11. TULOSAARNA.
Aulangon kirkko oli ääriään myöten täynnä väkeä, kun uuden papin oli vuoro saarnata. Niin monenlaisia huhuja oli hänestä liikkeellä, niin herjaavia juttuja oli kulkemassa, eikä oikein tiedetty, mistä ne olivat peräisin, että nekin, jotka jo aikoja sitten olivat unohtaneet, miltä kirkko näyttää sisältä, olivat sillä kertaa poikenneet tavoistaan ja lähteneet uteliaisuudesta kuulemaan tulosaarnaa.
Kirkko olikin tuona päivänä kummallisen näköinen. Vanhat penkit, joita ei ollut maalattu sataan vuoteen, upeilivat nyt kirjavien pukujen ja muiden korujen komeutta. Parvet, jotka olivat aivan maahan romahtamaisillaan, olivat kummallekin puolelle saaneet kannattimiksi pari vahvaa tukea. Saarnastuoli, jota siihen saakka olisi voitu verrata katonharjan alla olevaan ampiaispesään, oli reunustettu puhtaalla, valkoisella vaatteella, joka peitti monet puutteellisuudet ja teki kaiken sievemmän näköiseksi. Katajanhavuja oli siroteltu ränsistyneen alttarin ympärille, vaikkei se kuitenkaan parantanut hallistunutta alttarivaatetta eikä kurjan huonoa alttaritaulua, jonka paljoa paremmin saattoi katsoa kuvaavan ilkeästi irvistelevää ryövärijoukkoa kuin korkeinta, parhainta ja kauneinta, mitä ihmiskunta palvelee. Yhtä vähän olivat nuo seurakunnan uuden hoitajan hät'hätää toimittamat korjaukset voineet estää lunta tuiskuamasta katosta ja nurkista tai lattiata notkahtelemasta ja siellä täällä murtumastakin sen päivän tavattoman painon alla.
Jumalanpalvelus ei ollut vielä alkanut, ja kaikenlaista puhetta syntyi jouten istuvien kesken.
— Onko totta — sanoi Mietoisten kielevä emäntä, joka reuhtoen oli tunkeutunut erääseen penkkiin, missä ihmisiä jo istui sylikkäin — onko totta, että uusi pappi on vanhan testamentin aikuisia ja että hän ei tunnusta kasteen sakramenttia?
— Ei ole, ei, arveli hänen vierestään Seppälä. — Hän kuuluu olevan kreikanuskoinen, ja hänet on lähetetty tänne kastamaan meidät kaikki ryssiksi.
— Mitä siinä lörpötätte? mutisi Vikuri, lankunvetäjä, joka oli tunkeutunut kaikkein lähimmäksi penkin ovea. — Ettekö ole kuulleet, ettei uusi pappi ole mikään oikea pappi vaan lääninviskaali, ja hän on saanut luvan pukeutua papiksi voidakseen paremmin saada anastetuksi viinapannut. Pappi on hänessä päällä niin höllässä kuin nahka makkarassa, mutta sisällä on vain sakkoja ja takavarikoita.
— No, se on jo niin häpeällistä konnuutta, että joka sellaista sietää, ei koskaan enää ansaitse kunnon ryyppyä tässä maailmassa! — puuttui puheeseen sattumalta lähellä oleva Alavirran kapakan isäntä ja katseli uhkaavasti ympärilleen. — Eikö täällä ole ketään nuorta miestä, joka olisi siksi ramussaan, että uskaltaisi taputella viskaalin näkyville papista?
— Saanko kaksi kannua viinaa? kysyi eräs Iikkalan kyytimies, jonka sameista silmistä jo saattoi huomata hänen aamulla ottaneen sievoiset naukut.
Uhkaavaa muminaa alkoi kuulua käytävältä, sillä ken tahtoi viinaapolttavassa Aulangossa sanoa jotain oikein julmaa, vihamielistä ja inhoittavaa — ken siellä tahtoi samaan henkilöön yhdistää kaiken alhaisen, kauhean ja tuhoisan — hänen tarvitsi vain sanoa yksi ainoa, mutta paljon merkitsevä sana lääninviskaali. Kumea murina levisi heti käytävältä toiselle, penkistä penkkiin ympäri kirkkoa. Huhu kasvoi suusta suuhun kulkiessaan, hämärtyi yhä enemmän ja saapui alttaria lähellä oleviin penkkeihin semmoisena, että pappi muka oli ryövärijoukon päällikkö ja ryövärit olivat valmiina saartamaan kirkon ja murhaamaan armotta kaikki, mitä sisällä oli. Epämääräinen pelko ja levottomuus valtasi kaikkien mielet; ihmiset nousivat seisomaan penkeilleen, kaikki katselivat ympärilleen tietämättöminä, mistä päin heidän oli odotettava tuntematonta vaaraa, ja pelkkä lapsen itku tai virsikirjan putoaminen olisi riittänyt panemaan lumivyöryn liikkeelle ja kaikki kirkossa olevat ihmiset olisivat hillittömässä pelossaan syöksyneet ulos ja tallanneet toinen toisensa kuoliaaksi ovissa.
Onneksi ei kuulunut mitään muuta kuin kumeata hälinää, joka levisi toisesta äärestä toiseen, ja kohta seisoi kaikkien kuiskutusten aihe, uusi pappi, messupuvussaan alttarin edessä. Taaskin kuroittuivat kaikki kaulat eteenpäin… Nurina oli kuitenkin jo puhkeamaisillaan esiin. Mitä ärtynyt ihmisjoukko välittää alttarin pyhyydestä!
Silloin kuultiin papin lujalla ja vakavalla äänellä lukevan synnintunnustusta. Mahtavat sanat, tuo vapiseva huokaus, joka niin monet vuosisadat on noussut langenneen ja lunastetun ihmiskunnan syvimmästä sydämen pohjukasta — tuo rukous, joka rakentaa uskon vuorilujan sillan kauhistuttavain syvyyksien yli kadotettuun ja takaisin saavutettuun paratiisiin — se tippui kuin kesäinen sade kuiville kedoille … kaikki kumartuivat, kaikki nöyrtyivät. Ja kuitenkin olivat samat ihmiset kuulleet saman rukouksen aina lapsuudestaan asti; ei kirjaintakaan ollut pantu siihen lisäksi, ei kirjaintakaan otettu siitä pois; mutta niin kuin se rukous sillä kertaa lausuttiin ei sitä ollut totuttu kuulemaan Aulangossa. Kaikki, mitä tuossa kauan huonosti hoidetussa seurakunnassa oli mädännyttä, villiytynyttä, langennutta ja eksynyttä, tunsi vastoin tahtoansakin mielessään samaa kuin paatuneinkin tuntee kuullessaan ukkosen jyrisevän päänsä päällä. Syntyi syvä hiljaisuus, joka kesti rukouksen loppuun asti, ja kun lukkari sitten käheällä viinaäänellään alkoi virren, oli ihmisjoukko tyyntynyt ainakin sen verran, että se uteliaana odotti, mitä viskaaliksi luultu sen jälkeen sanoisi heille.
Suomalaiset eivät ole kovinkaan soitannollisia naapureihinsa ruotsalaisiin verraten, mutta varsin tärkeänä he pitävät hyvää messuääntä. Rovasti Ödmark oli menettänyt senkin vähän äänensä, mikä hänellä oli nuorena; pastori Idegran sai tuskin säveltäkään suustaan. Nyt kajahti alttarin edestä kaunis barytoniääni metallinheleänä, ja sen vaikutus oli alussa hämmästyttävä. Mutta käheä viinaääni vastasi lukkarin penkistä, ja vastasi urheasti väärin. Kymmenkunta muuta ääntä yhtyi lukkarin veisuuseen, kuten oli tapana, ja nämä lauloivat vielä hullummin. Muutamat hurjimmista viinapatruunista käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja röhkivät kaukaa oven luota muiden mukana. Messuaminen ja kirkkorauha näyttivät olevan vaarassa.
Nuori pappi ei siitä kumminkaan hämmentynyt. Hän ei ollut huomaavinaan mitään, messusi vain messunsa loppuun ja lähti alttarilta. Ennen saarnaa laulettavan virren aikana alkoivat muutamat hävyttömimmät tömisyttää jalkojansa. Puolue ymmärsi merkin; muutamat alkoivat viheltää, toiset ulvoa, jotkut huutaa. Melun parhaillaan kestäessä Erland Stjernkors nousi saarnastuoliin.
Hän seisoi siinä suorana ja tyynenä kuin puutarhuri puistossaan myrskyn humistessa puissa. Hänen silmänsä katsoivat pikemmin suruisesti kuin ankarasti kapinallista seurakuntaa. Hän oli vielä vaiti; hän odotti aikaansa, mutta ei sitä näyttänyt tulevan.
Nähtävästi oli joukossa joitakuita, jotka pitivät huolenansa estää ihmisiä tyyntymästä. Hälinä kasvoi kasvamistaan. Selvästi kuului huutoja, että pappi olisi heitettävä saarnastuolista. Nuori pappi katsahti vielä kerran tyynesti, pelottomasti ympärilleen; sitten hän polvistui ja alkoi rukoilla seurakunnan edestä. Sanat eivät olleet litanian sanoja, mutta sen sisällystä oli osittain niissä. Se oli voimakas, palava, henkevä rukous, joka oli tähdätty kaikkea maan päällä vallitsevaa syntiä ja pahaa vastaan. Se oli leimahtava rukous, että Jumalan enkelit valmistaisivat sinä päivänä Herran tietä; että Jumalan henki osoittaisi kaikkivaltaansa, astuisi alas synnin syvimpään liejuun ja asettaisi ihmisten uhmaiset sydämet laupiaan Jumalan valtaistuimen eteen, jotta elämän valo saisi loistaa yli pimeän maan ja sen synkkiin sieluihin, niin että nämä nousisivat kuoleman varjosta, niin että uusi maailma aukenisi heidän sisimmässään ja kaikki uudistuisi Kristukseen rakentuen…
Hänen vielä puhuessaan ja mikäli hänen sanainsa henki ja voima kasvoi, vaikeni vähitellen hurja hälinä hänen ympäriltään, pahimmat huutajat hiipivät yksitellen ulos, siihen asti tuntematon hämmästyksen, katumuksen, häpeän ja paremmankaipuun tunne heräsi ihmisten sydämissä, ja uusi pappi sai häiriöttä saarnata aina loppuun asti saarnansa Johanneksen todistuksesta.
Mikä valtava voima virtaileekaan elävästä sanasta, kun se uhkuu hengen väkevyyttä! Tietääköhän kylläinen, välinpitämätön, unelias pappi, joka tekopyhästi laulaen laahaa lausuttavansa saarnastuolista, tietääköhän hän, että hänellä on edessään monta sataa isoovaa ja janoovaa ihmishenkeä, jotka odottavat hänen sanojansa kuin auringon paahtama maa iltasadetta? Tietääköhän hän, että ne on pantu hänen hoidettavikseen kuin suuri, määräämätön vainio — tietääkö hän, että nyt on hänen kylvöaikansa, nyt on hänen sanoissaan iankaikkinen elämä, mutta seuraavana silmänräpäyksenä on voima häneltä poissa, hän on taas tomua, ja rikkaruoho kasvaa ja sielut kuihtuvat? Ah, hän tietää sen sangen harvoin, hän laulaa läksynsä evankeliumikirjan alusta loppuun asti, siunaa ruokansa ja istuutuu pöytään hyvällä omallatunnolla…
Ostakaa aikaa!