9. YÖLLISIÄ HAVAINTOJA.
Erland Stjernkors katseli tarkemmin nukkuvaa lasta.
Siinä ei ollut mitään peloittavaa; kasvot olivat lempeät ja kauniit; vain avonaiset, liikkumattomat silmät osoittivat, ettei lapsi tiennyt mitään ulkonaisesta maailmasta. Selvästi näkyi, että sielun silmät olivat suunnattuina unimaailmaan, jolla kuitenkin oli jokin selittämätön yhteys todellisen elämän kanssa.
— Ketä sinä etsit? kysyi Erland tarttuen varovasti lapsen käteen, sillä hän tiesi, että äkillinen herääminen sellaisesta tilasta saattaa aiheuttaa kouristuksia tai muita vaarallisia seurauksia.
Ei pieninkään kasvojen ilme osoittanut, että lapsi olisi ymmärtänyt hänen kysymystään. Mutta se näytti kuuntelevan kuin jotakin kaukaa tulevaa ääntä ja kuiskasi, useasti vaieten välillä, muutamia tuskin kuuluvia sanoja:
— Sinäkö siinä olet, Beata?… Kyllä, kyllä, minä tulen kohta…
Saanko pyytää häntä tulemaan luoksemme?… Kiitoksia, se oli hauskaa…
Nyt minä tulen…
Samassa puikahti keveä valkoinen olento kummastuneen katsojan edestä suoraan seinän läpi ja katosi.
Mutta vaikka Erland Stjernkors ei olisikaan ollut käytännöllisesti ymmärtäväinen mies, niinkuin hän oli, oli hän liian selvästi nähnyt vieressään lihaa ja verta olevan olennon voidakseen uskoa "silmänkääntäjän" mainiota temppua, seinän läpi ajamista. Hän tarkkasi, miltä kohtaa lapsi katosi; paikka oli aivan sen suuren kuvataulun vieressä, joka esitti Davidia harppuineen. Hän valaisi kynttilällä sitä kohtaa ja huomasi isonlaisen tapettioven, joka aukeni ulos päin. Mukavuuksia tarjoavassa huoneessa ei tuollainen ovi suinkaan ollut mikään harvinaisuus; mutta joko sattumalta tai vartavasten oli se sovitettu niin tarkasti, ettei sen liitoksia voinut huomata heikossa valaistuksessa.
Uteliaisuus, sääli, ehkäpä myöskin epäselvä aavistus siitä, että häntä jollakin tavoin tarvittiin, kaikki se sai Stjernkorsin arvelematta lähtemään kiiruhtavan olennon jälkeen. Kylmä ilma virtaili häntä vastaan. Hänen edessään olevat pimeät portaat veivät ylöspäin; hän luki astuimet; niitä oli kahdeksankolmatta. Portaiden toisessa päässä oli lukitsematon ovi, oven takana kylmä eteinen ja siinä pieni ikkuna. Eteisestä johti toinen ovi kartanon yläkertaan, mutta se oli lukossa, ja siihen näyttivät kaikki salaperäisen lapsen jäljet päättyvän.
Jo oli Stjernkors kääntymäisillään tyytymättömänä takaisin, kun hän oli kuulevinaan hiljaista rapinaa ikkunan takaa. Hän katsahti ulos ja näki himmeässä valossa aivan selvästi saman keveän, valkoisen olennon kiipeävän notkein liikkein alas tikapuita, jotka sillä kohdalla olivat kattoa vasten pystyssä. Sitten olento kulki kepeästi pihan yli ja edelleen toisia tikapuita myöten ylös, jotka olivat pystyssä suuren rakennuksen vastakkaista päätyä vasten; siinä se katosi vihdoin päädyn varjoon, niin ettei saattanut huomata, mihin päin se edelleen meni.
Talvinen ilma henkäili jääkylmänä ikkunasta. Sellaisessa pakkasessa oli siis pieni unissakävijäraukka kulkenut pitkän, vaarallisen matkansa paljain päin, paljain jaloin ja ohuissa liinavaatteissa!
Erland Stjernkorsia värisytti. Mitä hänen oli tehtävä? Tuliko hänen herättää joku talon väestä? Pitikö hänen heti paikalla samaa vaarallista tietä myöten koettaa saavuttaa onneton lapsi, joka epäilemättä oli hengenvaarallisesti vilustunut?
Ennenkuin hän vielä oli ehtinyt tehdä päätöstänsä, näki hän miehen varovasti hiipivän esiin saman nurkan luota, jonka taa lapsi oli kadonnut. Hän kuuli kahlekoiran murisevan, mutta taas vaikenevan; samassa hän tunsi mustalaisen, joka aamupäivällä oli ollut pyytämässä hänen suojelustaan.
— Joosua! sanoi hän hiljaa.
Mies hätkähti kuin työstään tavattu varas, mutta rauhoittui taas, kun näki suojelijansa avonaisessa ikkunassa, ja pani sormen suullensa merkiksi, ettei hän saattanut vastata. Samassa hän kiipesi ketterästi kuin kissa ylös tikapuita, heilautti itsensä rohkealla hyppäyksellä lähellä olevaan ikkunaan ja seisoi kohta Stjernkorsin vieressä.
— Tytöllä ei ole mitään vaaraa, kuiskasi hän. Hän on jo taas siellä, missä hänen pitää olla, tai oikeammin, missä hänen ei pitäisi olla, mutta hän ei palellu kuoliaaksi. Minulla on vähän sanottavaa, mitä en saattanut sanoa aamupäivällä. Tässä talossa on seinillä korvat.
— Tule sitten minun huoneeseeni, mutta mene edeltä; tässä ovat portaat, vastasi Stjernkors, hän kun tunsi poikaa liian vähän uskaltaakseen antaa hänen kulkea jäljestä pimeässä porraskäytävässä.
— Kyllä minä tunnen tien; en minä ensimmäistä kertaa tästä astuskele … kolme, neljä, viisi, mutisi mustalainen, lukien astimia ja kulkien pimeässä vakavin askelin alaspäin. — Rovastivainaja teetti nämä portaat päästäkseen milloin hyvänsä juomasalista makuukamariin palvelusväen tietämättä ollenkaan, mihin aikaan se tapahtui aamulla … viisitoista, kuusitoista, seitsemäntoista… Parhaita ystäviänsä hän kestitsi yläkerrassa juuri siinä huoneessa, josta ihmiset sanovat paholaisen ottaneen hänet … yksikolmatta, kaksikolmatta, kolmekolmatta… Mutta Taavetti kuningas ripustettiin ovea vartioimaan kunnian vuoksi, luullakseni … kuusikolmatta, seitsemänkolmatta, kahdeksankolmatta… Nyt olemme kulissin takana.
Ovi oli raollaan, ja Stjernkors oli kohta taas työhuoneessaan. Kynttilät olivat palaneet pitkälle karrelle avatun raamatun vieressä ja valaisivat mustalaisen mustahkoja kasvoja, hänen villiytynyttä muotoaan, miestä, joka niin myöhään ja niin kahden kesken minkään muun inhimillisen todistajan olematta läsnä ei ollenkaan näyttänyt luottamusta herättävältä. Eikä nuori pappi ollutkaan vapaa epäilyksestä, että sopiva tilaisuus saattaisi viekoitella hänen uuden suojattinsa tekemään jonkin tuottavan konnankoukun, ja sentähden hän päätti pitää kaikkia hänen liikkeitänsä tarkasti silmällä.
— Mitä sinulla on sanottavaa minulle? kysyi hän äänellä, joka ehkäisi kerrassaan kaiken liian tuttavallisuuden.
— Maisterilla on ollut vieraita kolmena yönä peräkkäin, alkoi mustalainen, katsoen veitikkamaisesti mustan otsatukkansa alta.
— On, minä olen kolmena yönä nähnyt onnettoman lapsiparan. Ensin luulin sitä harhanäöksi, mutta huomaankin hänet nyt unissakulkijaksi, pieneksi tytöksi…
— Niin, tyttö hän on. Hän on viisitoistavuotias, vaikkei hän näytä muuta kuin kymmenen tai kahdentoista vanhalta. Ja jos maisteri tahtoo tietää, kuka hän on, niin katsokoon kirkonkirjoista. Tottahan rovastivainaja lienee pannut omat lapsensa kirjoihin.
— Hänenkö lapsensa, mitä sanot?
— Ihan niin. Kukapa hän sitten olisi? Etsikää kirjoista!
Stjernkors etsi kymmenen, kahdentoista, viidentoista vuoden vanhoista vihittyjen, syntyneiden ja kuolleitten kirjoista. Rovasti Ödmark oli niihin aivan oikein merkitty itse ja kolme hänen vaimoansa ja niiden lapset, mutta neljännestä vaimosta ja hänen lapsistaan ei ollut merkkiäkään. Sen sijaan saattoi kapeasta, tuskin huomattavasta paperireunasta otaksua, että lehti oli leikattu irti juuri siitä, mistä rovasti näytti jatkaneen muistiinpanojaan omasta perheestään.
— Olisihan minun se pitänyt arvatakin, jatkoi mustalainen. Miksipä he löisivät merkin siihen kohtaan rannalle, johon vene upposi? Mutta samantekevä. Kanervakankaalla lähellä rantaa kasvoi kataja, josta ei kukaan pitänyt lukua, ja se näki kaikki. Hohoo; mainiota, mainiota. Sitä he ovat tallanneet kuin ruohoa jalkoihinsa, mutta kas, se pääsikin pujahtamaan kenkien alta ja pistää heitä nyt kantapäähän. Odottakaahan — ja mustalaisen kasvot saivat äkkiä hurjan koston ja uhkan ilmeen — he saavat raudat kepittämisestä ja raippoja haukkumasanoista, ja silloin nauraa Joosua, niin että silmät tulta iskevät!
— Sinä erehdyt suuresti, nuorukainen — sanoi Stjernkors — jos luulet, että hyvää asiaa voidaan edistää vihalla ja kostonhimolla. Kerro minulle, mitä tiedät rovasti Ödmarkin lapsista, ja mitä ihmiset muuten lienevätkin rikkoneet sinua ja heitä vastaan, sen me nyt unohdamme ja mietimme ainoastaan, miten voimme lohduttaa ja auttaa niitä, jotka ehkä tarvitsevat apuamme.