8. PUHETTA LIIAKSI, EIKÄ KUITENKAAN TARPEEKSI.
Seuraava päivä oli lauantai. Maisteri Stjernkors otti silloin seurakunnan hoidon huostaansa; hänellä oli työtä tavattomasti, ja huone oli parhaillaan täynnä väkeä, kun pieni, punakka, paljaspäinen herra, jolla oli viheriät lasit nenällä, kurkisti ovesta.
— Pyydän anteeksi, nimeni on Arvelin. Lähin naapuri. Häiritsenkö ehkä teitä.
— Olkaa hyvä, käykää istumaan.
— Mieluista nähdä turkulaisia. Toivottavasti matka kävi hyvin? Perhanan huono keli tähän aikaan. Ei ole mitään talviajoja — kas, hyvää huomenta, kirkkoväärti; miten jaksaa ruskean tammanne varsa? — Ei pääse paikaltaan hievahtamaan. Voin hinnan sanotaan rupeavan laskeutumaan. Hohhoo, niin, niin, sellainen on maailman meno. Tämän saman pöydän ääressä istui ystävä Ödmark ja hoiteli papinkirjoja, ja tuolla salissa on hänen lautapelinsä — vai niin, muori, te aiotte naittaa Kaisan? — ja siellä olemme aikoinamme sitoneet monet parit yhteen ja heittäneet kuutosia niin että nurkat paukkuivat… Niin anteliasta kirkkoherraa kuin Ödmark-vainaja aikoinaan oli, on teidän, Kaisa, vaikea löytää. Idegran on vuokrannut tulot; hänellä ei ole varaa olla niin antelias, hänellä… Jos olette vielä naimaton mies, herra maisteri, niin sopiipa katsella vähän ympärilleen tässä pitäjässä. Käydä jahtimestarilla esimerkiksi. Von Holbachilla on kolme tytärtä naimisissa — aja ulos koira, Kalle — ja kolme kotona. Nuorin täyttää viisikolmatta vuotta ensi keväänä siihen aikaan, kun lampaita keritään. Laamanni Åkerströmillä on kaksi ja minulla on yksi, joka ei myöskään ole kaikkein mitättömimpiä, vaikka minä sen itse sanon. Toivon, että käytte talossa, maisteri. Mutta kenties häiritsen?
— Olkaa hyvä, jatkakaa vain. Minä koetan kuulla niin vähän kuin mahdollista.
— Mitä? Onko maisteri vähäkuuloinen? Isävainajani oli myöskin huonokuuloinen, ja se paheni hirveästi vuosien kuluessa. Oikeastaan oli tarkoitukseni — mutta kas, siinähän on pikku Johanna, joka meni ensimmäisenä adventtina naimisiin pitäjän räätälin kanssa; toivon että avioliitto on onneksi; sano Pitkäselle, hyvä ystäväiseni, että hänen pitäisi hankkia parempaa ompelurihmaa; minun poikani ovat kiskoneet irti kaikki napit nutuistansa — niin, tarkoitukseni olisi kutsua teidät, maisteri, ryypylle ja voileivälle halpaan majaani.
— Kiitoksia. Tänään minun on mahdotonta, se kunnia täytyy jättää.
— Minulle se on kunnia eikä teille. Mutta eiköhän huomenna päivälliselle? Ödmark-vainajalla oli tapana sanoa — no mutta, Haukkilan Petteri, etkö häpeä, kun tulet sisään lakki päässä? — että terveellisin elintapa on ottaa kuminansekainen karvas naukku aamulla ennen saarnaa, mutta jäljestä piti olla pomeranssia tai anista. Minun eukkoni sen asian kyllä ymmärtää, herra maisteri. Mutta kenties häiritsen?
— Minä tulen mielelläni huomenna päivälliselle.
— Sepä erinomaista. Ödmark-vainajalla ei ollut iloa muijistaan, mutta kyllä ne olivatkin, meidän kesken sanoen, oikeita kiusanhenkiä kaikki neljä. Ei kukaan heistä ymmärtänyt musiikkia, herra maisteri. Ei sitten hitustakaan korvaa. Minun tallipässilläni oli enemmän musiikkiaistia kuin heillä kaikilla neljällä yhteensä. Sentähden — voi, juutas tuota minun luuvaloani; nyt tulee taaskin huono ilma — niin tulivat kaikki lapset hulluiksi. Mutta kenties millä häir…
— Jäikö rovasti Ödmarkilta lapsia eloon?
Tuo aavistamaton kysymys sulki kuin myllynsulku ihan kerrassaan pienen, kaljupäisen miehen tulvillaan olevan sanasäkin. Hän katsahti neuvottomana ympärilleen eikä vastannut.
Erland Stjernkors oli toistamaisillaan kysymyksensä, kun huomasi ovella nuoren, kalpean, repaleisen, mustatukkaisen miehen, joka hyvin innokkaalla ja paljon tarkoittavalla viittauksella pyysi häntä vaikenemaan. Kysymys jäi uudistamatta, ja kohta huomattiin patruuna Arvelinin ihan hiljaa korjautuneen tiehensä.
— Kuka sinä olet? kysyi Stjernkors mustalta mieheltä, kun tuli hänen vuoronsa ja kaikki muut olivat lähteneet huoneesta.
— Isäni poika, kuului rohkea vastaus. — Muutamat sanovat minua Pamppuriksi, toiset Bredströmiksi, muutamat Joosuaksi. Minä en tiedä, kuka on oikeassa. Muuten olen hevosenkengittäjä silloin, kun ei ole muuta tekemistä.
— Oletko mustalainen?
— Sanovathan ne minua niin mustaksi, etten ole oikein valkoinen. Mutta se ei lähde ihmisistä Venäjän saippualla.
— Oletko sinä kastettu ja oletko käynyt rippikoulun?
— Sitä en tiedä.
— Onko sinulla papinkirjaa?
— Sitähän minä nyt juuri pyytäisin. En kuulutuksiinpanoa varten; sitä saatan vielä odottaa viisi- tai kuusikymmentä vuotta, kunnes saan tarpeeksi varoja. Mutta päästäkseni kengittämään hevosia Tampereen markkinoille. Nimismiehet ja viskaalit ovat ruvenneet oikullisiksi tähän aikaan.
— Oletko sinä tämän pitäjän kirjoissa? Jonkinlainen mainetodistus pitää sinulla olla näytettävänä.
— Minusta on siinä kylliksi, että olen kirjoitettu maailman suureen kirjaan. Etsikää tänä iltana tähdistä, ehkäpä löytyy minun mainetodistukseni. Maisteri voisi kirjoittaa: täten todistetaan, että Joosua, tai mikä hänen nimensä lienee, on ihminen eikä ole luotu kantamaan rautoja jaloissaan. Taikka: täten todistetaan, että Bredström on elävä olento, jonka täytyy saada syödä, koska hän muuten kuolee nälkään. Ellei kelpaa, saattaa maisteri kirjoittaa: täten todistetaan, että Pamppuri on minun renkini.
Erland Stjernkors tarkasteli nuorukaista ja muisteli nähneensä hänet joskus ennen. Nuoren mustalaisen kasvoissa — sillä kahtakymmentä vuotta vanhempi hän ei voinut olla — näkyi niin paljon uskaliaisuutta, viekkautta, uhkamielisyyttä ja kuitenkin samalla niin ilmeinen vilahdus jonkinlaista hyvyyttä, että Stjernkors päätti koetella häntä.
— Tässä saat muutaman kopeekan; mene tiehesi, ja tule takaisin ylihuomenna.
Niin sanoen hän oli ottavinaan taskustaan muutamia vaskirahoja ja ojensi ne mustalaiselle kiireessä muka huomaamatta, että niiden joukossa oli hopearupla.
— Kiitoksia, maisteri; sillä saa juuri hevosen takajalat kengitetyksi; mutta jos tahdotte panettaa hevosenne hopeakenkään, niin saatte naulata tähän pari ruplaa lisäksi, vastasi mustalainen ja tarjosi hopearahaa takaisin.
— Hyvä, hyvä, sanoi Stjernkors, pidä vain hyvänäsi, mitä olet saanut, olkoon se pestinä. Kun opin paremmin tuntemaan sinua, niin otan sinut ehkä kokeeksi palvelukseeni.
Joosua suuteli hänen kättään ja oli kuin suunniltaan ilosta. Mutta samassa hän näytti muistavan jotakin, katsahti urkkien joka puolelle huonetta, löi itseään korvalle niin että läjähti, ja juoksi sitten huutaen tiehensä, aivan kuin hänet olisi oikein kouraantuntuvalla tavalla ajettu ulos ovesta, jättäen uuden isäntänsä kykynsä mukaan selittelemään niin outoa palveluksen ensi opinnäytettä.
Päivä kului virkatoimissa, ja vasta illalla Erland Stjernkors sai aikaa seuraavan päivän tuliaissaarnan valmistamiseen. Läheisen keittiökamarin kello oli jo lyönyt kaksitoista, kynttilät paloivat himmeinä huoneessa, ja nuori saarnamies istui vaipuneena mietiskelemään Johanneksen todistusta, joka oli sunnuntain evankeliumin tekstinä. Silloin laskeutui taaskin käsi keveästi hänen olkapäällensä ja sama lapsi, joka edellisinäkin öinä oli näyttäytynyt, seisoi taaskin liinavaatteihin puettuna hänen edessään.
— Mikset usko minua? Mikset tule meidän luoksemme? kysyi lapsi puoleksi nuhtelevalla, puoleksi rukoilevalla äänellä.
Stjernkors näki siinä aivan selvästi edessään saman näyn, jonka hän oli ennen nähnyt yön hämärässä. Kalvaan, kauniin, vaaleakiharaisen, noin kymmenen tai korkeintaan kahdentoista vuoden vanhan lapsen — sen lempeät sinisilmät olivat auki, liikkumatta tuijottaen ne katselivat eteensä. Se ei ollut mikään mielikuvituksen luoma, ei mikään uni, ei mikään kummitus — se oli todellinen elävä olento, mutta unissaan kulkija.