10. JOOSUAN KERTOMUS.
— Onko minun syyni, että pata on musta? jatkoi mustalainen ärtyisästi. Minä synnyin tuolla lähimmässä torpassa; isää ei minulla ole ollut koskaan ja tuskinpa edes äitiäkään. Ja jos äiti sittenkin olisi, niin on hänen nimensä Sipuri-Sanna; hän on mustalaissukua ja osaa povata. Mutta minä paimensin pappilan lehmiä ja nukuin yöt ladossa ja tunsin talon joka sopukan ja kaikki, mitä siinä oli. Siinä oli vähän enemmän kuin muutamat arvelivat minun tarvitsevan tietää. Neljä vuotta takaperin lähettivät pastori ja mamseli Apollonia minut irtolaisena Turkuun; ja nyt he luulevat Viaporia minun oikeaksi isänmaakseni. Mutta minä en oikein viihtynyt vankilassa ja satuin muutamana parhaiksi pimeänä yönä vahingossa menemään väärästä ovesta. Sitten lyöttäydyin mustalaisten seuraan, koska ihmiset sanoivat meidän olevan yhtä sukua; ja jonkun aikaa kuljeskelin ympäri maata karhuntanssittajan mukana, ja jonkun aikaa näyttelin marakatteja, ja jonkun aikaa olin ilveilijäin seurassa; sillä minä olen aina ollut kunnianhimoinen, minä kapusin ylemmä. Sitten pisti päähäni lähteä katsomaan, vieläkö äitini elää. Mutta minä en huolinut ruveta pudistamaan kättä kaikkien vanhain Aulangon-ystävien kanssa, ja sentähden lainasin vähän mustaa, jota ilveilijät käyttävät, näytellessään rosvoja…
Niin sanoen Joosua kohotti hieman hurjalta näyttävää, takkuista, mustaa tekotukkaansa ja näytti sen alta kaunista, iloista, ruskeakiharaista päätänsä.
— No niin — hän jatkoi irvistäen — kukaan muu ei tuntenut minua kuin Kiven Matti. Minä arvelin saattavani jo unohtaa, että he lähettivät minut pois puutteeseen ja kurjuuteen, ja ehkeipä minussa ollutkaan kaikki niin varsin kehuttavaa; mutta nähkääs, nyt ovat he lähettäneet äitinikin metsään näkemään nälkää ja paleltumaan … ja hän on ainoa äitimuorini, nähkääs maisteri … eihän minusta kukaan muu koko avarassa maailmassa pitänyt lukua. Kuinka lauletaankaan: "kuink' kaunis, luonto, oot!"… Ei, ei se niin ollut: "sun äänes luonto rinnassain!"… Minä olen, kuten näette, oppinut jotain teatterissa ollessani. Ensi yön hiiviskelin täällä ympäri mietiskellen itsekseni, eikö olisi parasta polttaa poroksi koko talorähjä väkineen päivineen. Silloin näin valoa rovastin kamarista ja kiipesin katsomaan ikkunasta rovastiko siellä taaskin kujeilee.
— Ahaa! Sinä se siis olitkin se käsittämätön, ikkunassa oleva varjo.
— Minä hengitin ruudulle nähdäkseni paremmin, ja silloin tunsin maisterin, muistin miten maisteri Turussa eräänä jouluiltana istui kuin Jumalan enkeli vankien luona linnassa, ja minulle maisteri antoi uuden katkismuksen, kun osasin jotakuinkin lukea sisältä… Ja sitten, kun sairastuin linnassa, kävi maisteri joka päivä katsomassa, miten minä jaksoin, ja antoi minulle parempaa ruokaa kuin toisilla oli; niin, nähkääs, sen on maisteri varmaankin unohtanut, mutta minä en ole sitä unohtanut, ja tiedän toisen, joka pitää kirjaa kaikista maailman vangeista….
— Niin, nyt muistan. Mutta miten olisin saattanut tuntea sinua, kun olet tuommoiseksi kummitukseksi pukeutunut?
— Ja silloin ajattelin itsekseni: hän asuu siellä, talo jääköön polttamatta! Mutta sitten arvelin taas: mitä hän tehnee täällä? Ja samassa näin tyttörievun kapuavan toisen kerroksen ikkunasta ja alas tikapuita ja sitten pihan yli ja ylös toisia tikapuita ja sitten ikkunasta sisään ja portaita pitkin alas maisterin huoneeseen. Sen tien minä tunnen kuin viisi sormeani; siitähän minä ennen kannoin Allfridaa edestakaisin tikapuita myöten.
— Onko sen unissaan kulkevan lapsiraukan nimi Allfrida?
— On, ja kaksi l:ää nimessä, sanoi rovasti ennen, kun oli iloisella tuulella. Nähkääs, Allfridan suurimpana ilona oli kiipeileminen, kun hän vielä oli pieni, ja sentähden hän kiipeilee nyt unissaankin. Sitä tietä hän kulki usein rovastin luo, sillä katsokaas, häntä pidettiin jo silloin kuin oravaa häkissä. Ja koira tuntee hänet, samoin kuin se tuntee minutkin; se ei murahdakaan meille. Kun näin hänet sinä iltana niin ohuissa vaatteissa ulkona talvipakkasessa, olin juuri aikeissa lähteä kantamaan hänet takaisin, kuten ennen, mutta sitten ajattelin: odotas, Joosua, Herrallamme on kyllä omat tarkoituksensa, koska hän antaa jalat unelle. Ja sitten muistui mieleeni, miten huonosti tässä talossa oli kohdeltu lapsia; ja kuitenkin on tämä muka kristillinen talo ja pappila. Hyi semmoista jumalisuutta; parempia ovat silloin mustalaisetkin, joilla ei ole mitään uskontoa. Mutta ei ole mitään salaista, mikä ei kerran tulisi ilmi. Nähkääs, sen minä tahdoin sanoa maisterille, että tässä talossa on orporaukkoja, joita kidutetaan kuoliaaksi.
— Ei, Joosua, minä en saata uskoa sellaista julmuutta. Semmoista ei tehdä koskaan syyttä suotta ja huvin vuoksi vain, mutta kenelle olisi tässä talossa mitään hyötyä siitä? Tiedätkö siitä muuta kuin tyhjiä arveluita?
— Tiedän niinkin. Muistan varsin hyvin, että kun viimeinen ruustinna kuoli ja mamseli Apollonia tuli taloon, oli täällä kuusi lasta, ja ne suljettiin kaikki toisen kerroksen pohjoisen puolella olevaan kamariin; siellä ei niillä koskaan ollut päivänpaistetta eikä raitista ilmaa, ja huoneessa oli yksi ikkuna, ja sen edessä aina verhot, niin että huone oli puolipimeä keskellä päivääkin. Sieltä ei päästetty lapsia koskaan ulos, ei kesällä eikä talvella; he eivät milloinkaan saaneet leikkikaluja huvikkeeksi, ei milloinkaan ystävällistä sanaa tai katsetta. Ihmiset sanoivat, että lapset näkivät nälkää, mutta se on valhetta, jos saan sanoa. Ruokaa he saivat joka päivä kyllälti, mutta ei koskaan mitään muuta ruokaa kuin aina vain jauhovelliä ja yhäti jauhovelliä, eikä koskaan suolaa, ei lihaa, ei kalaa eikä vihanneksia, vaan aina samaa vuodet läpeensä, kunnes he ruoan ääressä pureksivat nälissään rikki paitojensa reunuksia.
— Miten on mahdollista, että rovasti Ödmark, hyväsydäminen mies, saattoi hyväksyä niin järjettömän menettelyn?
— Sanokaas muuta! Mutta hän kävi harvoin lastenkamarissa, eikä sinne päässyt kukaan muukaan, paitsi pitkä Loviisa, joka oli lastenhoitaja, ja Jumala armahtakoon raukkoja, jotka joutuvat semmoisen hoitajan varaan! Joka aamu kello yhdeksältä vietiin lapset puhtaiksi pestyinä rovastin luo suutelemaan hänen kättään, ja sitten heidät lähetettiin oitis takaisin lastenkamariin, johon heidät teljettiin seuraavaan aamuun asti. Mutta nyt saa maisteri kuulla kummia. Eräänä aamuna minä kiipesin tikapuita ylös etsimään varpusen pesää räystään rajasta; silloin minä näin toisenlaisen varpusen pesän, kamarissa olevat lapset. Loviisa ei sattunut silloin olemaan siellä, ja Allfridan onnistui leikitellessään saada ikkunan haat auki. Silloin minä nostin hänet tikapuille ja kannoin hänet juuri samaa tietä, jota hän nyt kulki; ja niin tein sitten tuon tuostakin, milloin Loviisa oli poissa, ja mamseli Apollonia ihmetteli, mistä Allfridan posket rupesivat punottamaan eivätkä käyneet keltaisiksi. Viimein hän keksi syyn siihen; silloin naulattiin ikkuna kiinni ja minut lähetettiin vankeuteen Turkuun. Siitä on nyt neljä vuotta, ja he ovat nyt taas unohtaneet ikkunan. Naulat ovat ruostuneet, Allfrida kulkee samaa tietä kuin lapsena ollessaan, mutta … nyt hän kulkee unissaan!
— Oliko heitä kuusi sisarusta?
— Kuusi oli. Kaikki kauniita kuin voikukat ja melkein yhtä keltaisia. Minun lähtiessäni lepäsi kolme heistä valkoisen ristin alla kirkkomaassa; en ole vielä lukenut, onko ristejä siitä asti tullut lisää. Hauta kuin hauta: mitä muuta on semmoinen lastenkamari kuin elävien hauta? Sen ovelle saattaisi kirjoittaa: "tässä lepää" — jos tietäisi, että siellä on rauhaa tai lepoa.
— Joosua — sanoi nuori pappi katsoen häneen terävästi — sinä olet aika kirjava otus.
— Ruudukas myöskin, herra maisteri! Minulla oli kerran ylläni parhaan muodin mukaan tehty ruudukas nuttu.
— Vaikka sinusta olisi voinut tulla rehellinen palvelija, olet sinä ruvennut maankiertäjäksi, eikä se ehkä ole kokonaan ollut sinun oma vikasi. Minä pelkään, että sinulla on vähän kiero käsitys siitä, mikä on sinun omaasi, mikä muiden; ehkä myöskin siitä, mikä on oikein, mikä väärin. Mutta minkälainen poikalurjus lienetkin, on sinussa kuitenkin jotakin hyvää. Minä uskon esimerkiksi, ettet nyt siinä laskettele valheita.
— Minä en valehtele koskaan muulloin kuin oikeuden edessä ja välistä huvikseni, herra maisteri.
— Minusta näyttää, että sinusta vielä voisi tulla ihminen. Hyvillä töillä ei saateta ostaa tuumankaan vertaa autuutta. Mutta jos sinä saat tehdyksi hyvän työn, Joosua, ymmärrätkö silloin, että Herramme tahtoo tarttua tukkaasi vetääkseen sinut suosta.
— Kyllä, senpä minä ymmärsin, sanoi poika viilipiimästä.
— Hyvä, minä otan sinut palvelukseeni, ja me pelastamme yhdessä rovasti Ödmarkin onnettomat lapset.