7. MITÄ OLI AJATELTAVA?
— Myönnän — virkkoi Stjernkors, yhä enemmän kummastuneena siitä varmuudesta ja avomielisestä tyyneydestä, jolla pastori itse johti puheen hänestä kaikkialla liikkeessä oleviin häpeällisiin huhuihin — myönnän, että olen kuullut sellaisia lörpötyksiä, mitä suvaitsitte mainita, ja etenkin tämän pitäjän monista ja suurista viinapolttimoista.
— Senhän saattaa arvatakin, vastasi siihen kappalainen hymyillen. Asia on siten, että meillä täällä on huonot heinämaat, ja karja elätetään suureksi osaksi rankilla. Muuten on sitä elinkeinoa edistänyt ensin talousseura ja sitten kruunu. Kun jokainen tilallinen maksaa viinaveroja, polttipa hän sitten tai ei, niin onhan selvää, ettei kukaan tahdo maksaa veroa ilmaiseksi.
— Mutta tapojen turmelus…
— Ai, ai, niitä nuoria kirjanoppineita, ne tahtovat tehdä meidät kaikki fariseuksiksi! Mutta leikki sikseen, herra maisteri, seurakunta on aivan samanlaisessa kunnossa kuin kirkkokin. Vaikka siitä sieltä täältä paikataankin raot ja reiät, pysyy se kuitenkin aina vain vanhana rähjänä. Jos tahdotte rakentaa kelvollista, niin antakaa vanhan luhistua läjään ja rakentakaa uudelleen perustuksista asti!
— Niin minä tahdonkin tehdä, herra pastori, ja aluksi ehdotan, että lukkarin suuri viinapolttimo lakkautetaan kokonaan.
— No, sepä olisi oikea hyvätyö, jos maisteri saisi niin paljon järkeä mahtumaan sen vanhan narrin kalloon. Kokonaista kuusi vuotta olen hänelle aina vähän väliä sanonut: kuules, Talvinen, heitä pois tuo liike; ei se kannata, hyvä lukkari! Rengit juovat koko voiton. Ja niin käykin; kahden vuoden kuluttua hän on köyhä mies.
— Minä olisin pastorin sijassa erottanut hänet virastaan.
— Siinä oli omat mutkansa. Talvinen on aikoinaan ollut Ödmark-vainajan kasvinkumppani, ja Ödmark oli vapaamuurari; hän piti omiensa puolta…
— Vapaamuurariko? Ja luterilainen pappi!
— Niin, miksikä ei? Koko maailmahan tiesi, että kaikki Kaarle XIII:n suosikit olivat vapaamuurareita, ja ne, jotka eivät olleet, kiiruhtivat rupeamaan niin pian kuin mahdollista, pysyäkseen armon päivänpaisteessa. Ödmark-vainajalla oli hyvin korkea arvo heidän keskuudessaan, ja sentähden hänen melkoinen omaisuutensa hupeni Tukholman suureen lastentaloon ja muihin vapaamuurarien laupeudentöihin. Ei ole killinkiä eikä kopeekkaakaan omaisuutta tallella. Kaikki menee vasarakaupalla veloista. Mutta palataksemme virkatoimituksiin, saatamme alkaa jakamalla saarnavuorot ja ripit keskenämme; kyllä täällä on työtä kahdellekin, herra maisteri! Sitten syömme yhdessä päivällistä ja iltapäivällä silmäilemme kirkonkirjoja ja vaivaishoitoa, mikäli niitä tarvitsee tuntea.
Papit istuutuivat sitten kirjoituspöydän ääreen almanakka kädessä jakamaan tehtäviään, ja huomattiin jo välttämättömimmän ulkonaisen seurakunnan hoidon, kuten kansliatöiden, vaivaishoidon, väkilukutaulujen teon ja muiden semmoisen vaativan melkein koko heidän aikansa. Mitä siitä sitten jäi niin sekalaisen seurakunnan sielunhoitoon, oli toinen juttu.
Iltapäivällä kappalainen näytteli vieraalleen koko taloansa, tallit, navetat, juustokamarit, myllyt, riihet, pajat, silppukoneet, ja elleivät kaikki pellot ja niityt olisi olleet paksun lumen peitossa, olisi kävelyä epäilemättä jatkettu aivan puustellin äärimmäiseen raja-aitaan asti. Mutta olipa siinä sitten näyttelemistäkin. Ei ollut maisteri Stjernkors, vaikka hän pitikin itseään hyvin käytännöllisenä miehenä, koskaan osannut aavistaakaan sellaista järjestystä ihan joka askelella. Aulangon kappalaisen talo oli jonkinlainen hyvin järjestetyn maanviljelyksen mallikartano, ja ainoa muistutus, minkä äsken tullut vieras salaa itsekseen lisäsi, oli se, että kappalainen, pastori Idegran ehkä oli liian uuttera ja liian harvinaisen hyvä maanviljelijä voidakseen olla yhtä uuttera ja yhtä erinomainen kirkon palvelija.
Kello oli jo seitsemän tai kahdeksan illalla, kun Erland Stjernkors palasi pappilaan kappalaisen rengin kyyditsemänä komeassa reessä ja hyvin hoidetulla hevosella. Hänen päänsä oli täynnä uusia aikeita ja huolia; hän ei ollut tyytyväinen eikä tyytymätön; hän tunsi olevansa yksin, tarvitsevansa ystävän tai ainakin palvelijan, johon voisi täydellisesti luottaa. Hänen virkaveljensä oli maailman mies, järjestyksen mies; mutta mitä hän vielä sen lisäksi oli? Sitä ei ollut suinkaan helppo saada selville. Stjernkors päätti käyttää hyväkseen hänen taitavuuttaan ulkonaisissa tehtävissä ja ottaa omaksi huolekseen vaikeamman ja vastuunalaisemman toimen, koettaa johdattaa kauas harhateille eksynyttä laumaa oikean paimenen luo.
Kohta hän istui taas rovasti Ödmarkin entisessä työhuoneessa. Ödmark…? Niin, tuon miehen pitkä elämä, näyttipä se ihmisistä miten runsaasti tahansa kuninkaan armon, rikkauden, kauneuden, ilon ja nautintojen kultaamalta, mitä se oli ollut muuta kuin synkkä erämaa?[10] Olikohan siinä ollut ainoatakaan elävää vesipuroa levittämässä ympärilleen vehreyttä ja suloutta? Missä oli se sato, mikä niin pitkän elämäntyön, niin paljon voiman, hyvän terveyden ja suuren vaikutuskyvyn olisi pitänyt kantaa? Ja missä oli nyt kaikki se kuninkaan suosio, kaikki ne aarteet ja nautinnot, joita kuolevaiset sanovat kunniaksi ja onneksi ja jotka varmaan aikoinaan olivat herättäneet monessa kateutta? Kaikki oli poissa, maassa multana, lumen peitossa ihmisten riistämänä ja raastamana, pilkkaamana ja unohtamana — todellakin erämaa! Erämaa, missä kenties oli raatelevia petojakin, joita ei kukaan tuntenut? Yön pimeys ei tiennyt vastata siihen.
Erland Stjernkors otti raamattunsa ja etsi satamaa harhaileville ajatuksilleen. Hän löysi sen ja tyyntyi.
Hänelle katettiin illallispöytä viereiseen huoneeseen, hänelle yksin.
— Missä on mamseli Durin?
— Häntä kupataan saunassa.
— Onko hän kipeä?
— Hän kuppauttaa kerran viikossa.
Siihen ei ollut mitään sanomista. Moni uskoi silloin ja uskoo ehkä vieläkin semmoista menettelyä parhaaksi varokeinoksi kaikkia tauteja vastaan.
Stjernkors kävi levolle ja sammutti kynttilän. Tuskin hän oli katsahtanut jäiseen ikkunaan, kun huomasi varjon. Se näkyi tällä kertaa aivan selvästi kuun valossa ja oli kuin naisen pää kampoineen ja hiussuortuvineen.
— Juuri niin — sanoi nuori pappi ihan tyynesti itsekseen — tuossa ainekset, joista monikin kummitus on tehty! Ota palanen yötä, palanen yksinäisyyttä, palanen mielikuvitusta; valele niitä hiukan kuun valolla ja sovita kaiken sen keskelle puunrungon varjo, josta voit mielinmäärin muodostaa päättömän ruumiin tai ruumiittoman pään, ja kummitus on valmis. Tuntematon olento, sinä siinä ikkunan ruudulla, toivotan sinulle hyvää yötä…
Kohta Erland Stjernkors oli unen helmoissa.
Hän oli maannut melkein yhtä kauan ja kuu oli siirtynyt melkein yhtä paljon kuin edellisenä yönä, kun hän aivan samalla lailla heräsi siitä, että joku pani kätensä hänen otsalleen. Hän nousi istualleen ja näki saman lapsen yhtä kevyesti puettuna seisovan aivan päänalusen vieressä.
— Huomenna tarvitsemme me sinua, sanoi lapsi.
Stjernkors oli vaiti. Hän tahtoi päästä varmuuteen siitä, että kaikki oli unta. Mutta lapsi jatkoi:
— He pelkäävät sinua ja tahtovat lähettää meidät pois. Estä se, jos voit. Hyvää yötä!
Ja samassa näky katosi. Stjernkors nousi vuoteesta ja katsoi, olivatko kaikki ovet hyvin suljetut.
— Nyt ei ole oikein pääni laita, sanoi hän itsekseen. — Minä näen näkyjä. Lääkärit sanoisivat sitä idiosynkrasia'ksi, prosopopia'ksi… minä syön liikaa iltaisin, minun täytyy muuttaa ravintojärjestykseni… Kummallista, että sama näky aina uudistuu… Lapsi!… Mitäpä muuta se on kuin Kiven Matin tyhmiä juttuja; ne ahdistelevat minua unessa.