12. SAARNAN JÄLKEEN.
Päivällispöytä oli katettuna patruuna Arvelinin ruokasalissa Kallisten kartanossa Aulangossa, ja useimmat vieraat olivat jo saapuneet tuottamaan läsnäolollaan loistoa sille merkilliselle päivälle, joka oli viisikuudetta vuotta takaperin nähnyt Frans Nebukadnezar Arvelinin syntyvän maailmaan. Siellä kiroili vanha jahtimestari von Holbach, jolla oli koko pitäjän sukkelimmat hevoset ja pisimmät tyttäret (hevosia pidettiin kuitenkin suuremmassa arvossa). Siinä lämmitteli selkäänsä uunia vasten laamanni Åkerström, kankeana kuin kattotiili, ja puraisi silloin tällöin palasen pikanellitupakkaa hopeaisesta rasiastansa päivällistä odotellessaan. Siinä näkyi kruununvouti Rågberg sinisine, virkasoljella koristettuine hännystakkineen kuvailevan naisille kelin huonoutta, ja samaan aikaan rummutteli toimitusvouti Mangel sormillaan ikkunaruutuun Porilaisten marssia, ja käräjäpöytäkirjuri, sihteeri Krankenhaus, kaiskera ja hoikkasäärinen mies, näytti jo edeltäkäsin syövän keittiöstä tulevasta paistinhajusta itsensä kylläiseksi.
Isäntä itse, pieni, lihava, vikkelä patruuna, punaposkinen vielä viisikuudettavuotiaanakin, pysytteli, samoin kuin kruununvoutikin, naisten seurassa vierashuoneessa, jossa kohta voi huomata seuran pièce de résistance'n, päähenkilön laamanni Åkerströmin rouvan, yksinään sohvalla istumassa samalla kuin emäntä, hiljainen ihminen, entinen emännöitsijä, hyvin huonossa puvussa ja runsaasti koreiden nauhojen koristamana istui hiukan neuvottomana ja kursaili kauempana oven luona, jossa hänestä ei kukaan pitänyt lukua. Sillä vaikka kunniapaikka kieltämättä kuului rouva Åkerströmille arvon puolesta, oli siellä kokonaista kolme muuta naista, jotka olivat melkoista ylhäisemmät häntä syntyperän ja suvun puolesta, nimittäin von Holbach-neidit, Jacquette, Julie ja Marguerite Melanie; he olivat aivan toista kuin Åkerströmin mamselit Loa ja Liina tai Perpetua Arvelin. Vahinko vain, ettei von Holbach-suku ollut aina pitänyt rotua pyhänä, sillä neljäs tytär oli naimisissa karvarin, viides rusthollarin kanssa ja naimattomistakin sanottiin Marguerite Melanien jo aikovan vaihtaa tyhjän neiti von Holbach-arvon tukevammalta kuuluvaan rouva Rågberg-nimeen.
Koko seura oli ollut kirkossa, lukuunottamatta emäntää, jolle pidot olivat antaneet puuhaa, ja jahtimestaria, joka ei koskaan "seurustellut" siinä talossa. Kun kaikki odottelivat päivällistä ja päivällinen odotteli pappeja, johtui puhe nuoreen pappiin ja kirkossa tapahtuneeseen meteliin. Laamannin rouva vakuutti toimitusvouti Mangelille, joka kummastuksesta lakkasi pärisyttämästä ikkunaruutua, miten hän erinomaisen neuvokkaasti oli pelastanut koko seurakunnan hengenvaarasta siten, että oli sanonut eräälle pahimmalle huutajalle: tiedättekö, kuka minä olen? Sen luultiin vaikuttaneen sangen tyynnyttävästi. Kuitenkin tahtoi laamannin rouva mielellään saada tietää, mikä uusi pappi oikeastaan oli ja saattoiko hänestä toivoa sivistynyttä miestä seuraelämään.
— Onko hän naimaton? kysyi neiti Julie von Holbach, kahdenkymmenenyhdeksän vuoden vanha.
— Osaako se p—u lautapeliä? kysyi hänen isänsä.
— Sopiihan esittää, mutta epäilen, minä epäilen, vastasi isäntä kääntyen mitä valtioviisain hymy huulillaan kummankin viimeksi kysyneen puoleen. — Sanotaan, että hän olisi — voit panna pellin kiinni, Antti — jonkinlainen herännäispappi, joka — mitä minun pitikään sanoa? — mutta Riitta, sinähän olet unohtanut tuoda sinapin! — ei voi istuutua ruoalle lukematta rukousta — huuti, Polle! — ensin tavallisesti ja sitten takaperin.
— On ihan kauheata, miten ylellisyys ja herännäisyys kasvavat, virkkoi laamanninrouva, jonka sekavassa päässä ajatukset heittivät yhtä uljaasti kuperkeikkaa kuin Arvelinin välilauseissa. — Ei nyt enää ole mitään varmuutta. Mitä luulee herrasväki tapahtuneen viime viikolla Loppikoskella? Siellä varastettiin lampaanruumis ja silkkikaapu aivan keskellä valoisaa päivää!
— Lampaanruumis ja silkkikaapuko? toisti ivallinen Jacquette von Holbach, neljänneljättä vanha. — Mutta siinähän on ihan selvät tuntomerkit! Eihän vain jompikumpi Åkerströmin neideistä ole joutunut ryövärien käsiin?
— Hän saarnasi niin kauniisti Jumalan valtakunnasta, uskalsi Loa Åkerström kainosti muistuttaa, ymmärtämättä tai ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt herjaavaa syrjäiskua, jonka sukuperä kohdisti virka-arvoon.
— Pyydän anteeksi — puuttui kruununvouti Rågberg puheeseen hyvin arvokkaasti — minä sanoisin mieluummin hänen saarnaansa kylänluvuiksi. Hänen esitystapansa oli liian talonpoikaismaisen yksinkertaista, vailla kaikkia semmoisia kaunopuheliaisuuden kaunistavia kukkia, joita nykyään on oikeus odottaa sivistyneeltä puhujalta. Myönnän kyllä, että hän puhui siivosti, mutta muuten hän puhui melkein niinkuin jokapäiväisessä elämässä puhutaan, ilman rytmiä, kaunopuheista poljentoa, tunnetta. Minusta hän oli hyvin mauton.
— Hän ei laulanut eikä parkunut saarnastuolissa, kuiskasi Loa sisarelleen Liinalle.
— Hän luki kuulutukset kyllin selvästi, huomautti laamanni ratkaisevasti.
Hänen mielestään se ansio oli tärkein papilla.
— Minä — virkahti laamannin rouva — höristin koko ajan korviani saadakseni kuulla jonkin kauniin siveyssäännön hyvistä avuista ja muista semmoisista, mitkä ovat palvelijain velvollisuudet isäntiänsä ja emäntiänsä kohtaan, maailman turhuudesta, ja miten me kaikki tulemme autuaiksi, ynnä muuta semmoista, mikä kaikki ylentää mieltä, kun sitä kirkossa kuulee. Sen sijaan hän puhui miten tulee uskoa, eikä sillä lailla kuitenkaan voida uskoa, ja miten tulee kieltää itsensä, eikä kukaan voi kumminkaan kieltää itseään, ja lasketteli semmoista loppumattomiin, eikä siinä ollut mitään tolkkua koko saarnassa.
— Te olette aivan oikeassa, armollinen rouva, arveli kruununvouti. Stjernkorsilla lienee vaillinaisen puoleiset koulutiedot; hän ei osannut edes jakaa saarnaansa logiikan ja matematiikan mukaan eri osiin, ensiksi, toiseksi, kolmanneksi ja niin pois päin. Mies vain paukutteli; ei siitä saanut selkoa, mikä oli alkua, mikä loppua. Minun täytyy puolestani sanoa, että säännöllinen, kunnollinen jaoitus on saarnassa ansio; vai miten, suloinen Marguerite; mitä mieltä sinä olet?
— Niin, se on totta, vastasi Marguerite Melanie nöyrällä äänellä.
— Niin, se on totta, matki Jacquette, saarna on aina kirjainarvoitus, jonka pappi antaa kuulijoilleen arvattavaksi. Jollen käsitä sanan ensi osaa, niin ehkäpä käsitän toisen tai kolmannen osan, ja ellen käsitä mitään, niin saan vielä kaupantekijäisiksi kuulla sanan kokonaankin. Ja hyvin jaetussa saarnassa on koko sana tavallisesti se, että kaikki onni tulee papilta.
— Ei, sanoi rouva Åkerström, toisin on suloisen, herttaisen, kelpo pastori Idegranimme laita; hän aloittaa aina saarnansa kauniisti sanoilla: "arvoisat kristityt!"
— Niin, mitäpä muuta tarvitaankaan? ivasi Jacquette. Siinähän on ihan ensi sanoissa päästökirja kaikista synneistämme, sekä niistä, mitä olemme tehneet ja parhaillaan teemme, että niistäkin, mitä vastedes kenties aiomme tehdä. Kuinka me voisimme muuten olla arvoisia kristittyjä?
— Pyydän teitä, neitiseni, olemaan armollinen ja muistamaan, että pastori Idegran käyttää toistakin kaunista ja soveliasta puhuttelua: "kalliit kristityt" — vastasi rouva Åkerström, syystä kyllä, närkästyneenä. — Sen sijaan suvaitsi maisteri Stjernkors nimittää meitä kaikkia ihan erotuksetta "veljikseen ja sisarikseen". Minä puolestani en muista olevani mitään sukua maisteri Stjernkorsille; vielä vähemmin saatan muistaa, että olisimme sisaruksia. Mutta jos on mitään oikeutta olemassa, on meidän kelpo Idegranimme pääsevä kirkkoherraksi. Saattaakohan hän päästä jo ensi keväänä?
— Ensiksi täytyy virkavuoden kulua loppuun, ja sitten armovuoden, jos mitään armovuotta tulee, vastasi kruununvouti. Nyt jo julistetaan kuitenkin virka haettavaksi, ja sitten saamme nähdä, kutka pääsevät vaaliin.
— Minä puhun siitä Åkerströmille, hänen ei tarvitse muuta kuin sanoa vain sana piispan korvaan, virkkoi laamanninrouva katsahtaen mieheensä joka kierteli salissa viinapöydän tienoilla kuin kotka teiripaistin ympärillä. — "Rakkaat veljeni ja sisareni!" Tosiaankin, hävyttömämpää en ole vielä koskaan kuullut.
— Vieköön p—u kaikki veljet ja sisaret, tiuski jahtimestari salin ovella. — Pitääkö meidän sentähden kuolla nälkään, että papit ovat jäätyneet kiinni…
Hän ei ehtinyt mainita tuttua paikkaa, jonne hän tavallisesti toivotti kaikki papit, kun hänet keskeytti patruuna Arvelin, joka helpotuksesta huoahtaen huudahti:
— Tuossa tulevat pastorimme; nyt pääsemme alkamaan! Astukaa sisään, hyvät herrat! No, kiitos ja kunnia, herra maisteri — aja ulos Polle, Antti! — kauniista saarnasta!