisuutta noustakseen taas kapinaan kiusallista parannuksensaarnaajaa vastaan, joka uskalsi täällä julistaa uusia oppejaan mitä parannukseen ja uskoon tulee.
Aulangon herrasväki miellytti Erland Stjernkorsia vielä vähemmän kuin raa'at talonpojat. Päivällisillä, joilla hän äsken oli ollut, hän oli ollut huomaavinaan ikäänkuin jälkinäytelmän iloisesta, hekumallisesta nautintoelämästä, jota kerrottiin rovasti Ödmarkin aikoina vietetyn ja jossa ei mitään niin ihailtu kuin etevintä ruoantuntijaa, kokeneinta punssin sekoittajaa, urhoollisinta juomaveikkoa, sukkelinta sanasutkailijaa ja parasta lauluseppää. Erland Stjernkors tiesi varsin hyvin, että noissa muinaisajan juomaveikkovanhuksissa oli siellä täällä rehellinen ja hyvä sydän vaahdon ja kuoren taa peittyneenä; mutta hän oli itse toisten aikain ja toisten tapojen miehiä, ajan, jolloin ei pidetty isännän suurimpana kunniana saada juotetuksi vieraansa pöydän alle eikä vieraan korkeimpana kiitoksena joutua sinne. Koko tuo iloinen mellastaminen kiusoitti häntä, ja Kallisten seurassa hän tapasi, paitsi useita sävyisiä ja vaarattomia ihmisiä, ainoastaan yhden, nuoren Loa Åkerströmin, joka näytti ymmärtävän häntä ja katselevan elämää yhtä vakavalta kannalta kuin hänkin. Siis oli kuitenkin jotakin, joka ilahdutti häntä. Toisinaan tarvitaan vain yksi ainoa pisara makeutta tämän maailman katkeruuden sekaan, kun jo valtameren suolaiset aallot kuohuvat hunajana sydämen kalliorantoja vastaan.
Ennenkuin nuori pappi vielä ehti sopia Jumalansa ja itsensä kanssa siitä, oliko hänen ruvettava Aulangon seurakunnassa salamoivaksi Lutheriksi vaiko rauhan mieheksi Melanchtoniksi, aukeni hiljaa David kuninkaan harpun vieressä oleva tapettiovi, ja unissakulkija astui sisään.
Sillä kertaa oli Stjernkors tyynempi, ja hänellä oli enemmän aikaa katsella onnetonta lasta. Tyttö oli paljain päin ja paljain jaloin, kuten ennenkin; mutta hänellä oli tällä kertaa yllä ruskea, lyhyt päällystakki, joka suojeli häntä jonkun verran kovalta talvipakkaselta. Hänen ihonsa oli niin kalpea, että se vivahti siniseltä, hänen jäsenensä niin laihat, niin heikot, että hän pikemmin näytti liihoittelevalta haamulta kuin ihmisolennolta, joka on nuoruutensa parhaimmassa keväässä, juuri kukaksi puhkeamaisillaan. Hänen ikäänsä olikin sentähden mahdoton arvata; hän saattoi yhtä hyvin olla kymmenen kuin kahdeksantoista vuoden vanha. Tukka oli vaalea, hiukan kellertävä; kasvot olivat erittäin hienot ja hyvin sopusuhtaiset, mutta avonaiset, loistavat, liikkumattomat silmät loivat koko olentoon jotakin unentapaista, kammottavaa.
Tyttö astui hänen luokseen, kuten ennenkin ja pani kätensä hänen olkapäällensä, eikä pieninkään katseen värähdys osoittanut, että hän näki mitään.
— Johan minä sanoin sinulle, että sinun pitää tulla, virkahti hän hiukan kärsimättömästi. — He aikoivat lähettää meidät viime yönä Martoisten metsän torppaan… Mutta torpparin hevoselta katkesi jalka…
Sitten hän vaikeni ja näytti kuuntelevan kaukaista ääntä.
— Minä kuulen hänen tulevan maantiellä, jatkoi hän hetkisen perästä. — Hänellä on toinen hevonen; kulkusissa on heiniä… Hän on puolen penikulman päässä… Tänä yönä kahden tienoissa hän on täällä … kello kolme he aikovat… Tule!
Ja hän viittasi kädellään mennessään. Stjernkors ei koettanutkaan pidättää häntä eikä puhua hänelle. Hän huomasi Joosuan seisovan avoimessa tapettiovessa ja väistyvän huolellisesti syrjään haamun rientäessä ulos.
— Vankihuone on auki, jos maisteri tahtoo tulla, sanoi mustalainen päätään nyökäyttäen.
—- Mitä tietä sinä tulit tänne?
— Toisesta kerroksesta. Minä odotin pohjoispäädyn tikapuilla, kunnes
Allfrida tuli ulos ikkunasta, ja kiipesin sitten lasten kamariin.
Sieltä avasin kaikki ovet sisäpuolelta; tie on auki.
— Mutta jos kerran sisäovi on auki, miksi annoit tytön mennä vaarallista tietään lastenkamariin?
— Miksikö? Sentähden, että se on kummallinen olento, jonka ruumis nukkuu ja sielu valvoo. Me mustalaiset emme usko enkelejä olevan, mutta me uskomme, että on valkoisia ja mustia henkiä, ja niiden edellä, jotka kulkevat unissaan, käy aina valkoinen henki. Mutta sen, joka koskee unissakulkijaan, täytyy pistää kätensä aivan sen valkoisen ilmanhengen puhki, ja siitä tulee kova kivistys, jollei pahempaakin. Kaikki olkoon niinkuin sen on oltava, sitä ei saa koettaakaan toiseksi muuttaa. Nyt minä näytän tietä. Ei tässä tarvita tulta, se voisi vain näkyä ulos; minulla on salalyhty. Koko juttu on siinä, ettei kukaan huomaa muurahaisen tietä hiekasta. Onneksi Loviisa nukkuu aina alakerroksessa. Se syöjätär pelkää pimeätä!
— Ja jos meidät huomattaisiinkin, niin emme me ole mitään varkaita, vastasi Stjernkors.
— Kukapa tietää niin tarkoin, minä he meitä pitävät? Ja kuka takaa, maisteri, etteivät ne ole varkaita heidän silmissään, jotka varastavat heiltä heidän vankinsa?
— Mene; minä tulen jäljessä. Minä tahdon omin silmin nähdä, ettei vain kaikki, mitä sinä olet kertonut noista lapsista, ole mieletöntä satua.
Mitään vastaamatta alkoi mustalainen hiljaa vihellellen kiivetä edeltäpäin pitkin kapeita portaita, ja isäntä seurasi perästä. Kohta he olivat jo yläkerran pienessä eteisessä, jonka ikkunasta unissakulkijatyttö oli kiivennyt sisään; ovi oli auki viereiseen saliin.