18. LÄHETYSSAARNAAJANA PAKANAIN KESKELLÄ.
Kevätaurinko oli jo alkanut sulattaa kinoksia, ja kaikki katot olivat melkein paljaina päivän puolelta. Hylkeiden ampujat ottivat tarkat pyssynsä esille koteloistaan, kalastajaukoille tuli kiire paikata nuottansa, ja vaskisepät kalkuttelivat yöt päivät. Oltiin maaliskuun keskipaikoilla — käsillä oli viinankeittoaika — ja se oli Aulangossa hyvin tärkeä ajanhetki, yhtä tärkeä kuin muilla seuduilla kylvöaika. Sillä silloin oli totuttu näkemään lukemattomien uunien suitsuavan viinapannujen alla; silloin levisi koko seutuun ilettävä rankin haju; silloin nähtiin aina miehiä, vaimoja ja lapsia hoipertelemassa nälkiintyneiden eläinten tavoin pihoissa ja teillä. Viina oli Aulangon varsinainen pääelinkeino; viina oli sen kultaneste ja sen rikkauksien lähde. Kaikki muut elinkeinot olivat sivuasioita. Jos aulankolaiset olisivat olleet nimeltäänkin pakanoita, niinkuin he olivat elämänsä puolesta, olisivat he kuvanneet jumalansa Molokin ojentamassa viinapannua runsauden sarvena ja tallaamassa monipäistä nimismiesten ja lääninviskaalien muodostamaa lohikäärmettä.
Mutta Molok on ahne jumala: se vaatii kalliin veron. Se nieli suunnattoman suureen kitaansa palvelijainsa kotoisen onnen, heidän omantuntonsa rauhan, heidän poikiensa kukoistavan nuoruuden, heidän tyttäriensä viattomuuden, heidän lapsiensa terveyden, heidän vanhempiensa siunauksen ja sen avun, jonka Kaikkivaltias Jumala suo hädässä. Toisinaan sattui, että aulankolaiset heräsivät aamulla yöllisen päihtymyksen jälkeen ja alkoivat laskea voittojaan ja tappioitaan. He olivat lähettäneet niin ja niin monta tavarakuormaa pohjoiseen päin; he olivat myyneet sen ja sen verran naapureille ja muille ostajille: heidän olisi pitänyt olla rikkaita, ja kuitenkin he köyhtyivät köyhtymistään. Silloin he syyttivät toisiansa: mies vaimoansa, poika isäänsä, veli veljeänsä, naapuri naapuriansa. Siitä jouduttiin syytämään katkeria sanoja, hirveitä kirouksia, jouduttiin kostotöihin ja vihollisuuksiin, verisiin haavoihin ja murhiin. Sopu ja yksimielisyys, luottamus ja kunniantunto, hyve ja jumalanpelko väistyivät yhä kauemmaksi onnettomasta, kirotusta, paheisiin ja pimeyteen vaipuneesta kansasta.
Mutta kaikkea sitä olivat seurakunnan papit ääneti katselleet, taikka he olivat yleisin sanoin esittäneet sellaisia rikkiviisaita hyvesääntöjä, jotka ovat ihmisten ulkokuorena, mutta joista ei kukaan, ei ainoakaan, tunne lämmintä tuulahdusta sydämessään. Rovasti Ödmark oli antanut kerjäläisille vehnäkakkuja, ja pastori Idegran oli joka pyhä alkanut saarnansa sanoilla: "arvoisat kristityt!"
Paitsi raakoja juomareita, tappelijoita ja pilkkaajia oli Aulangossa myös jokseenkin suuri joukko semmoisia, jotka osasivat välttävästi lukea, välttävästi katkismuksensa ulkoa, kävivät kerran vuodessa Herran ehtoollisella, nukkuivat joka toinen pyhä kirkossa, palasivat sieltä varmoina autuudestaan ja luulivat siis olevansa hyviä kristityitä. Papit olivat niin kauan istutelleet kirjain- ja sunnuntaikristillisyyttä, ettei heillä ollut pienintäkään käsitystä mistään paremmasta, ja kun sen istutuksen hedelmät huomattiin madonsyömiksi, eivät kylvömiehet laiminlyöneet yleisin sanoin moittia "maailman pahuutta".
Eräänä talvi-iltana tuli sitten lumen mukana uusi pappi Aulankoon, kirkkoherransijainen maisteri Erland Stjernkors. Hän oli käsittänyt sielunpaimenen velvollisuudet toisin. Hän ymmärsi kyllä, ettei Molokin alttaria kukisteta päivässä. Hän ryhtyi varovasti työhön. Mitäpä olisikaan hyödyttänyt, jos hän heti ukkosäänellä olisi pauhannut viinapannujen hävittämistä? Stjernkors ei luottanut ollenkaan vanhan vaatteen paikkaamiseen uusilla tilkuilla. Hän odotti aikaansa, alkoi juuresta käsin — rukoili Jumalan valtakunnan puolesta ja pyysi ihmisten perinpohjaista muuttumista. Sitten hän ahdisti rohkeasti, säälimättä, ihmisiä pelkäämättä koko sitä sisäistä turmelusta, jota ei kukaan koskaan saata omin voimin karttaa eikä voittaa — eikä vain toista tai toista helmasyntiä, joista on luovuttava, jotka tulee poistaa. Hänen sanojensa voima varttui, hänen puheensa tuli valtavaksi ja tunkeutui salamana seitsenkertaisilla vaskihaarniskoilla peitettyihin rintoihin. Siinä ei itketty mitään herkkämielisten kyyneleitä, joiden monikin katsoo yhtä välttämättömästi kuuluvan hyvään saarnaan kuin sade seuraa itätuulta, mutta jotka sitten kuivuvat nopeammin kuin kesäinen kaste. Vaikutus oli niin tavaton, niin ihmeellisen syvään iskevä kuin se vaikutelma, jonka humalaiset mässääjät pelipöytänsä ääressä istuessaan tuntevat huoneen vavistessa lähestyvän ukkosen jyrinästä. Siinä eivät auttaneet mitkään verukkeet, eivät mitkään tyhjät puolustelut. Nuo pelottavat sanat eivät sietäneet mitään tinkimistä eikä sovittelemista. Useimmat olivat tulleet kirkkoon tekemään mitä kiireimmiten tilinsä Jumalan kanssa ja tunnustamaan itsensä heikoiksi kuolevaisiksi, joilla tosin oli muutamia pieniä inhimillisiä puutteellisuuksia omaatuntoa kiusaamassa, mutta samalla kuitenkin enemmän hyveitä ja hyviä puolia, joita taivaan vanhurskaan tuomarin ei muka pitäisi jättää palkitsematta ja jotka he pyysivät hänen suosiollisesti ottamaan huomioonsa. Kaikista niistä ansioista ei nuori opettaja tiennyt mitään. Hänen ankara ruoskansa löi kaikki maahan, kukisti erotuksetta kaikki kurjina, avuttomina syntisinä tomuun Kaikkivaltiaan istuimen eteen ja jätti heidät siihen makaamaan, kunnes sana juurtuisi, eikä kiirehtinyt tuomaan sovintoa, joka saattoi juurtua pysyväisesti vain sydämen syvimpään nöyryyteen.
Mutta uuden papin mielestä ei hyvän paimenen ollut toimittava ainoastaan lammashuoneen ovella, vaan myöskin metsissä ja kedoilla. Joka päivä nähtiin hänen iltapuoleen, olipa ilma millainen hyvänsä, astuskelevan ympäri kirkonkylää tai ajaen käyvän kaukaisemmissakin kylissä. Kaikkialla olivat lapset, niiden hoito, lukutaito ja kristillisyys hänen lähimpinä huolinaan. Erland Stjernkors arveli täydellä syyllä, että kansan keskuudessa kaikki pysyväinen parannus oli aloitettava lasten kasvattamisesta, ja sentähden hän järjesti uudenlaisia kouluja. Sanomatonta vaivaa hän sai nähdä muuttaessaan ajattelematonta ulkolukua sellaiseksi, että lukija edes vähänkin sai käsitystä luetusta, ja surukseen hän huomasi, että täytyi ensin ruveta opettamaan huonopalkkaisia ja taitamattomia kiertokoulunopettajia itseään. Toiseksi hän etsi käsiinsä kaikkialta ja ennen muita pahamaineisimmat talot, hurjimmat juomarit, tappelijat, siveettömimmät naiset ja ne, jotka häntä eniten vihasivat ja kiroilivat. Niitä oli montakin Aulangossa. He eivät enää koettaneet nostaa melua kirkossa tai keskeyttää jumalanpalvelusta; sen sijaan he heittelivät kivillä rikki sakastin ikkunoita, leikkelivät poikki papin hevosen silat ja uhkailivat toimittaa hänelle itselleen surullisen lopun, milloin vain tapaisivat hänet sopivassa paikassa.
Eräänä päivänä lähti hurjin kaikista, Sammen Simo, pyssy olalla salapolttimolleen metsään, kehuen, että hän sinä päivänä ampuu lampaan vaatteisiin pukeutuneen suden. Luvalliset ja luvattomat viinapolttimot olivat siihen aikaan kaikkialla toimessa. Sampi rohkaisi mieltään muutamilla kukkurapäillä ryypyillä eikä enää muistanutkaan, että hän jo oli ladannut pyssynsä. Hän pani siihen uuden panoksen. Iltahämärissä palasi Stjernkors jalkaisin lähimmästä kylästä; silloin hän kuuli pyssyn pamauksen ja heti sen jälkeen valitushuutoja metsän rinteeltä maantien vierestä. Hän pysähtyi, kuunteli ja meni paikalle. Siinä virui Sammen Simo verissään. Pyssyn piippu oli halennut kaksinkertaisesta panoksesta, ja lukko oli katkaissut salapolttajalta oikean käden melkein irroilleen.
Ei näkynyt yhtään ihmistä likitienoilla. Stjernkors sitoi pahan haavan nenäliinallaan niin hyvin kuin taisi. Mutta kun ei ollut muuta keinoa haavoitetun viemiseksi kotiin, nosti hän raskaan, tajuttoman miehen hartioilleen, kantoi hänet neljännespenikulman matkan hänen mökilleen ja hoiti häntä monta viikkoa, kunnes hän parani. Siitä päivin oli Sammen Simo kuin toinen ihminen. Hän oli menettänyt vanhan kätensä, mutta saanut sen sijaan uuden sydämen.
Lukku-Liisa nimeltään oli ahnas Ahkolan kapakan emäntä, kapakan, josta Kiven Matti oli sanonut, ettei pahempaa variksen pesää ollut seitsemäntoista penikulman alalla. Se oli kaikkien roistojen turvallisin kokouspaikka. Erland Stjernkorsin kaunopuheisuus oli siellä mennyt kuin tuhka tuuleen. Kaksi kertaa hän oli koettanut tunkeutua tuohon pesään. Toisella kertaa emäntä otti hänet vastaan korento kädessä, toisella kertaa vieraat paljain puukoin. Stjernkors näki hyväksi odottaa vähän ennenkuin yrittäisi kolmannen kerran.
Mutta Lukku-Liisa oli leski ja hänellä oli vain yksi poika, nimeltä Kallu, viidentoista vuoden vanha. Kallu oli ehtinyt paljon edelle ikäänsä; hän osasi juoda, pelata korttia, kiroilla ja olla puukkosilla yhtä hyvin kuin kuka täysikasvuinen mies hyvänsä. Eräänä päivänä hän tappeli äitinsä kanssa; hänellä oli aseena halko ja äidillä puntari. Voiton vei selvempi heistä, puntari teki tehtävänsä niin hyvin, että Kallu kaatui otsa murskana lattialle eikä sen koommin enää noussut. Lukku-Liisa kävi vaaleaksi kuin palttina; nimismies tuli, mutta ei mitään voitu näyttää toteen. Kallu oli haudattava, ja maisteri Stjernkorsin tuli siunata ruumis. Sitä ennen hän meni kolmannen kerran Ahkolan kapakkaan ja silloin hän pääsi sisään. Kun hän kahden tunnin kuluttua lähti sieltä, oli Lukku-Liisan uhmakas ylpeys ainaiseksi murtunut, kapakka suljettiin, lekkerien tapit avattiin, viina juoksi kellariin ja Kallun hautajaisista tuli voimakas herätys, joka koski moneen sataan paatuneeseen sydämeen.
Niin käsitti Erland Stjernkors velvollisuutensa lähetyssaarnaajana pakanain keskellä. Tosin on kristinuskon saarnaaminen kaukaisissa maissa suurta Jumalan työtä, ja onnelliset ovat ne kansat, jotka siten ovat kutsutut levittämään Jumalan valtakuntaa sekä omassa maassaan että sen ulkopuolella. Mutta kansa, joka lähettää lähetyssaarnaajia kaukaisiin pakanamaihin, ennenkuin se ollenkaan on koettanut vakavasti vaikuttaa rakkauden vapailla töillä moniin tuhansiin oman maan pakanoihin, joilla on koko kristillisyydestä tuskin muuta kuin eksyttävä nimi, semmoinen kansa on hyväntahtoisen miehen kaltainen, joka säälien suurta metsäsuota meni sitä ojittamaan, vaikka vettä oli kosolta hänen omassa pihassaan ja hänen köyhän naapurinsa lähimmällä pellolla. Voi ulkoloistoa, ulkoloistoa! Miten suuria, ihania rakkauden töitä olisikaan tehtävänä sen maan omien uksien edessä — mutta se olisi liian jokapäiväistä, se ei pääsisi kaikkien kansojen nähtäväksi, sitä työtä ei ympäröi pyhyyden sädekehä, se ei lupaa muuta marttyyrikruunua kuin ihmisten kiittämättömyyden … siksipä on vielä tuskin nimeksikään kotoista lähetystointa olemassa!